Pelko

Varovaisuus on viisautta, ja herran pelko on viisauden alku, sanotaan.

Ilman kykyä pelätä ja varoa niin yksilöt kuin yhteiskunnatkin ajautuvat helposti tarpeettomiin vaikeuksiin ja tuhoon.

Mutta liikaakin voi pelätä. Paniikki nimittäin tappaa, ja hysteriasta ei ole koskaan muuta kuin haittaa. Yletön pelko ja varovaisuus voi olla strategia niukkaan selviytymiseen, mutta ei koskaan menestykseen. Jälkimmäiseen tarvitaan riskien ottoa, niiden hallintaa ja tietty vähän säkääkin.

Kun paniikki saa vallan, kohdistuu kaikki huomio siihen, mitä pelätään, oli se sitten koko maapallon tuhoava ydinsota, meteoriitti, ilmastonmuutos, pandemia tai muu maailmanloppu. Näitä paniikkejahan on ihmiskunnan historian aikana nähty. Aiheellisia ja aiheettomia, aliarvioituja ja yliarvioituja.

Kaikella on hintansa, ja kaikelta ei voi suojautua. Sataprosenttista suojaa et voi saada koskaan mihinkään edes piiloutumalla kellariin odottamaan kuolemaa, joka sitten todennäköisesti sillä tavoin vain nopeutuu ja vielä kovin tuottamattomalla, ikävällä, yksinäisellä ja tuskallisella tavalla.

Kun koko yhteisö mediasta sosiaaliseen mediaan tuijottaa vain yhtä asiaa, jäävät mahdollisuudet ja – mikä pahinta – myös muut uhat ilman huomiota. Meneillään olleen koronapaniikin aikana olemme ainakin laiminlyöneet talouden ylläpidon ja ummistaneet silmämme siltä, minkälaista tuhoa hysteria tulee aiheuttamaan. Kun tulee laskun paikka, saattaakin osoittautua, että lääke oli tautia tappavampi. Saattaa olla, että länsinaapurimme veti taas pidemmän korren…

Olemme kääntäneet peloissamme katseemme pois myös perinteisistä ulkoisista uhista.

Naapurissamme on yhä valtio, joka on rakennettu pelolle. Alamaisyhteiskunta, joka katsoo taaksepäin ja vastustaa vapautta ja edistystä. Suomessa sitä ei ilmeisesti haluta nähdä. Venäjää kyllä kritisoidaan julkisuudessa avoimesti ja analyyttisesti, usein myös hyvin rakentavasti, mutta esimerkiksi valtioneuvoston uusi Venäjä-raportti kyllä hieman oudoksuttaa länsimaista objektiivisuuteen pyrkivää tarkkailijaa. Jotenkin siinä kaikuu pelon ääni. Venäjän ja menneisyyden ääni.

Keväällä 80 vuotta sitten Neuvostoliitto jakoi yhdessä Saksan kanssa osan Euroopasta. Saksassa se muistetaan häveten, ja siihen häpeään on aihettakin. Venäjällä se unohdetaan ja käännetään huomio Katynin joukkohaudasta tekaistuihin väitteisiin suomalaisten muka tekemistä sotarikoksista. Itse autamme asiaa tekemällä kritiikkiä kestämättömiä, metodologisesti luokattomia kyhäelmiä milloin suomalaisista SS-miehistä, milloin omien sotilaiden summittaisesta teloittamisesta. Moskova puhuu. Se kiittää. Ja juhlii julistaen itsensä vapauttajaksi. Se myös haluaa olla pelätty. Mutta ei Venäjä ole Neuvostoliitto. Se on vain sen säälittävä, raaka-ainetuottajakehitysmaa-varjo. Toki ydinasein varustettu sellainen.

Suomenlahden etelärannalla, johon tänä keväänä emme saa matkustaa hakemaan halvempia remonttitarpeita ja virvokkeita, muistetaan 75 vuoden takainen vapautus. Siellä Moskovan ääntä ei kuunnella. Se tunnetaan yhä nahoissa. Toinen maailmansota loppui Baltiassavasta viimeisen venäläisen sotilaan lähdettyä sieltä. Ja siitä on vain vähän aikaa. Mutta niin kauan, että johdossamme istuu jo ihmisiä, joilla ei ole Berliinin muurin ajasta omaa aikuisiällä saatua muistijälkeä.

Toivottavasti uusien nuorien johtajiemme paljon julistama uusi normaali ei tarkoita Suomessa yritystä palata vanhaan maailmaan. Jotkut meistä ovat eläneet ajassa, jolloin Suomenlahden yli ei voinut matkustaa vapaasti. Eikä syynä ollut pandemia tai ilmastonmuutoksen torjuminen. Jotkut meistä vielä muistavat tupakka-askilla ostettavan päreolkaisen koppalakkipäisen Tallinnan satamassa. Se oli pelon aikaa, johon ei saa olla paluuta. Eikä siihen tarvitsepalata.

Vapaudella on nimittäin hintansa. Se kannattaa maksaa aina. Mieluummin kuin elää pelossa, jos sitä nyt voi edes elämäksi kutsua.

Aurinkoista ja pelotonta kesää kaikille Suomen sotilaille vapaassa maassa.

jaakko.puupera(at)suomensotilas.fi

PS. Sitten aikanaan pandemian jälkeen emme kaipaa syyllisiä vaan kriittistä analyysia ja opetuksia, jotta olemme jatkossa nykyistä paremmin valmistautuneita erilaisiin kriiseihin. Ainakin kolme opetusta olisi nuoremmankin päätöksentekijäpolven hyvä oppia jo nyt kriisin ollessa päällä; ensinnäkin ihmisen mahdollisuus vaikuttaa asioihin on vain rajallinen, toiseksi kaikella on hintansa, ja kolmanneksi me olemme kaikki kuolevaisia ja myös ihmishengellä on viime tingassa hinta. Lopulta joudumme aina priorisoimaan. Muutoin hukumme kaikki. Todellinen johtaja uskaltaa ottaa riskejä, hyväksyy ja kestää tappiot ja kantaa vastuunsa. On resilientti. Ei panikoi. Sellaisia johtajia tarvittaisiin taas.

Share This