Puolustusvoimaromutuksen jälkeen

Spekulointi Nato-jäsenyydellä sai uutta vauhtia heti puolustusvoimauudistuksen julkistamisen jälkeen. Uudistus romuttaa itsenäisen puolustuskykymme uskottavuuden. Pitäisikö siis luopua Ruotsin tavoin kokonaan maanpuolustuksesta, hakea apua liittokunnasta vai sekä että? Naton jäsenenäkin Suomen olisi vastattava oman alueensa puolustuksesta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Suomen tapauksessa yleistä asevelvollisuutta ja alueellista puolustusjärjestelmää kuten nykyäänkin. Nyt näyttää vaan siltä, että ne ollaan romuttamassa. Liittoutuneena saisimme apua enintään merihuoltoyhteyden suojaamiseen, tietoliikenne-, tiedustelu- ja paikkatietojärjestelmiin sekä mahdollisesti ilmatilan hallintaan. Lisäksi jäsenyys sotilasliitossa nostaisi jo sinällään hyökkäyskynnystä.

Nato muuttuu. Vanhan mantereen Nato-maista enää Puola, Viro, Kreikka, Turkki, Ranska ja Iso-Britannia panostavat oman tonttinsa puolustamiseen. Bundeswehr soveltuu enää kriisinhallintaan ja kansainvälisiin siirtoarmeijaoperaatioihin – niihinkin huonosti, vailla strategista ilmakuljetuskykyä. Ison-Britannian ja Ranskan uskottavuutta nostavat suuriväestöisten maiden isohkot ammattiarmeijat, ydinase ja maantieteellinen sijainti. Avun antajiksi liittolaisille laajempimittaisessa ja nopeasti eskaloituvassa sodanuhkatilanteessa niistä ei ole. Ainoa Nato-maa, joka pystyisi auttamaan, on Yhdysvallat. Nato-jäsenyys toisi myös ydinasesateenvarjon. Mutta uskovatko Naton ydinasevallat itsekään länsimaisen valtion käyttävän ydinasetta muiden kuin itsensä suojaamiseen ja silloinkin vain äärimmäisessä hädässä? Siksi ydinasevallat kehittävät nyt kilvan yhä tehokkaampia konventionaalisia mannertenvälisiä, ”globaaleja” täsmäiskukykyjä. Tavoitteena on luoda ydinaseen rinnalle uusi uskottavampi ja poliittisesti joustavampi pelote, jonka käyttö ei aiheuttaisi vuosikymmenien taakse unohtunutta rajoittamattoman ydinsodan uhkaa tai kotiyleisön ankaraa protestia ja sisäpoliittista kriisiä.

Tällaiset uudet konventionaaliset superaseet voisivat olla merkittävä pidäke ja pelote sekä suojata kaikkia Nato-jäseniä. Naton ilmatuki sen sijaan voisi jäädä vähiin. Eurooppalaisten Nato-maiden ilma-ase on jäämässä kehityksestä jälkeen, ja amerikkalaiset siirtävät sotavoimaansa Atlantilta Tyynellemerelle. Jos venäläiset panostavat asevoimansa kehittämiseen puoletkaan siitä, mitä Moskovassa nyt luvataan, on Venäjä tulevaisuudessa alueemme ainoa sotilasmahti, jolla on kyky laajamittaiseen nykyaikaiseen sodankäyntiin. Yhdysvallat pysyy maailmanlaajuisen asevoiman ykkösenä, mutta se ei enää kykene olemaan läsnä kaikkialla. Aasiassa Yhdysvalloille heittää haasteen Kiina, joka on samalla sen suurin velkoja. Siksi Amerikka on unohtamassa uupuneen ja hajanaisen Euroopan. Tämän ymmärtäminen asettaa ohjuskilpihankkeen ja Venäjän Iskander-ohjukset oikeaan valoon.

Unohtaa ei tule myöskään Venäjän erittäin vahvaa ja monipuolista ilmatorjuntaa ja sen kehittyvää hävittäjäkalustoa. Uhka muodostuu kyvystä ja halusta. Venäjän kyky uhata Suomea on puolustusvoimauudistuksen jälkeen entistä suurempi, mutta halua Venäjällä ei taida ainakaan juuri nyt olla. Halua ei myöskään synny, jos Suomea ei koeta epävarmuustekijänä. Ehkä Suomen kannattaisi siis pitää entistä parempi huoli siitä, etteivät halut herää.

jaakko.puupera@suomensotilas.fi

Avainsanat: ,

Share This