Seitsemänkymmentäviisi

Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten saksalaiset ja venäläiset jakoivat Puolan. Alkoi toinen maailmansota. Saksa ja Neuvostoliitto olivat sopineet itäisen Euroopan etupiirijaosta elokuussa 1939 ja marraskuun lopussa myös Suomi joutui hyökkäyksen uhriksi. Suomi päätti sotia, koska se ei voinut sopia sellaisilla ehdoilla, joita sille asetettiin.

Toisin kävi Baltian maissa, jotka halusivat mieluummin sopia kuin sotia. Ne unohtivat, ettei sanelu ole sopimista. Sopiminen tarkoittaa osapuolien välillä vapaasta tahdosta tehtyä yhteistä päätöstä. Neuvostoliiton ja Saksan tapa sanella asioita pienemmilleen oli yhtä kaukana vapaasta tahdosta tapahtuvasta sopimisesta kuin raiskaus on rakastelusta. Kyllä, tanssiin tarvitaan kaksi, mutta niin tarvitaan tappoonkin. Tappaja ja uhri. Suomi ei suostunut uhriksi. Suomalaiset eivät joutuneet kyykistymään kuopan reunalle odottamaan nöyrästi niskalaukausta. Taistelimme, ja liian moni suomalainen sai vaipua kuopan pohjalle ase kädessä, mutta säilytimme vapauden, ja se on aina taistelemisen arvoista.

Neljännesvuosisata aikaisemmin, elokuussa 1914, maailmanpalo oli syttynyt salaisen diplomatian käynnistämien keskinäisten sopimusjärjestelyjen seurauksena. Tarvittiin vain yksi attentaatti käynnistämään ketjureaktio, jonka seurauksena neljä Euroopassa vaikuttanutta keisarikuntaa romahti ja koko Eurooppa muuttui. Hävinneet pantiin polvilleen ja suljettiin ulos uuden uljaan maailman järjestelyistä. Uuden sodan siemen oli kylvetty.

Yhdeksänkymmentäviisi vuotta myöhemmin, tämän päivän chamberlainit vaativat jälleen, että pitäisi sopia eikä sotia. Niin pitäisi, mutta entä jos toisen osapuolen kanssa ei voi sopia, koska se ei pidä sopimuksiaan ja sanelee ehdot.

Elokuussa 2014 Saksa ja Venäjä kävivät jälleen enemmän tai vähemmän julkista keskustelua Itä-Euroopan etupiireistä. Aivan kuten 75 vuotta sitten, ei nytkään kuunnella toisen hyökkäyksen uhria. EU:n ja Naton toimenpiteet jäävät semantiikan ja mietojen talouspakotteiden tasolle niin kauan kuin uhrina ei ole niiden jäsenvaltio, ja sitä Ukraina ei ole, eikä ollut Georgiakaan. Pelkkä EU-jäsenyys ei anna voimatoimilla uhattaessa mitään suojaa. EU:lla ei ole sotilaallista voimaa eikä organisaatiota. YK:sta ja ETYJ:stä taas ei kannata enää edes kirjoittaa.

Suomi on taas yksin, aivan kuten 75 vuotta sitten. Tosin tällä kertaa olemme sitä omasta halustamme. 75 vuotta sitten selvisimme koetuksesta pitkälti vastustajamme asevoimien suunnattoman kehnon koulutustason ja sitäkin ala-arvoisemman operatiivisen ja taktisen taidon sekä puna-armeijan kehnon johtamisen vuoksi. Toki apua oli myös siitä, että suojeluskunnat oli kouluttanut köyhälle tasavallalle erittäin osaavan reservin ja runsaasti hyvin harjoitettua päällystöä ja alipäällystöä. Moni suojeluskuntalainen päätyi korvaamaan ammattisotilaan, koska jälkimmäisiä ei riittänyt ja tappiot olivat kovat. Viime hetkellä apuun tuli Britannian ja Ranskan sotaan sekaantumisen uhka, joka sai Neuvostoliiton neuvottelupöytään. Nyt voitiin sopia, kun oli ensin sodittu. Jouduimme talvisotaan, koska olimme yksin, ja pääsimme siitä itsenäisenä, koska saimme viime hetkellä tukea.

Jatkosotaan jouduimme, koska meidän oli valittava kahdesta pahasta. Valitsimme natsi-Saksan, koska Neuvostoliitto olisi ollut meille sitäkin vastenmielisempi ja tuhoisampi vaihtoehto. Jatkosodasta emme olisi ilman aseveljeämme selvinneet.

Tänään meillä olisi vapaus valita. Meidän ei ole pakko valita taloudellisesti heikon, totalitarismiin liukuvan Venäjän ja sotilaallisesti ja poliittisesti heikon mutta taloudellisesti kansainvälisessä mittakaavassa keskisarjassa painivan Saksan väliltä. Meidän ei tarvitse enää olla näiden kahden suuren kansan satoja vuosia jatkuneen kaupanteon kohteena.

Venäjä vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, koska se ei uskalla kajota maihin, joilla on suora liittosuhde Yhdysvaltojen kanssa. Suomalaiset päättävät itse, haluammeko vihdoin alkaa päättää itse omista asioistamme vai kysymmekö yhä Kremlistä mitä saamme tehdä.

Naton ulkopuolella olemme samassa asemassa kuin kaikki muutkin pienet Natoon kuulumattomat Venäjän naapurimaat. Voimme itse valita, haluammeko olla samassa tilanteessa kuin seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Haluammeko olla yksin?

Jaakko Puuperä, päätoimittaja

PS. Kumman ammut ensin, saksalaisen vai venäläisen, kysytään balttilaisessa kaskussa. No saksalaisen tietysti, ensin työ, sitten hupi, kuuluu vastaus kaskun mukaan. Ikäväkseen baltit ovat useammin olleet ammuttavina kuin ampujina. On haluttu sopia eikä sotia, ja huonosti on käynyt. Pienen maan ei kannata lähteä Venäjän eikä Saksan kanssa marjaan, jos ei ole ihan pakko. Me olemme kokeilleet kumpaakin herkkua kuumassa ja kylmässä sodassa, mutta meillä on aina säilynyt edes jokseenkin suvereeni asema. Suomalaisia ei marssitettu koskaan Katynin metsään.

Historia ei toista itseään, ja olosuhteet muuttuvat. Katyniin oli varattu hautapaikka myös suomalaisille suojeluskuntalaisille. Silloin meillä oli sentään edes suojeluskunnat, tänään meillä ei ole sitäkään. Silloin venäläinen sotilas oli tehokkaimmillaan teloitusryhmän jäsenenä, tänään Venäjän armeija on aivan toista luokkaa. Kuinka kuvittelisitte käyvän seuraavassa sodassa tai sellaisen uhan alla, jos jäämme tieten tahtoen taas yksin? YK:n tai EU:n tukea on turha odottaa. Niillä ei ole armeijoita eikä sotilaallista organisaatiota. On tullut aika herätä, ettei herätä kasakan nauruun.

Avainsanat: , , ,

Share This