Sota totuudesta

Usein voittaja kirjoittaa historian ja totuus on sodan ensimmäinen uhri. 80 vuotta sitten kävi toisin.

Tieto, totuus, informaatio ja propaganda ovat olleet aina myös sodan välineitä. Jo suuret sotataidon teoreetikot Sunzista Clausewitziin ja Moltkesta Triandafiloviin ymmärsivät aikoinaan, kuinka suuri on ihmismielen merkitys. Voittamalla mielen ja sydämen välttyy käyttämästä voimaa ja saa tahtonsa läpi paremmin.

Syksyllä 1939 Neuvostoliitto epäonnistui Suomen suhteen pahasti psykologisessa informaatio- operaatiossaan. Pelottelupolitiikka puri Baltiassa mutta ei Suomessa. Neuvostojohto kuvitteli saavansa aseellisen kapinansa reilu kaksi vuosikymmentä aikaisemmin hävinneen suomalaisen vasemmiston puolelleen ja Suomen kaatuvan karvalakilla heittämällä. Neuvostoliittoon paenneista suomalaiskommunisteista perustettiin Terijoen nukkehallitus. Muutamissa työväen kaupunginosissa innokkaimmat menivät talojensa pihoille toivottamaan vapauttavat punatähtiset koneet tervetulleiksi. Kun koneet tyhjensivät valonnäyttäjien päälle pommikuormansa, yleisliittolainen into hiipui. Osa olikin jo ehkä ihmetellyt, miksi menneinä vuosikymmeninä onnelaan matkanneiden tovereiden ja sukulaisten äänet olivat vaimenneet edellisvuosina. Ihannevaltiota rakentamaan lähteneet utopistit oli haudattu reikä niskassa Itä-Karjalan ja Leningradin ympäristön hiekkakankaiden joukkohautoihin. Nyt laitavasemmisto heräsi kasakan nauruun. Työväenliike löikin pian kättä suojeluskuntien kanssa, ja 80 vuotta sitten moni tehdaspaikkakunnilla kommunistiksi tunnettukin pyysi päästä nyt rintamalle. Myrskylyhty vaihtui kolmelinjaiseen. He saivat mahdollisuuden ja olivat luottamuksen arvoisia. Puna-armeijan järkytykseksi suomalaistoverit tervehtivätkin vapauttajaansa vintovkalla.

Miten näin kävi? Miksi Neuvostoliiton informaatio-operaatio ei purrut 80 vuotta sitten?

Syitä oli kaksi. Ensinnäkin Neuvostoliitto oli laiminlyönyt tiedustelun, uskottiin mitä haluttiin uskoa, ja aliarvioitiin vastustaja, ja toiseksi sen sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden operaatiot ja peittelemätön väkivalta olivat niin pahassa ristiriidassa työläisten ihanneyhteiskuntapropagandan kanssa, että sydämien ja mielten valloittaminen epäonnistui. Neuvostoliiton toiminta oli suomalaisen vasemmistonkin silmin epäuskottavaa. Vanhaa letkausta mukaillen uskovainen uskoo, vaikkei näe, ja vasemmistolainen uskoo, vaikka näkee. Ehkä niin, mutta rajansa kaikella. Ja raja tulee vastaan viimeistään silloin, kun ihmisiä alkaa kadota ja vapauttajaksi julistautunut pudottaa päällesi pommeja ja polttaa kotisi.

Juurisyyt taas olivat syvemmällä. Ne talvisodan ihmeen tekijät, jotka eivät löydy kahdeksanvuosikymmenen takaisesta talvesta vaan sitä edeltäneistä kahdesta itsenäisyyden vuosikymmenestä. Yksinkertaisesti Suomesta oli tullut niin hyvä maa elää, ettei kapinalle ollut enää polttoainetta. Epäkohtia oli tietysti, mutta sekä tehtaan että talon pojalla ja niin porvarillakuin proletaarilla oli mitä puolustaa. Elämä näytti hyvältä, ja mikä tärkeintä, paremmalta kuin ennen. Oli odotuksia ja toivoa, yrittäminen kannatti, ja ahkeruus palkittiin. Tämän ihmeen tekijöitä olivat suomalaiset valtiomiehet vasemmalta oikealle. Kapinansa hävinneet oli otettu heti sata vuotta sitten mukaan. He ottivat lusikan kauniisti käteen ja lähtivät rakentamaan yhteistä, parempaa, itsenäistä Suomea yhdessä eilisen vihollisensa kanssa. Arjessa ihmeen tekijöitä olivat kodit, koulu, sotaväki ja suojeluskunnat. Niissä hitsattiin kokoon kenties nykyihmisen silmin kovin topeliaaninen ja tietysti aikansa elänyt, mutta aikansa ympäröivään maailmaan verrattuna hyvä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja tuottava yhteiskunta, jossa kaikki ne, jotka kantoivat kortensa kekoon, palkittiin, ja niitä, jotka eivät kyenneet, autettiin. Se oli vahva kulttuuri, ja sillä mentiin sodat ja pitkään niiden yli. Se oli maa, jossa veljeä ei jätetty.

Sellaiseen maaperään ei löysä propaganda purrut, eikä pure.

Jaakko.Puupera(ät)suomensotilas.fi

Avainsanat: , ,

Share This