Tammisunnuntaina

jaakkopuuperaSatavuotias Suomi valitsee presidentin ja samalla Puolustusvoimiensa ylipäällikön seuraavaksi kuudeksi vuodeksi tammisunnuntaina 2018. Samoina hetkinä tulee sata vuotta siitä, kun laillisesti vaaleilla valitun eduskunnan enemmistön luottamusta nauttineen senaatin sotavoimakseen nimittämät suojeluskunnat aloittivat maan vapauttamisen entisen emämaan rauhattomista ja kurittomista sotajoukoista. Suojeluskuntien pohjalle rakennettiin nykyiset Puolustusvoimat.

Samaan aikaan laillisen järjestysvallan aloittaman venäläisten aseistariisunnan kanssa nousi maan poliittinen vasemmisto-oppositio aseelliseen kapinaan pyrkimyksenään kaataa vasta joulukuussa itsenäiseksi julistautuneen nuoren valtion demokraattisesti valittu johto. Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet syksyllä vaalit ja yrittäneet aseellista kapinaa jo marraskuussa esikuvanaan bolševikkien vallankaappaus Pietarissa. He olivat esittäneet listan vaatimuksia yhteiskunnallisista uudistuksista käyttäen vipunaan väkivaltaista ulkoparlamentaarista painostusta. Veri virtasi. Sosiaalidemokraatit saivat kaikki vaatimuksensa läpi, paitsi eivät yhtä: vaatimustaan suojeluskuntien aseistariisumisesta. Samaan aikaan vasemmisto jatkoi itse aseistautumistaan. Punakaartit syntyivät. Vapaussota ja kapina muuttuivat sisällissodaksi vapaussoturien noustessa senaatin asevoimana taisteluun kapinallisia vastaan. Kapina rankaistiin kohtuuttoman julmasti niin kuin sisällissodassa usein käy, jos kapinan häviää. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Armon annettiin kuitenkin lopulta käydä oikeudesta. Kapinoitsijat – ne heistä, jotka olivat jääneet eloon ja Suomeen – saivat osallistua jo seuraavana keväänä järjestettyihin eduskuntavaaleihin, ja hävinneetkin pääsivät näin mukaan rakentamaan oikeudenmukaista tasa-arvoista Suomea, jossa tänään elämme. Ilman voittajien viisautta ja laupeutta, joka ei tietystikään pese pois tehtyjä rikoksia ja julmuuksia sisällissodassa ja heti sen jälkeen, meillä ei olisi sellaista Suomea kuin meillä tänään vuosisata myöhemmin on. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin käydyistä sodista, jälleenrakennuksesta ja vaaran vuosista emme olisi selvinneet tekemättä lujasti töitä – yhdessä, jos kohta ei aina ollen kaikesta samaa mieltä.

Tänään Suomen saavutettua sadan vuoden iän ovat ongelmamme kovin erilaisia ja kovin paljon pienempiä. Tosin kun mediaa seuraa, ei voi olla ihmettelemättä, kuinka mitättömistä ongelmista voidaankaan tehdä otsikoita, kun elämästä on tullut liian monille liian helppoa. Olisi silti harhaa kuvitella, ettei haasteita olisi ja että toimintaympäristömme mahdollistaisi loputtomiin sen, että valtaosa väestöstä voi soittaa suutaan ja nostaa verorahoista elantonsa yhä harvempien tuodessa rahaa kirstuun. Sata vuotta sitten sekin asia oli toisin.

Mutta Suomi on muuttunut sadassa vuodessa paljon. Myös presidentin valtaoikeudet ovat muuttuneet dramaattisesti. Hyvään suuntaan kyllä. Mutta presidentti on yhä mielipidejohtaja niin halutessaan. Ja toisen kauden presidentin ei enää tarvitse murehtia jatkokauttaan. Nimittäin tilanteessa, jossa valtaa ei käytä kukaan, on se sillä, joka sen ottaa.

Tammisunnuntaina 1918 jouduimme traumaattiseen ja traagiseen veljessotaan. Vaikka voittajat toimivat julmasti ja saivat kirjoittaa historian, ei tulisi unohtaa, että ilman vapaussoturien työtä olisivat voiton saaneet tahot, jotka ajoivat kansanvallan sijasta proletariaatin diktatuuria. Minkälaiseen onnelaan se sitten olisi johtanut, sitä voi käydä katsomassa vaikkapa itärajan takana. Se on hyvä muistaa myös tammisunnuntaina 2018 ja sunnuntaita seuraavina arkipäivinä tulevinakin vuosisatoina.

jaakko.puupera(ät)suomensotilas.fi

PS. Suomi näyttää yhä kärsivän vuoden 1919 valtiosääntöoikeudellisesta valuviasta. Haluttiin vakautta ja luotiin järjestelmä, joka ei pysty muutoksiin. Siksi demokratiamme näyttää satavuotiskynttilöiden valossa kovin halvaantuneelta. Toisen kauden presidentti voisi nykyvaltaoikeuksienkin puitteissa ottaa kopin vakavassa kriisissä. Vaikkei kriisi olekaan vuosien 1918, 1939 tai 1944 kaltainen, voi siitä tulla yhtä kohtalokas – tai jopa kohtalokkaampi – jos asioihin ei puututa nyt. Jos emme itse kykene tekemään päätöksiä, tulee joku muu ne varmasti tekemään jatkossakin puolestamme. Tästähän meillä on jo kokemusta. Oikeita ongelmia tässä maassa nimittäin on, mutta ne tahtovat jäädä sukupuolineutraali tasa-arvokeskustelun jalkoihin, ja näin asiat vaan tapahtuvat – tai mikä pahinta – mitään ei tapahdu.


Kuvituskuva: Tampereen punakaartin komppania vuonna 1918, kuva Vapriikin kuva-arkisto.

Avainsanat: , , , ,

Share This