Pääkirjoitus 3.3.2004:
ISÄNMAAN ASIALLA?
Miinat ovat asejärjestelmä ja osa tulenkäyttöä siinä missä muutkin ampumatarvikkeet. Ne eivät ole sen tuhmempia tai vaarallisempia aseita kuin muutkaan tappovälineet. Mutta niiden korvaaminen on kovin kallista ja vaikea, jopa mahdotonta. Edesmennyttä ulkoasianhallinnon virkamiestä Satulia lainaten Suomessa miinat ovat olleet ongelma vain ulkoministeriön käytävillä. Todellisuudessa se, liittyykö Suomi Ottawan sopimukseen vai ei, onkin aivan yhdentekevää Suomen kansainväliselle maineelle. Sitä paitsi eikö kansallisen edun ja turvallisuuden pitäisi mennä maineen edelle ristiriitatilanteessa?
Nyt miinaongelma on levinnyt Tuomiojan johtamasta ulkoministeriöstä myös presidentinkanslian käytäville. Myös asevoimiemme ylipäällikön manttelia kantava tasavallan presidentti, entinen ulkoministeri, on syvästi huolissaan siitä, että puolustushallinnon ylin poliittinen ja virkamiesjohto puolustusministeristä puolustusvoimain komentajaan on kannattanut jalkaväkimiinojen säilyttämistä osana puolustusjärjestelmäämme. Hän on siis huolissaan kun poliitikot ja virkamiehet ovat tehneet velvollisuutensa ja ansaitsisivat siitä moitteen sijasta kiitoksen. Vastuullinen puolustushallinnon johto on tutkinut asian ja päätynyt siihen, että edelleen toimivasta asejärjestelmästä ei ole syytä luopua. Varsinkaan, kun sillä ei ole mitään liityntäpintaa maailman miinaongelmaan. He ovat toimineet niin kuin kansan valitseman poliitikon ja virkavalan vannoneen viranomaisen tuleekin toimia - isänmaan eduksi.
Miinojen vastustajat ovat samoja ihmisiä, jotka vaativat puolustusmäärärahojen pienentämistä, tai ainakin vastustavat ehdottomasti puolustusbudjetin kasvattamista. Myös puolustusvoimiemme ylipäällikkö kuuluu tähän joukkoon samoin kuin aatetoverinsa ulkoministeriössä. He ovat kumpikin ilmoittautuneet rauhan miehiksi ja naisiksi. Heidän vaatimuksensa on kuitenkin mahdoton yhtälö. Miinojen korvaaminen on kallista ja osittain jopa mahdotonta; se aiheuttaisi joko paineen kasvattaa puolustusmenoja tai laskea puolustuskykyä. Tietysti jos ylipäällikkö haluaa heikentää maamme puolustuskykyä, on hänen vaatimuksensa ymmärrettävä.
Mutta eihän näin voi olla, eiväthän ulkoministerin ja presidentin kaltaiset kansakunnan luottamushenkilöt voi vastustaa isänmaan etua ja kansakunnan turvallisuutta. Onko kysymys siis sittenkin syvällisestä näkemyserosta koskien koko uhkakuvaa? Onko ylipäällikön ja ulkoministerin näkemysten taustalla pasifistisen maailmankatsomuksen ja idealismin lisäksi vakaa usko siihen, ettei sotia enää käydä pohjanperukoilla koskaan? Tällöinhän puolustuskykyä voidaankin laskea turhana valtiontaloutta rasittavana toimintona. Tästä voitaisiin päätellä, että Ottawan sopimusta vastustavat puolustusministeri ja puolustusvoimien sekä puolustushallinnon virkamiehet taas näkevät sodan uhkan yhä potentiaalisena huomioitavana uhkakuvana. Myös pääministeri, entinen puolustusministeri itsekin, on aiemmin ilmaissut tukensa puoluetoverilleen puolustusministerille. Edessä on siis parlamentaarisesti mielenkiintoinen tilanne kun tasavallan presidentti asettuu koko arvovallallaan vastustamaan valtioneuvostoa ulkoministerin tuella. Kekkosen aikana lopputulos olisi ollut selvä, kuinka mahtaa käydä "kokokansan Tarjan" aikakaudella kun valtiosääntökin on nyt toinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Leviääkö miinaongelma nyt jo valtioneuvostonkin käytäville tulehduttamaan hallitusosapuolten välejä? Aikamoinen asejärjestelmä!
Kokonaisuudessaan koko kuvio on surkuhupaisa. Presidentti esittää perusteluna näkemykselleen muun muassa sen, että hän saa kansalaisjärjestöiltä kriittistä postia. Onko tasavallan presidentti siis painostettavissa ulkoparlamentaarisin keinoin? Kovin pelottava ajatus. Vai laskeeko kaikkien aikojen suosituimmaksi presidentiksi julistettu ylipäällikkö, että voitto seuraavissa vaaleissa on saavutettavissa vain profiloitumalla miina-asiassa. Tai ehkä miinakysymys on niin raskas omantunnon kysymys herkälle presidentille, että hän ei voi toimia sydämensä äänen vastaisesti. Sekin kuulostaa aika pelottavalta.
Surkuhupaisinta on se, millä käsin asennettavat halvat jalkaväkimiinat korvattaisiin Suomessa ja millä niitä korvataan parhaillaan maailmalla. Niitä korvataan paljon kalliimmilla eri tavoin levitettävillä uusilla miinoilla, joiden nimeksi on annettu usein jotain muuta kuin miina. Ne ovat Ottawan sopimuksen hyväksymiä kilttejä miinoja ja erilaisia siroteammuksia, joita kylvetään tykistöjärjestelmillä ja ilma-aluksista tai perinteiseen tapaan käsin asentamalla. Suomi tarvitsee kiistatta näitä uusia asejärjestelmiä - luovuttiin nykyisistä sakaramiinoista eli ei. Tietääkö asevoimiemme ylipäällikkö tämän? Eikö pasifistia vaivaa se fakta, että Ottawan sopimus on siunaus kansainväliselle aseteollisuudelle ja kirous veronmaksajalle. Liittyminen sopimukseen on tulonsiirto ulkomaisille asevalmistajille Suomen puolustusvoimilta ja viimekädessä sen asiakasomistajalta, Suomen kansalta. On muistettava, että suuri osa niin kutsutuista miinavahingoista maailmalla johtuu muista ampumatarvikkeista kuin miinoista, usein räjähtämättömistä projektiileista. Tällaisia on myös uusissa kilteissä ampumatarvikkeissa.
Suomalaiset miinat ovat varastoissa ja pysyvät siellä siihen asti kunnes niitä tarvitaan maanpuolustamiseen. Kaikki aseet - myös miinat - on tehty tappamaan. Miinakiellon ajajien päämääränä ei ole yksin miinojen- vaan ylipäänsä aseidenriisunta. Se on kaunis mutta lapsellinen tavoite. Suomen puolustusvoimien aseet eivät uhkaa ketään muita kuin mahdollista maahantunkeutujaa, joka joutaakin kuolla, haavoittua tai silpoutua rosvoretkellään, niin epämuodikkaan epähumaanilta kuin se kuulostaakin. Mikä parasta, miinoja pelätään. Ne ovat osa puolustuskykymme asettamaa kynnystä ja niiden säilyttäminen osana puolustusjärjestelmäämme on todellista sotaa ehkäisevää rauhantyötä. Todellista pioneerityötä isänmaan asialla.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
