4.6.2007
HERÄÄMISIÄ
Putinin Venäjän häikäilemättömyys; energiakiristys, poliittiset murhat kotona ja ulkomailla,
sotilaallinen painostus, naapurimaiden ja niiden osien jatkuva miehitys, sananvapauden rajoitukset, demokratian ja ihmisoikeuksien halveksunta, ulkomaisten yritysten ja tuotteiden
syrjiminen, anarkinen arvaamattomuus ja ennustamattomuus sekä nyttemmin tietoliikenneterrorismi, yksipuolinen vetäytyminen aserajoitussopimuksista, väkivallalla uhkailu ja sekaantuminen naapurivaltioiden asioihin, ovat tehneet lopun lännen kärsivällisyydestä. Usko
Putiniin on saanut pahan iskun. EU seisoi toukokuussa Samarassa uusien itäisten jäsentensä
takana. Samoin teki USA torjuntaohjushankkeessaan. Voimaan ja aseisiin uskovalla Venäjällä
ei ollut halua eikä uskallusta painostaa EU:n lisäksi Natoon kuuluvia entisiä alusmaitaan niin
ankarasti, että kriisistä olisi kehittynyt sotilasliiton asia. Venäjä on nyt tehnyt tiedusteluretkensä
ja saanut todeta, että EU ja Nato eivät horju. Venäjän käytöksen seurauksena länsi on
nyt entistä yhtenäisempi ja vahvempi.
Myös EU:n puheenjohtajamaan Saksan ja Venäjän suhteet ovat viilentyneet. Venäjältä palkkansa
saava entinen sosialistijohtaja Gerhardt Schröder on jäänyt yksin vaatiessaan ymmärrystä
palkanmaksajalleen. Saksa on kääntynyt Angela Merkelin johdolla jälleen länteen.
EU:n ja Naton yhtenäisyyden ja tulevaisuuden, sekä pohjolan turvallisuuden kannalta on
tärkeää, että Saksa toimii suhteessaan Venäjään osana EU:ta ja Natoa, eikä yksin. Historia on
tarjonnut Hansaliitosta ja ritarikunnista Molotovin-Ribbentroppin sopimukseen asti Itämeren
rantakansoille vain ikäviä muistoja niistä ajanjaksoista, jolloin saksalaiset ja venäläiset
ovat sopineet kahdenvälisesti eduistaan Itämeren piirissä. Historia ei muutenkaan voi toistaa
enää itseään. Vaikka Venäjä olisi entisensä, on Saksa muuttunut. Se on vakaa länsimainen
demokratia ja osa EU:ta ja Natoa. Venäjän Helsingin suurlähetystön fasadia koristavat neuvostotunnukset ja valtion vaakunana on Romanovien kotka. Kummastakaan symbolista ei
ole hyviä muistoja. Saksan suurlähetystön portin pieltä ei korista hakaristikotka eikä Hohenzollernien vaakuna. Saksassa Hitlerin ylistämisestä rankaistaan, Venäjällä Stalin on nousemassa taas kansakunnan kaapin päälle. Tämäkin on pantu lännessä merkille.
Itämeren pohjoispuolella ei nähdä syytä huoleen. Ulkoministeri Ilkka Kanerva vakuuttaa,
että Suomi ei hae Natojäsenyyttä tämänkään hallituksen aikana. Sen sijaan me Suomessa
”koemme” Kanervan mukaan ”EU-maat liittolaisiksemme.” Kokemisesta ei kuitenkaan
ole apua jos se on vain samanlainen subjektiivinen harhakuva kuin puolustuksemme uskottavuus.
Todellisuudessa Suomi on yhä sotilasliittoutuman ulkopuolella ja Suomen puolustuskykyä
on laiminlyöty niin pitkään ja niin pahoin, että siihen ei usko enää ketkään muut
kuin suomalaiset itse. EU:lla taas ei ole sotilasvoimaa, eikä edes yhteistä ulkopolitiikkaa. Itse
keksimämme Nato-optio on vain sanahelinää, pelkkä keisarin uusi vaate. Viron tapauksessa
oleellista on se, että Viro kuuluu Natoon. Sotilasliiton kautta Virolla on Yhdysvaltojen turvatakuu,
jonka käyttöön on varauduttu, sitä on harjoiteltu ja siihen on todellinen valmius.
USA:n tulivoima yltää tarvittaessa vuorokauden varoitusajalla Viron ja Venäjän rajalle. Sitä
Venäjä kunnioittaa. Ei Kreml pelkää Venäjän kaasusta riippuvaista, aseista riisuttua Eurooppaa.
Toisin kuin liittoutuneella Virolla, Ruotsilla ja Suomella ei ole mitään takuita Yhdysvaltojen
tai edes EU-maiden sotilaallisesta tuesta. Jälkimmäisillä ei ole edes riittäviä resursseja
sotilaallisen avun tarjoamiseen. Suomi ei onneksi sentään ole Ruotsin tavoin romuttanut
koko puolustustaan. Norjahan on voinut tehdä sen Natomaana ja öljyntuottajana rauhassa.
Amerikkalaiset tulevat taatusti liittolaisensa avuksi ja nopeasti. Nyt tosin Norjassakin aletaan
katua valmiuden laskua ja painopisteen siirtoa kansainväliseen toimintaan.
Milloin suomalaiset heräävät unestaan? Vasta kasakan nauruunko?
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
