5.9.2007
ISÄNMAAN INTRESSIT
Suomen sotilaallisen maanpuolustuksen uskottavuus on uhattuna. Pahiten on laiminlyöty henkilöstö. Puolustusvoimien henkilöstöjärjestelmän uudistus lupaa parannusta ammattihenkilöstön osalta, mutta sotilasosaamisen tason korjaus edes tyydyttävälle tasolle kestää vuosia. Reservin osaamisen parantamiseksi ei olla tekemässä mitään. Merkittäviä puutteita on myös materiaalipuolella, vaikka sitä ei käyttökelpoisen kaluston romutusuutisten ja uusien kalustohankkeiden seasta heti huomaisikaan.
Maanpuolustukseen rahaa ei riitä, mutta kansainväliseen toimintaan sitä tuntuu riittävän. Kun Puolustusvoimain komentaja keväällä valitteli rahan vähyyttä, esitti hän ensimmäisinä säästökeinoina Helsingin ilmapuolustuksen kehitystyön keskeyttämisen ja varuskuntaverkon harventamisen jälleen yhdellä varuskunnalla. Kansainväliseen toimintaan kajoamisesta ei ollut puhettakaan.
Osallistuminen kansainväliseen toimintaan herättääkin kansan syvissä riveissä jatkuvaa kummastusta. Mitä meidän poikia sinne lähetetään kun kotimaata pitäisi puolustaa? Afganistanselvitykset ja valtamedian uutisointi eivät juuri vastaa sen enempää tavallisen tossunkuluttajan kuin asiantuntijoidenkaan kysymyksiin. Asiantuntijoille näistä tulee lähinnä sellainen kuva, että poliittiset päätöksentekijät, heitä neuvovat virkamiehet ja selontekoja kritiikittä toisteleva suomalainen media ovat tippuneet pahasti kärryltä, eivätkä enää tiedä miksi ulkomailla oikeastaan ollaan.
Luonnollisesti politiikan ja virkakoneiston terävin – ja kovin kapea – kärki tietää syyn läsnäoloon kaukomailla varsin hyvin. Koska he eivät osaa sitä kansalaisille kertoa, eikä se näin ollen tule ulos jokailtaisissa uutislähetyksissäkään, kerrottakoon se oikea syy lyhyesti tässä: Koko kulttuurimme nojaa edullisten raaka-aineiden saantiin ja globaaliin vapaakauppaan.
Kolmannen maailman kriiseillä on laajetessaan mahdollisuus aiheuttaa vakavia haittoja tälle taloudelliselle toimeliaisuudelle. Myönteinen kehitys on turvattu vain, jos joku vahtii – tarvittaessa ase kädessä – raaka-aineiden ja kulutushyödykkeiden vapaata saatavuutta ja kulkua.
Se on sitten toinen tarina, onko kaikista viimeaikaisista länsimaiden aseellisista väliinmenoista ollut enemmän haittaa kuin hyötyä raaka-ainevirroille ja vapaakaupalle tai ovatko aseelliset interventiot moraalisesti oikeutettuja. Niin tai näin, globalisaation ja aseellisen intressien valvonnan vaihtoehto on vakava taloudellinen taantuma ja koko länsimaisen elämäntavan syvä kriisi. Toinen kysymys on, missä laajuudessa suomalaisia sotilaita kaivataan maailmalla ja mitä Suomi hyötyy lähettämällä muutaman sotilaan rakentamaan saunoja ja kouluja kehitysmaihin? Näin varsinkin jos linjana on se, että meidän poikia ei saa laittaa mihinkään oikeiden sotilaiden oikeasti vaarallisiin paikkoihin ja kotiin lähdetään heti jos alkaa paukkua. Toivottavasti Afganistan- selvityksessä tuodaan esille se, että operaatioihin kannattaa lähteä vain tosissaan. Muunlainen toiminta vie asevoimiltamme lopunkin uskottavuuden.
Tärkeintä olisi määritellä mitä sotilaallisella läsnäololla ollaan hakemassa ja laskea kuinka paljon siihen kannattaa käyttää rahaa. Olisiko Suomen ja koko lännen globaalien intressien sekä asevoimiemme kehittämisen kannalta hyödyllisempää panostaa jatkossa yhä enemmän siviili- ja sotilasasiantuntijoiden lähettämiseen vaativiin ja näkyviin johto-, asiantuntija- ja esikuntatehtäviin ja jättää joukkojen lähettäminen niille, joilla on siihen oikeasti kapasiteettia? Näin saavuttaisimme enemmän vähemmällä taloudellisella panostuksella ja vielä pienemmin riskein, näyttämättä vellihousuilta. Näin voitaisiin myös unohtaa kaiken maailman kuljetuskonenäpertelyt ja säästää vähiä resursseja kotimaan puolustukseen. Maanpuolustukseen kun näyttäisi usein kelpaavan myös se vanhempi ja halvempi kalusto, kuten rynnäkkökiväärit, olkapääohjukset ja miinat, joista parhaillaan luovutaan. Mitkäs aseet ne olivatkaan tänään maahantunkeutujien pahin kiusa kansainvälisissä operaatioissa?
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
