Pääkirjoitus 7.1.2005:
KETÄ KIINNOSTAA?
Kaakkois-Aasian katastrofissa menehtyi ehkä lähes neljännesmiljoona ihmistä ja miljoonat menettivät toimeentulonsa, kotinsa ja omaisensa. Kärsimys on mittaamaton ja sen uutisarvo näyttää olevan rajaton. Kun takavuosina on menehtynyt kymmeniätuhansia tai jopa yli satatuhatta ihmistä yhdessä luonnonkatastrofissa kaukomailla, on kohu meikäläisessä mediassa ollut yleensä laimeampaa. Mutta nytpä kuolikin suomalaisia ja vieläpä julkkiksia perheineen. Kaikkien uhrien omaisten menetyksiä yhtään väheksymättä ei voi olla kysymättä, olisiko inhimillinen kärsimys saanut pohjanperukoilla näin monta tuntia televisioaikaa ja tuhansia sivuja sanomalehtitilaa, jos kuolleiden joukossa ei olisi ollut eurooppalaisia ja suomalaisia? Tuskinpa.
Kaiken tämän kauheuden keskellä on huojentavaa huomata, että ihmisten auttamishalu on suuri kun hätäkin on suuri. Yhä individualistisemmiksi omaan napaan tuijottajiksi syytetyt suomalaiset ovat jälleen osoittaneet talkoohenkeä, sitä todellista me-henkeä, jonka kyynikot ovat epäilleet olevan jo historiaa. Mukavuudenhaluiset, itsekkäät, pikkuasioista stressaavat länsimaiset ihmisetkin ovat vain ihmisiä. Kun kriisi on kyllin syvä, löytyy meistä degeneroituneista nykyihmisistäkin sitä talvisodan henkeä, jolla päästään kovimpienkin esteiden yli. Ihmisen suunnaton mukautumiskyky ja sopeutuvuus - lajimme biologinen vahvuus - näkyy niin hyvässä kuin pahassa. Balkanilla saimme nähdä vuosikymmen sitten, kuinka varsin sivistyneestä ja pitkään yhdessä eläneestä yhteisöstä löytyi nopeasti riittävä määrä joukkomurhaajia ja tappajia etnisen puhdistuksen toteuttamiseksi. Ihmisen orvaskesi on ohut ja sen alta löytyy lopulta varsin pienellä raaputuksella karvainen eläin. Hyvässä ja pahassa.
Kaikki muistavat Balkanin ja Kaakkois-Aasian tsunamin vielä pitkään. Ne koskettavat meitä, ja kiinnostavatkin kaikessa kamaluudessaan. Ihminen on apina, tirkistelijä. Kauheuksien keskeltä nousee aina myös sankaruutta ja inhimillisyyttä, ihannoitavia ihmisiä ja tekoja. Löytyy vapaaehtoisia, jotka ovat valmiita auttamaan konkreettisesti ja paikan päällä, oman terveytensäkin uhalla. Tällaisia esikuvia tarvitsemme, selvitäksemme niin arjesta kuin tulevista vastoinkäymisistä.
Mutta tietoisuudessamme olevat katastrofit, kauhuteot ja sankariteotkin, ovat vain aavistus globaalistuvan maailman kokokuvasta. Ne ovat kuva kiinnostavista kamaluuksista. Uutiskynnyksen ylittävistä hirveyksistä ja käyttöön sopivista sankareista. Voittajat eivät pelkästään kirjoita historiaa ja valitse sankareitaan, vaan he kirjoittavat myös arkitodellisuuden käsikirjoituksen, jossa elämme. Suuri osa luonnonkatastrofeista ja sodista käydään kuitenkin "luusereiden" maailmassa, jossa ei ole kuin häviäjiä. Kukaan ei kirjoita niiden historiaa, eikä edes nykyisyyttä. Nämä hirveydet tapahtuvat jossain kaukana vaikeasti lausuttavissa ja oudoissa paikoissa. Koska niitä ei näy, niitä ei ole.
Ketä kiinnostaa esimerkiksi Kongo? Kuka oli kuullut Acehista ennen tsunamia? Acehissa, jossa Yhdysvaltain laivasto-osaston lähettämä välitön apu on pelastanut varmasti satoja, jollei tuhansia ihmishenkiä, on ollut ongelmansa jo ennen suurta aaltoa. Kuukausi ennen hyökyaaltoa keskustelin Jakartalla indonesialaisen asiaa tuntevan henkilön kanssa, jolta kysyin Acehin levottomuuksista. Hän vastasi seuraavasti: "Ei Acehin ongelma ole levottomuudet tai terrorismi. Acehissa käydään täyttä sotaa!" Eikä hän liioitellut. Acehissa on käyty sotaa jo vuodesta 1976 asti. Uhreja on ollut ainakin 10 000. Todennäköisesti enemmän. YK:sta ei ole ollut täällä apua. Ketään muita kuin acehilaisia ja Indonesian keskushallintoa ei kiinnosta sumatralaisten ongelmat.
Toisaalta Acehin kaltaiset pikkukapinat ovatkin yhdentekeviä oikeiden sotien rinnalla, ainakin niiden mielestä joita sota ei koske, varsinkin jos alue ei ole mukava lomakohde tai sieltä ei saa öljyä. Mutta Kongon pitäisi kiinnostaa. Ei siksi, että malariaviidakossa olisi kiva lomailla, tai siksi, että siellä on kieltämättä kohtuullisen suuret timanttivarannot. Sen vuoksi, että Kongon alueella on ollut jo kuusi vuotta meneillään toisen maailmansodan jälkeen verisin selkkaus, konflikti, jonka vierellä Vietnamin sotakin kalpenee tuhoisuudessaan. Sodan arvioidaan vaatineen tähän mennessä 3,8 miljoonan ihmisen hengen. Tarkkaa ja luotettavaa tietoa alueelta ei saa, mutta sinänsä epäluotettavien lähteiden mukaan sota Kongossa vaatii yhä satoja uhreja päivittäin. Sotaan osallistuu joukkoja ainakin kuudesta eri maasta ja useista yritysmuotoisista yksityisistä palkka-armeijoista, joilta alueen taloudelliset ja poliittiset toimijat ostavat palveluita.
Mutta ketään ei kiinnosta. Tuskin sinuakaan. Kongo ei ole edes niin kiinnostava kuin Sudan. Tuskin minullakaan tai lehdellämme tulee riittämään mielenkiintoa tähän nettipääkirjoitusta enempää, koska ketään ei kiinnosta. Eihän ole sinun, minun eikä Suomen tai Euroopan unionin turvallisuusintressien mukaista kuluttaa veroeuroja ja lähettää omia poikia vaarantamaan henkensä kongolaisten hyvinvoinnin vuoksi. Vain harvaa kiinnostaa tehdä uhrauksia oikean asian puolesta jos se on väärässä paikassa. Sen verran raadollisia me olemme lähes kaikki, niin kongolaiset kuin suomalaisetkin. Vai olisitko sinä valmis siihen, että poikasi, tyttäresi, veljesi, ystäväsi tai aviopuolisosi tulisi kotiin sinkkiarkussa puolustettuaan tuntemattomia, avuttomia unohdettuja ihmisiä unohdetussa sodassa? Eihän siihen olisi YK:n tai ETYJ:n mandaattiakaan.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
