Pääkirjoitus 9.5.2005:
VAPAUDEN VOITONPÄIVÄ
Kenenkään sivistyneen ihmiskunnan jäsenen ei ole mitään syytä juhlia tänään Neuvostoliiton voittoa toisessa maailmansodassa. Ei sen enempää kuin olisi syytä juhlia kansallissosialisminkaan menestystä jos sodassa olisi käynyt toisin. Ei ainakaan, jos sivistyksellä ymmärretään niitä arvoja, jotka meillä länsimaissa ovat valtaenemmistön allekirjoittamia.
1800-luvulla syntynyt sosialismin aate sen kansallisessa ja kansainvälisessä muodossaan aiheutti seuranneella vuosisadalla enemmän inhimillistä hätää ja tuhoa kuin moni aate on yksiselitteisesti tuottanut koko maailmanhistorian aikana. Sosialismin verisen aatteen kannattajia löytyy silti yhä maailmalta ja meiltä Suomestakin. Pohjois-Koreassa, Kiinassa, Vietnamissa ja Castron Kuubassa sosialistinen komentotalous jatkuu yhä muodossa tai toisessa. Kaiken sortin sosialistien hirmutekoja ei tule unohtaa koskaan, etteivät ne toistuisi. Lopputuloksen kannalta on aivan sama olipa sosialismi sitten nationalistista tai internationalistista julistukseltaan.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen osallistuu tänään Stalinin voitonpäivän juhlallisuuksiin edustaen demokraattista Suomea, joka joutui Neuvostoliiton voittamassa sodassa oikeudettoman invaasion kohteeksi. Suomi raiskattiin, mutta suomalaiset pelastuivat. Toisin kävi saksalaisille. Neuvostojoukot raiskasivat sekä valloittamansa alueen, että sen naispuolisen väestön. Siinäpä juhlan aihetta varsinkin feministille ja pasifistille. Usein kuulee tosin yhä sanottavan, että saksalaiset ansaitsivat mitä saivat. Ansaitsiko 14-vuotias Berliinin raunioissa pommituksia ja Gestapoa piileskellyt juutalaistyttö ja häntä piilotellut saksalainen sotaleski siis tulla vapauttavan puna-armeijan joukkoraiskaamaksi kerta toisensa jälkeen? Entä muut naiset ja lapset? Olisi nimittäin syytä muistaa, että Hitler ruskeapaitaisine roskasakkeineen ei saanut koskaan Saksan kansan enemmistön kannatusta. Natsit nousivat valtaan vallankaappauksella ilman kansan enemmistön tukea - aivan kuten bolshevikit aikaisemmin Venäjällä. Vuosien 1917 ja 1933 sosialistisia vallankaappauksia seurasi välitön poliittinen ja etninen vaino, jossa saksalaiset ja venäläiset olivat uhreja ja syyllisiä. Saksalaisten kollektiivinen syyllistäminen on kohtuuton vääryys. Ei kai venäläisiäkään voi syyttää kollektiivisesti neuvostojärjestelmästä? Tosielämässä hyvien ja pahojen erottelu ei ole yhtä helppoa kuin amerikkalaisessa elokuvassa.
Kansainvälisen sosialismin kannattajat voittivat kahden totalitaristisen ja sosialistisen valtion välisen mittelön, kapitalistisen USA:n vahvalla tuella. Voittaja sai kirjoittaa historian. Neuvostososialismi sai lopulta aikaiseksi myös huomattavasti suuremman kasan viattomia ja viallisia ruumiita kuin saksalaiset apulaisineen, tämä kiitos neuvostoimperiumin natseja pitemmän valtakauden. Natsipyövelit ja kaikenlaiset himmlerit ovat meille kuitenkin paljon tutumpia kuin huomattavasti tuottoisammat itäiset berijat ja tshershinskit, kiitos hollywoodilaisen historiakuvamme. Neuvostoliitto romahti viimein viime vuosisadan lopulla, miltei puolivuosisataa voittamansa natsivaltion jälkeen.
Sivistyneet saksalaiset ovat käyneet läpi historiansa kauheudet, jopa ylenpalttisella itseruoskinnalla. Venäjästä ja venäläisistä ei voi sanoa samaa. Lenin ja Stalin - Maon jälkeen maailmanhistorian ylivoimaisesti verisimmät hirmuvaltiaat - ovat yhä venäläisten valtaenemmistölle sankareita. Venäjän Helsingin suurlähetystön julkisivussa on sirppi ja vasara ja maan ilmavoimien tunnuksena punatähti. Miltä kuulostaisi jos saksalaiset alkaisivat juhlimaan Hitleriä kansallisena sankarina ja Saksan suurlähetystön oven päällä komeilisi hakaristikotka? Tällaista on kuitenkin turha pelätä saksalaisilta, jotka ovat jopa kriminalisoineet hakaristin käytön.
Valtiojohtomme osallistumista bolshevismin voitonjuhlaan voisi yrittää perustella vanhalla reaalipolitiikalla. Onhan viisasta silittää isoa Venäjän karhua myötäkarvaan. Näinhän opimme kylmän sodan vuosina. Mutta eikö tämän viisauden pitäisi koskea muillakin suunnilla olevia suurvaltoja? 1970-luvun vasemmistoradikalismista ja Vietnam-marsseilta yhä arvonsa imeviltä ulkopoliittisilta johtajiltamme toivoisi tasapuolisuutta heidän innossaan ottaa kantaa ihmisoikeusloukkauksiin ja muihin tuomittaviin rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. Kyllä kait reaalipolitiikan näkökulmastakin olisi tänään turvallisempaa arvostella Venäjän kuin USA:n toimintaa. Venäjähän ei kuulemma enää ole meille edes potentiaalinen uhka eikä maanpuolustukseen kannata haaskata varoja. Saman logiikan mukaan asevelvollisuus, aluepuolustus ja miinojen kaltaiset perinteiset asejärjestelmät kuuluvat menneisyyteen uudessa onnellisessa Euroopassa. Venäjä toki vain lisää konventionaalista aseistustaan, johon kuuluvat myös miinat.
Nykyaikaa on terrorismin vastainen sota. Terroristeja ovat kaikki Venäjän ja USA:n viholliset. Suurvallat ovat löytäneet toisensa aivan kuin Molotov ja Ribbentrop aikoinaan.
1930-luvulla pidettiin vanhanaikaisina sotakiihkoilijoina niitä, jotka varoittelivat lännessä kansallissosialismin noususta Saksassa tai pelottelivat Suomessa "ryssällä ja bolshevikeilla". Toivottavasti idealistimme ovat tällä kertaa oikeassa, eikä tulevien sukupolvien tarvitse todistaa uusia vapauden voitonhetkiä Euroopassa. Rauha meidän ajallemme.
P.S.
Vapauden voittoa juhliva Venäjä muistuttaa nykyiseltä valtiomuodoltaan enemmän rosvokapitalismia kuin sosialismia. Toki tavalliselle venäläiselle järjestelmän nimi lienee yhdentekevä. Vaikka Putinin Venäjää ei voi avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta juurikaan kehua, on se kuitenkin suoranainen demokratian mallimaa verrattuna sosialismin aikoihin.
Moni suomalainen kommunisti, sosialisti ja porvarikin puhuu yhä pieteetillä bolshevikkivaltion manttelinperijöistä. Vaikka sosialismi on mennyttä, on vanhojen koirien vaikea luopua tavoistaan. Kovakalloisia suomalaisia kun on opetettu vuosikymmenet vähintään pelkäämään jos ei jopa kunnioittamaan itäistä suurvaltaa. Muutamalla aatteellisellakin vasemmistolaisella painaa lisäksi pulkassa vakoilumenneisyys itänaapurille. Kun FSB on perinyt KGB:n arkistot, joutuu vannoutunut sosialistikin kumartamaan nyt putinilaista autokratiaa. Muutoin uhkana olisi joutua tilille neuvostoliiton palvelemisesta ja yrityksistä muuttaa Suomikin sosialistiseksi onnelaksi. Toisaalta hupaisaa on myös se, että tulevien vaalien presidenttiehdokkaista ainoa joka on peräänkuuluttanut Venäjän tiukempaa arvostelua on tähän mennessä ollut vasemmistotaustainen, punavihreä Heidi Hautala. Jotkut sentään ovat älyllisesti rehellisiä ja loogisia toiminnassaan.
Valtaosa nyt maailmanhistorian mittavinta raiskausta ja ryöstelyä juhlivista suomalaisista on vilpittömiä idealisteja. He luulevat juhlivansa rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Rauha ei kuitenkaan aina ole itseisarvo, ensisijainen tavoite ja juhlimisen arvoinen asia. Ei ainakaan jos se johtaa miehitykseen ja hirmuvaltaan vuosikymmeniksi. Stalinin hirmuteot tuomitsevienkin pasifistien olisi syytä muistaa München ja Chamberlain. On totta, että Suomelle kävi tappiosta huolimatta onnekkaasti, mutta siitä kuuluu kiitos sotiemme veteraaneille ja vahvoille valtiomiehille. Meidän ei ole siitä tippaakaan kiittäminen Venäjää tai Neuvostoliittoa. Ei meidän silti ole syytä kiittää kansallissosialismiakaan, vaikka Saksa sattuikin reaalipoliittisista syistä olemaan liittolaisemme jatkosodassa.
Juhlittu voittaja miehittää tänään edelleen osaa Suomen laillisesta maa-alueesta ja sosialismin aiheuttama tuho ja hävitys Venäjällä ja sen alueen ulkopuolella on mittaamaton. Venäjän kansalla on viimeisenä syytä juhlia bolshevismin voittoa. Venäjän ulkoministeriön varajohtaja Sazonov kuitenkin julisti Helsingissä 21.4.2005 ettei toisen maailmansodan historiasta saa esittää uusia tulkintoja. Neuvostoliitto oli vapauttaja ja kaikki sen viholliset olivat vapauden vihollisia. Suomalaisen professorin Osmo Jussilan mielestä taas uusien tulkintojen esittäminen on historian tutkimuksen perusta.
Venäjä on palaamassa takaisin yhden totuuden yhteiskunnaksi. Aseisiin käytetään yhä enemmän köyhtyvän Venäjän kansan rahoja, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Ei siis mitään uutta Venäjältä.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
