Pääkirjoitus 14.2.2007:
NO COMMENTS!
Suomineito seisoo yksin räntäsateessa, eikä huoli sille tarjottua USA:n ja Naton ydinsateenvarjoa suojakseen. Suomessa ei tykätä ydinaseista. Siksi ei haluta myöskään deterrenssin suojaa. Värjötellään mieluummin ilman trenssiä pakkasessa. Yksin on komiaa. Ei tartte auttaa, toteaa suomalainen.
Natosta ja turvallisuuspolitiikkamme perusteista ei saa puhua Suomessa. Nauramme neukuille, jotka uskoivat, ja uskovat yhä, propagandaansa. Silti olemme itse oman propagandamme uhreja. Meillä on koko sarja historiallisia epä- ja puolitotuuksia, joiden toistumiseen uskoen kiellämme itseltämme totuuden. Suomen kylmän sodan aikaista puolueettomuutta ei saa kyseenalaistaa eikä sitä totuutta, että sodassa Suomi oli vain kanssasotija eikä Saksan liittolainen. Yritäpä edes kerran selittää tätä kaikkea naama vakavana ulkomaalaiselle turvallisuuspolitiikan tai historian tuntijalle.
Kaikilla kansakunnilla on tabunsa. Ehkäpä koko suomalaisen turvallisuuspoliittisen debatin ja ison osan suomalaista poliittista kulttuuria ja kansallista profiiliamme voi kiteyttää Eero Heinäluoman kommenttiin Suomen Sotilaan eduskuntavaalikyselyssä ” Pienelle kansakunnalle on arvokasta pyrkiä puolustus- ja turvallisuuspolitiikan isoissa linjoissa yksituumaisuuteen. Tätä on varjeltava jatkossakin.”
Heinäluoman kommentti voisi olla kenen tahansa suomalaisen puolueen puheenjohtajan suusta. Se on pilkulleen suomalaisen virallisen turvallisuuspoliittisen kaanonin mukainen. Se kielii vanhasta kylmän sodan ajan Suomesta, jossa siitä mistä ei sopinut puhua, piti vaieta. Meillä käytiin 1930-luvullakin vilkkaampaa ja aidompaa keskustelua vaihtoehdoista kuin tänään. Yksituumaisuutta se ei silti vaarantanut.
Ehkä Heinäluoman kommentissa paistaa hieman läpi sekin, että sosialidemokraatit tuntuvat pitävän isänmaan edun vastaisena ja jotenkin likaisena jo sitä, että muut puolueet käyvät keskustelua seuraavasta hallituksesta kysymättä lupaa maan itseoikeutetulta valtapuolueelta ja ainoalta oikealta työväenpuolueelta. Onhan se nyt majesteettirikokseen ja vallankaappausyritykseen verrattavaa. Maanpetosta!
Mutta turha siitä on yksin demareita syyttää. Samalla tavalla maanpetoksellista on vääntää peistä turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä lähes kaikkien puolueen johtajien mielestä. Suomalaiset poliittiset johtajat läpi puoluekentän haluavat välttää keskustelua vaikeista asioista. Tai ehkä asiantuntemus ei riitä asialliseen keskusteluun.
Suomalaiset uskovat lapsen tavoin, että vaikka ympäristö muuttuu, ei meidän tarvitse. Yksimielisyyden mantraan vedoten myös suomalainen äänestäjä menee vaaliuurnalle kuin pässi teuraalle naru kaulassa. Suomen kansan enemmistö on aina samaa mieltä kuin valtakunnan johto. Jos valtakunnan ja puolueiden johdossa taas ei ole johtaja-ainesta vaan joukko kannatuksestaan huolestuneita pikkupoliitikkoja, ei mitään myöskään uskalleta muuttaa suosion menetyksen pelossa. Ei edes vaikka johto tietäisikin, että linjan muutos olisi kansakunnan edun mukaista.
Todellista johtajuutta on tehdä ikäviä päätöksiä. Suomen poliittisessa järjestelmässä nopeat päätökset ovat kuitenkin mahdottomia. Päätökset tehdään sitten reagoiden jälkikäteen pakon edessä. Seisova vesi alkaa jo haista Suomessa, mutta olemme tottuneet olemaan siinä kaulaamme myöten. Emmekä huomaa löyhkää.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
