Pääkirjoitus 14.3.2004:
KATSE ETEENPÄIN
Suuri suomalainen sotilas on poissa. Kenraalien ja kenraalin pojan laskiessa jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnroothin maallisen majan isänmaan poveen, sai runsaslukuinen osaa ottavien joukko todistaa erään aikakauden päättymistä. On vain ajan kysymys milloin "Ei muuta kunniaa" kajahtaa viimeisen kerran, ja viimeinenkin veteraani poistuu ajasta iäisyyteen. Menneisyydestä on voitava oppia ja mennyttä on osattava kunnioittaa. Elämän on kuitenkin jatkuttava ja poisnukkuneen kenraalin esimerkkiä noudattaen on surutyön jälkeen käännettävä katse eteenpäin!
Nyt on kuitenkin se hetki pysähtyä kunnioittamaan suuren suomalaisen sotilaan ja ihmisen muistoa. Miehen, joka symbolisoi kuoltuaankin koko yhä joukossamme kulkevaa sodankäynyttä sukupolvea. On tullut hetki muistaa - ja surrakin - jotakin sellaista korvaamatonta, jota emme saa takaisin. Lauantaina 13.3.2004 Talvisodan päättymisen 64. vuosipäivänä suomalaisten harras ja nöyrä isänmaallisuus näkyi käsin kosketeltavalla tavalla, kun siunauspaikka, Helsingin Tuomiokirkko, pääkaupunkimme kadut Senaatintorilta, Mannerheimin ratsastajapatsaalle ja viimein Hietaniemen hautausmaalle asti täyttyivät tuhansista ja taas tuhansista kaiken ikäisistä suomalaisista.
Adolf Ehrnrooth oli syvästi tunteva ihminen. Hän eli elämän johon kuului myös raskaita koettelemuksia ja suruakin. Kenraali ei kuitenkaan koskaan pysähtynyt katselemaan taaksepäin. Hän ei suonut itsensä koskaan katkeroitua tai jäädä suremaan menneitä. Lähes satavuotiaan miehen olisi voinut hyvinkin odottaa käyttäneen viimeiset vuotensa vanhojen asioiden muistelemiseen. Sotavanhuksemme ei kuitenkaan pysähtynyt, ennen viimeistä iltahuutoa. Viimeisiin elinpäiviinsä asti jalkaväenkenraali oli täysillä kiinni arjessa, seuraten aikaansa, eikä yksin seuraten vaan vaikuttaen suomalaisiin ja yhteiskuntaamme ihailtavalla energialla, kritisoidenkin, mutta aina lojaalina isänmaalle ja esivallalle. Kenraalilla oli aina katse eteenpäin. Hän oli silta kiireisen ja levottoman nykyajan ja arvokkaan menneisyytemme välillä. Se, mikä oli omaisten, aseveljien ja koko kansan rakastamalle ja kunnioittamalle Aatulle kokemusta, on meille nykypolvelle nyt historiaa. Kenraali opettikin usein niin lyhytnäköistä nykysuomalaista muistamaan ja kunnioittamaan menneisyyttämme ja oppimaan siitä! Hänen viestinsä tavoittikin kaikki sukupolvet sodan käyneistä aseveljistään ja siskoistaan aina vielä koulunpenkkiä kuluttavaan tulevaisuuden suomalaisten maailmankansalaisten polveen.
II
Siunaustilaisuudessa muistopuheen pitänyt entinen puolustusvoimain komentaja, kenraali Jaakko Valtanen totesi puheessaan osuvasti kosmopoliittisesta, huumorintajuisesta ja suorapuheisesta ajattelijasta: "Hän jos kukaan ymmärsi, että sodassa vähäväkinen kansa voi kokea vain menetyksiä. Sen tähden rauhan säilyttäminen on isänmaan turvallisuuden ja kehittymisen paras tae. Sen tähden hän myös kannatti maamme jäsenyyttä Euroopan kansojen perheessä. Hänellä oli näky tulevaisuudesta, kun hän ymmärsi, että taloudelliset siteet maiden välillä vahvistavat koko maanosamme vakautta. Anekdootiksikin kelpaava oli hänen vastauksensa television haastattelijan johdattelevaan kysymykseen Suomen markan vaihtumisesta uuteen rahayksikköön. "Ei huolta. Fyrkka kuin fyrkka", vastasi kenraali stadin slangilla. Tulevaisuuteen tähtäävä, oli myös eräs hänen usein toistamansa lause: "Ei koskaan enää yksin!".
Samalla kenraali muisti aina muistuttaa, että maallamme on viime kädessä vain yksi todellinen puolustaja, se on Suomen kansa!
Aina eteenpäin katsova kenraali ei varmasti toivoisikaan meidän surevan, vaan jatkavan elämäämme eteenpäin muistaen menneisyyden opetukset, toisiamme tukien ja nimenomaan isänmaahamme ja suomalaiseen ihmiseen uskoen. Kenraali ei koskaan epäillyt suomalaisia eikä arvostelut nuorisoa. Hänellä riitti kaukonäköisyyttä, kokemusta ja viisautta nähdä, että suomalaisista on yhä ja tulevaisuudessakin uusiin ihmeisiin, jos vain itse siihen uskomme. Nuoriso kunnioitti kenraalia, joka ymmärsi, että nuorisomme on tulevaisuutemme. Paras tapa meille tavallisille suomalaisille kunnioittaa poisnukkunutta sankariamme, onkin kunnioittaa ja rakastaa toisiamme jokapäiväisessä työssämme yhteisen isänmaan hyväksi. Unohtakaamme siis edes hetkeksi osakesalkkumme, virkauramme, teoreettinen maailmanparantaminen sekä naurettavan pienet arkihuolemme ja ojentakaamme kätemme lähimmäisillemme ja kanssaihmisillemme. Etsikäämme elämyksiä lopulta niin kovin yltäkylläisestä ja helposta arjestamme ja lähimmäisistämme. Rakennetaan yhdessä entistä parempi isänmaa. Siinä oiva kunnianosoitus esikuvallisen elämän eläneelle suomalaiselle.
Arkkipiispa Jukka Paarman siunauspuhetta siteeraten: "Samantapaista johtajuutta, kuin aikanaan sotajoukon kärjessä tarvitaan tämän ajan keskellä ehkä kipeämmin kuin koskaan. Kun lapsia ja nuorisoa kasvatetaan, kun koko yhteiskuntaa johdetaan, kun kestäviä, hyviä arvoja tahdotaan vahvistaa tai kun kansakunnan yhtenäisyyttä halutaan lujittaa eivät yksin periaatteet, ohjeet ja määräykset riitä. Tarvitaan suunnannäyttäjiä, hyviä esimerkkejä, moraalisia esikuvia. Tämänkin ajan keskellä isänmaamme tarvitsee kaikilla yhteiskunnan tasoilla, niitä ihmisiä, jotka omalla esimerkillään näyttävät miten suoraselkäinen velvollisuudentunto, toisistaan huolehtiminen, oikeudenmukaisuus ja oman sisimmän kuunteleminen ovat arvoja, joita yhtenäinen sisäisesti vahva kansakunta menestyäkseen tarvitsee. Mitä enemmän on omantunnon ihmisiä, sitä enemmän on yhteistä, rakentavaa pääomaa."
Adolf Ehrnrooth oli omantunnon ihminen, aatelismiehen esikuva sanan perinteisessä myönteisessä mielessä. Rohkea, rehellinen ja tunteva.
III
Kenraali on reservissä, isänmaan palveluksessa, kuolemaansa asti. Adolf Ehrnroothin kohdalla tämä toteutui kirjaimellisesti. Hän sai ansaitsemansa onnen kuolla rauhallisesti, mutta saappaat jalassaan elettyään lähes vuosisadan. Hän ehti olla reservissä pidempään, kuin tämän kirjoittaja on elänyt. Tuona aikana kenraali teki, hänen kiistatta merkittävää sotilasuraansa ja uhrimieltään sekä sotasankaruuttaan yhtään väheksymättä, ehkä sen arvokkaimman osansa elämäntyöstään. Hän asettui jo palvelusvuosinaan ja sen jälkeen reservissä koko loppu elämäkseen esikuvaksemme ja muistuttajaksemme. Kun sotiemme veteraanien sankaritöistä ja isänmaasta puhuminen ei ollut muotia, eikä edullista omille intresseille, nousi kenraali kerta toisensa jälkeen - usein yksin - puolustamaan niitä unohtamiamme arvoja, jotka eivät vanhene koskaan. Ne tahtovat vaan välillä unohtua. Suuri sotilas, ei antanut meidän unohtaa, eikä säästänyt siinä itseään.
Suuret sotilaat eivät kuole koskaan. Myös Adolf Ehrnrooth pysyy joukossamme kuolemattomana esikuvana ja historian hahmona, kun täytämme hänen jälkisäädöksensä olemalla unohtamatta, samalla katsoen eteenpäin. Kansakunta tarvitsee esikuvia. Edesmennyt sotavanhuksemme on hyvä esikuva kuoltuaankin. Me jälkipolvet olemme edesmenneelle kenraalille ja hänen aseveljilleen sen velkaa, että nostamme yhteisen isänmaan edun oman etumme edelle, mitään pelkäämättömän jalkaväen kenraalin tavoin.
Suuren ihmisen kenraali Ehrnroothista teki lopulta hänen kykynsä välittää. Kovuuteen, silloin kun se ei ole välttämätöntä, ei tarvita mitään. Aitoon välittämiseen ja siitä kumpuavaan loputtomaan vastuuntuntoon sen sijaan tarvitaan henkistä ja fyysistä voimaa sekä tuntevaa sydäntä. Ilman näitä ominaisuuksia ei johtaja voi viedä joukkoaan voittoon. Ilman sydäntä ihminen ei ole mitään. Tässäkin mielessä joukostamme poistunut jalkaväenkenraali olisi hyvä esikuva monelle meidän aikamme suomalaisille poliitikoille, sotilaille ja yritysjohtajille, tavallisesta kansalaisesta puhumattakaan. Alaisistaan piittaamaton johtaja ei ole minkään arvoinen. Adolf Ehrnrooth välitti sodassa rykmentistään, sen jokaisesta miehestä, samalla kuitenkin ymmärtäen oman sekä joukkonsa raskaan tehtävän velvoittavuuden. Tässä vaadittiin myös kovuutta, jota johtajasta on sitäkin löydyttävä tarvittaessa. Lopussa Ehrnroothin joukko olimme me, koko Suomen kansa. Sotavanhuksen suuruus ihmisenä näkyi myös hänen suuressa rakkaudessaan puolisoaan ja lapsiaan kohtaan. Siinäkin esimerkkiä meille kaikille.
85-vuotias Suomen Sotilas haluaa esittää päätoimittajansa välityksellä viimeisen tervehdyksen yhdelle viimeksi kuluneen sadan vuoden viimeisistä suurista suomalaisista sotilaista. Haluamme myös osoittaa kiitoksemme kenraalia tukeneille ja hänelle aina niin tärkeille, nyt sureville lähiomaisille heidän osuudestaan aviopuolison ja isän merkittävässä päivätyössä hänen elämänsä viimein käännyttyä iltaan. Hautajaispäivänä myös ilmojen haltija kunnioitti poisnukkunutta. Arkku on laskettu. Komento kajahti: Katse eteenpäin! Kenraalin poika everstiluutnantti Hans Adolf Ehrnrooth vastaanotti kadettikersantilta isänsä arkkua peittäneen sotalipun, kenraalin leski, kreivitär Karin-Birgitte Ehrnrooth jätti viimeisen rakastavan tervehdyksensä, iltasoitto soi ja hyväntahtoinen aurinko hymyili ympäri maata pääkaupunkiinsa kokoontuneelle kansakunnalle ja kunnioitetulle, rakastetulle sotilaalle. Aika velikulta.
Adolf Ehrnrooth oli suomalaisille rakas ja hän oli koko, pian joukostamme poistuvan, ryhdikkään tammenlehväsukupolven symboli. Hän oli myös viimeinen ratsumies, katoavan ritarien aikakauden edustaja, aatelinen monessakin mielessä. Kymmentuhatpäisessä yleisössä moni ikään katsomatta kummasteli, miksei viimeistä suurta sotilastamme kuljetettu hautaan tykkilavetilla vaan aivan arkisella ruumisautolla. Moni myös kaipasi ratsastajatonta hevosta ja edes ratsusaattoa. Varsinkin sodan kokeneet muistavat myös suomenhevosen roolin maan puolustajina ja olivathan hevoset lähellä vainajan, entisen ratsumiehen ja olympiaurheilijan sydäntä. Hänen jälkeensä meillä ei ole, eikä tule enää ketään, jonka voisi luontevasti kuvitella kulkevan viimeisen taipaleensa ratsujen vetämänä tykinlavetilla. Virallinen vastaus kuuluu, että tykkilavetti haluttiin säästää "valtionpäämiestason hautajaisiin". Eivätkö viimeiset veteraanit ja miljoonat isänmaalliset suomalaiset olisi ansainneet tykkilavettinsa? Kai isänmaastamme olisi yksi lavetti ja kuusi vetohevosta tykkimiehineen löytynyt. Rouva puolustusvoimain ylipäällikkö, eikö jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnrooth olisi ansainnut saada matkata viimeistä matkaansa rakastamiensa suomalaisten saattamana, toivomallaan tavalla?
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
