Pääkirjoitus 15.8.2005:
VENÄLÄISTÄ RULETTIA
Onko kukaan koskaan kuullut aidosta, avoimesta venäläisestä sotilasoikeudenkäynnistä, jossa venäläinen sotilashenkilö tai siviili olisi syytettynä väärinkäytöksistä tai rikoksista toista valtiota tai sen kansalaisia kohtaan? Näytösoikeudenkäyntejä ei lasketa.
Venäläisillä on ollut omat vietnaminsa mylaineen ja tshetsheniansa paikallisine abughraibeineen. Jos amerikkalaiset ovat syyllistyneet Irakissa väärinkäytöksiin ja ylilyönteihin, niin venäläiset panevat kahta paremmaksi miehittämillään alueilla. Tshetsheniassa joukkoraiskaukset ja panttivankien otto on arkea terrorisminvastaisessa sodassa.
Yhdysvalloissa ylilyönneistä joutuu oikeuteen ja niistä rankaistaan kovalla kädellä. Venäjälläkin saattaa sotilas joutua tuomituksi ankariin rangaistuksiin palvelusrikkomuksista, mutta ei raakalaisuudesta miehitetyn alueen "vihollisväestöä" kohtaan. Venäjällä sotarikoksista ei rangaista, niistä palkitaan. Kansainvälisiltä kanavilta emme näe venäläisen luutnantti calleyn tai sotamies englandin oikeudenkäyntiä. Heitä näkee kunniamerkein kiireestä kantapäähän koristeltuna punaisen torin voitonpäivän paraateissa, joissa Suomenkin valtiojohto voi sitten ihailla ihan paikan päällä rauhan asevoimaa ja vapaustaistelijoita, joista ei ole uhkaa suomalaisille. Venäjä ei yleensä virheitään myönnä, eikä näin ollen myöskään opi niistä.
Elokuussa venäläiset kuitenkin joutuivat tavoistaan poiketen myöntämään viimeisen lukuisista ilmatilanloukkauksistaan. He lupaavat jopa tutkia sinänsä melko harmittoman tapauksen ja laittaa lentäjät väliaikaiseen lentokieltoon. Ilmatilaloukkauksia paljon vakavammat rikokset kotona ja ulkomailla lakaistaan datshan maton alle. Pikku Koljalle ja rusettipäiselle ljubushkalle opetetaan kylmässä koululuokassa taas ylvästä neuvostohistoriaa vanhoista kirjoista. Vanhoissa kirjoissahan ne vanhat asiat on kerrottu parhaiten. Historian uudelleen kirjoittamista pidetään Putinin Venäjällä tosiasioiden vääristelynä ja jälkiviisasteluna.
Vaikka Venäjä näyttää hylkäävän demokratian ja aloittavan paluumarssin synkille despoottisille juurilleen, olisi kuitenkin kohtuutonta esittää suoria vertauksia neuvostojärjestelmän ja nyky-Venäjän välillä. Ne ovat täysin erilaisia ja eri aikakaudelta. Jos nyt lennetään puolihuolimattomasti harmittoman Suomen ilmatilan läpi, niin neuvostoaikana sentään ammuttiin sumeilematta kansainvälisessä ja omassa ilmatilassa olevia ulkomaisia siviili- ja sotilaskoneita alas syvän rauhan tilan aikana.
Venäläisten sähläys ilmatilassamme ei ole akuutti uhka Suomelle tai suomalaisille. Mutta Putinin Venäjä on uhka venäläisille itselleen. Hyvänä esimerkkinä viimeisin, onneksi onnellisesti päättynyt sukellusvenesekoilu, jossa venäläisen sotilaan henki ei ollut taas esimiehille minkään arvoinen.
Akuutti uhka Suomelle tulee rajojemme sisältä, kun päätöksiä tehdään poliittisen edun eikä kansakunnan edun mukaan. Niin maanpuolustuksessa kuin tienpidossa. Esimerkiksi Helsingin Ilmatorjuntarykmentin lakkauttamispäätöksellä oli yhtä vähän tekemistä maanpuolustuksellisten näkökulmien kanssa kuin valtiovarainministerimme tiemäärärahojen ohjauksella on tekemistä valtakunnan infrastruktuurin kustannustehokkaan kehittämisen kanssa. Päätöksissä haisee alue- ja kaavoituspolitiikka sekä henkilökohtainen edun tavoittelu. Kun valtiojohtomme näyttää suhtautuvan kovin ymmärtäväisesti myös ilmatilanloukkauksiin, voidaan odottaa, että maamme ainoaan kansainvälisesti kiinnostavaan strategiseen kohteeseen kohdistuva mielenkiinto tulevien kisojen ja konferenssien järjestämispaikkana ei ainakaan kasva näin ilmaterrorismin aikakaudella. Kun myös hävittäjätorjuntamme tulee heikkenemään lähivuosina, ilmavoimiemme kahmiessa toinen toistaan kunnianhimoisempia tehtäviä ilmarynnäköinnistä kansainvälisiin lomalentoihin, kyseenalaistuu itsenäinen kykymme valvoa omaa ilmatilaamme poikkeusoloissa entisestään. Resurssit eivät riitä enää muutenkaan oman tontin hoitamiseen ainakaan yksin.
Suomi saisi halutessaan lännestä poliittista ja sotilaallistakin selkänojaa jo näin rauhan aikana. Kriisin aikana sitä on sitten yleensä myöhäistä pyytää. Idästä Suomi tulee saamaan haluamattaankin ainakin ilmatilaloukkauksia myös jatkossa, ainakin niin kauan kuin uskomme uskomattoman itsepäiseen puolustuskykyymme. Toinen juttu on, kykenemmekö tulevaisuudessa yksin edes havaitsemaan muuta kuin nuo päissään lentävät merivoimien rahtikuskit.
Viron ilmatilan säännöllinen loukkaaminen loppui keväällä 2004.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
