Pääkirjoitus 15.11.2003:
SITÄ INHOTTAVAA KESKUSTELUA
Paavo Lipposta lainaten Suomessa keskustellaan tänään Nato-keskustelusta. Itse Natosta tai turvallisuuspolitiikkamme premisseistä keskustellaan lähinnä alan erikoisjulkaisuissa kuten Suomen Sotilaassa ja eräissä muissa sotilasaikakaus- ja tieteellisissä julkaisuissa. Nyt myös ylipäällikkö Tarja Halonen on vaatinut keskustelua itse asiasta.
Suuri yleisö jää vaille tietoa, koska valtamedioissa käydään hämmästyttävän ala-arvoista juupaseipäs-jaaritusta aiheesta Natoon vai ei. Näyttää siltä, että vika ei ole yksin itsesensuuri- ja vaikenemiskulttuurista ja yhä meillä elävistä kylmänsodan poliittisista jakolinjoista suhtautumisessa Natoon. Ongelmana on myös valtamedioittemme asiantuntemattomuus kun puhe siirtyy sotilas- tai turvallisuuspolitiikkaan. Vähäkin keskustelu jää naiiville tasolle ja on ainakin asiantuntijan mielestä harhaanjohtavuudessaan inhottavaa.
Sen sijaan, että keskustelemme siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei, pitäisi keskustelun painopisteen olla siinä, miten järjestämme aseellisen turvallisuutemme muuttuneessa toimintaympäristössämme. Mikä on uhkakuva, myös se potentiaalinen ja pitemmän aikavälin uhka? Miten siihen vastataan parhaiten? Kun mietitään jälkimmäistä kysymystä eli vastausta uhkakuvaan, on pohdittava sen osana myös liittoutumista. Liittoutuminen on siis vain väline. Liittoutuminen on siis kysymyksenä vain osa suurempaa puolustusrevision tarvetta. Puolustusrevision, jossa pitäisi tarkastalle yleensäkin kriittisesti puolustusjärjestelyitämme.
Liittoutumisen ohella muita tärkeitä asioita ovat muun muassa asevelvollisuusjärjestelmän kehittäminen ja mahdollinen laajentaminen tai siitä luopuminen, edelliseen liittyen mahdollinen vapaaehtoistyön hyödyntäminen laajentuneen uhkaympäristön hallinnassa, edellisiin liittyen asevoimien iskukyvyn kohdalla tehtävät suuret linjaukset ja resurssikysymykset. On pohdittava mitä asevoimilla pitäisi voida tehdä ja sen jälkeen katsottava paljonko niihin kannattaa resursoida ja mitä resurssien puitteissa kannattaa tehdä. Natoon ei saisi suhtautua tunteella. Meidän pitäisi laittaa eurot jonoon ja katsoa mitä Nato tuo ja mitä se vie sekä mitä jää viivan alle turvallisuudessa ja euroissa mitattuna. Kustannustehokkuuden pitäisi ratkaista mitä tehdään.
Liittoutumista ei tule siis kysymyksenä väheksyä, se on iso kysymys. Toisaalta sen roolia ei tulisi myöskään liioitella: poliittisesti olemme jo nyt kovin liittoutuneita. Nato on rooliltaan tänään aivan muuta kuin jo taakse jääneessä kylmässä sodassa. Natosta liikkuu paljon inhottavia ja paikkansa pitämättömiä väittämiä. Nato jäsenellä mm. ei ole velvoitetta osallistua sotilaallisesti toisen jäsenen avustamiseen. Tämä voidaan nähdä liitolle plussana tai miinuksena. Nato ei ole Varsovanliitto. Päinvastoin kuin edesmennyt vihollisensa, Nato koostuu suvereeneista valtioista, jotka päättävät aina suvereenisti osallistuvatko liittolaisapuun ja millä tavalla.
Ammun tässä ihan vain pari yleisintä virheväittämää alas. Näitä riittäisi kyllä enemmänkin. Lopulta tärkeintä on kuitenkin se, minkälaiset menetelmät eli doktriinin valitsemme maanpuolustuksen järjestämiseksi - olimme sitten liittoutuneita eli emme. Jos valitsemme väärät menetelmät ja välineet, ei meitä auta liittoutuminen tai liittoutumattomuus. Nato esimerkiksi pyrkii saamaan jäsenensä luopumaan itsenäisestä puolustuskyvystä ja ottamaan hoidettavakseen erityisaloja, jonka jälkeen kokonaispuolustukseen osallistuvat tarvittaessa liittolaiset niiden alojen osalta, joita omasta puolustusjärjestelystä ei löydy tai jotka muutoin tukea tarvitsevat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Natossa pitäisi toimia juuri niin kuin liittokunta vaatii.
Suvereeni jäsenmaa voi lopulta aivan itse päättää kuinka paljon se panostaa puolustukseensa ja minkälainen puolustusratkaisu on voimassa. Huolestuttavinta onkin se, riittääkö suomalaisilla poliitikoilla ja sotilailla sisu pitää hyväksi havaituista ratkaisuista kiinni ja ottaa Natosta irti kaikki hyöty, vai menemmekö meille suomalaisille tyypillisesti nöyrästi perässä kuin pässi narussa. Jälkimmäisestä on ollut viitteitä EU:ssakin. Sivistysmaan tunnusmerkistöön kuuluu vahva itsetunto. Valtiojohdon velvollisuus on ajaa kansallista intressiä. Yhteistä intressiä ajetaan liittokunnissa vain niin kauan kuin se on myös oma etu. Näin tekevät kaikki menestyjät. Entä Suomi? Liittoutumisen ei tarvitse tarkoittaa heittäytymistä!
Edellinen tasavallan presidenttimme Martti Ahtisaari on kummeksunut halua kansanäänestykseen Natoa koskevassa kysymyksessä. Kansanäänestys olisikin se huonoin tapa ratkaista liittoutumiskysymys. On surullista, ettei Nato-keskustelua käyty ennen viime kevään eduskuntavaaleja. Kansalaisille olisi tuolloin annettu mahdollisuus sanoa mielipiteensä liittoutumisesta monipuolisemmin kuin asioita aivan liikaa yksinkertaistavassa "Liittoutuako vaiko eikö liittoutua?" -äänestyksessä. Olisi voitu käydä keskustelu turvallisuudesta eli aidasta, eikä Natosta eli aidanseipäästä. Nyt kansa ei ole päässyt sanomaan sanaansa. Edustuksellinen demokratia ei ole toiminut ja kuuluu ymmärrettäviä vaatimuksia kansanäänestyksestä, joskin yleensä vain vastustajaleirin puolelta. Nimiä mainitakseni kansanäänestystä tässäkin asiassa on vaatinut muun muassa ulkoministerimme, vanha sotilaspassinpolttaja Erkki Tuomioja. Moni vastustaja ja kannattaja ammentaa kantansa asiaan kylmänsodan mutaisista juoksuhaudoista. Hieman pelkistäen kaupunkioikeisto kannattaa Natoa, vasemmisto vastustaa ja maaseutuväki istuu tässä asiassa tiukasti punamullan kannalla. Linjat eivät kuitenkaan enää noudata puoluerajoja, kuten demareidenkin kohdalla huomaamme.
Kansanäänestys olisi kuitenkin virhe. Se sitoisi liikaa poliittista päätöksentekoa turvallisuuspoliittisen tilanteen ja ympäristön muuttuessa. Muutoksethan ovat yleensä turvallisuuspolitiikassa yllättäviä ja ennustamattomia. Kansanäänestys tekisi myös hallaa tässä asiassa muutenkin huonosti toimineelle edustukselliselle demokratiallemme: poliitikot pääsisivät kuin koira veräjästä ottamatta kantaa koko asiaan. Tätä tuskin haluamme. Olemmehan demokraattisesti valinneet 200 kansalaista edustamaan meitä ja päättämään asioistamme. Ansaitkoon siis tuo joukko Arkadianmäellä palkkansa; ottakoon selvää asioista perehtymällä turvallisuuskysymyksiin ja kuuntelemalla asiantuntijoita. Ei tämä mitään salatiedettä ole. Lopulta yksinkertaisia asioita. Edellyttäisivät kuitenkin sitä inhottavaakin keskustelua ja vaivannäköä, jotta päästäisiin parhaaseen tulokseen. Kansamme on varmasti tarpeeksi fiksua päättämään asiasta suorallakin vaalilla, mutta se edellyttää oikean tiedon antamista suurille kansanjoukoille, muillekin kuin alan lehtiä seuraaville aktiivikansalaisille.
Harva poliitikko on uskaltanut ottaa kantaa Nato-kysymykseen. Jos kantaa on otettu, se on jäänyt usein aika naiiville kyllä tai ei tasolle. Veteraanipresidenttimme Mauno Koivisto muun muassa on suorastaan vastustanut ”inhottavaa keskustelua” tästä vaikeasta aiheesta. Hän vastustaa myös Nato-jäsenyyttä. Ehkä hän vastustaa keskusteluakin siksi, etteivät inhottavat tosiasiat leviäisi päättäjien ja kansalaisten tietoon vaikuttamaan päätöksentekoon. Koivisto edustaa aikakautta, jolloin Suomessa oli epäisänmaallista olla eri mieltä. Kaikki kunnia tammenlehvää kantavalle emerituspoliitikolle. Ajat ovat toivottavasti kuitenkin muuttuneet. Suomen Sotilas toivoo tasokasta keskustelua ja hyviä päätöksiä, vaikka se keskustelu olisi sitten inhottavaakin.
Miksi muuten kaikki varteenotettavat liittoutumisesta keskustelevat poliitikot Suomessa ovat demareita? SDP:n kannatus on noin viidennes Suomen aktiiviväestöstä. Vika ei ole tietenkään demareissa. Ovat vaan hoitaneet asiansa paremmin kuin kilpailijansa. Mutta on se kuitenkin kummallista. Missä ovat ne loppua 80 prosenttia suomalaisista edustavat poliitikot? Luulisi opposition herkuttelevan aiheella ja voisi olettaa puolustusministeriötä miehittävän Keskustan käyttävän puolustusministerinsä suulla painokkaampia puheenvuoroja aiheesta. Ehkä vastaus on siinä, että vaaleihin on liian pitkä aika ja puolueilta puuttuu tätä tematiikkaa ymmärtäviä puolustus- ja sotilaskysymyksiin perehtyneitä kansanedustajia. Maanpuolustus on yhä epämuodikas asia Arkadianmäellä.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
