Pääkirjoitus 16.11.2004:
ITSENSÄ TOTEUTTAVA ENNUSTE
Puolustusvoimissa varaudutaan ikäluokan pienentymiseen ja varusmiesaineksen heikentymiseen. 350 000 miehen sodanajan vahvuuden tavoite tarkoittaisi sitä, että tulevaisuudessa varaudutaan sijoittamaan sodan ajan joukkoihin nykyistä pienempi osa ikäluokasta. Pelkkä ikäluokan pienentyminen ei nimittäin johtaisi 350 000 miehen ja naisen reserviin, vaikka kaikki sijoitetut olisivat alle 35-vuotiaita. On tietysti totta, ettei kaikkia koulutettuja sijoiteta, mutta toisaalta reservissä lienee tulevaisuudessakin myös niinkin vanhoja ukkoja kuin jopa yli 40-vuotiaita. Toivottavasti ainakin.
Yhä suurempi joukko aiotaan siis heittää romukoppaan joko kutsunnoissa tai reservissä. Reservistä lentää roskikseen moni pätevä, hyväkuntoinen reserviläinen ja reservinjohtaja pelkän asuinpaikkansa, sijoituksensa tai ikänsä vuoksi. Sijoittamisjärjestelmämme elää yhä 1900-luvun alun maailmassa, jossa yksilön osaamisella ja ominaisuuksilla ei ole arvoa kun tykinruokaa raakataan. Jos romukoppaan heitetään reserviläisiä, jotka ovat romuna, ei vahinko ole suuri. Toki maanpuolustushengen kannalta tämäkin kannattaisi tehdä siten, ettei ruumiillisen tai henkisen vireytensä osalta vajaatoimintainen reserviläinen tunne itseään hylkiöksi, kun sijoitus puretaan tai sitä ei tule. Näin torjutaan syrjäytymistä ja parannetaan maanpuolustustahtoa. Se on sitä yhteiskuntasuhteiden hoitoa ja mitä tärkeintä, maanpuolustustyötä. Tässä puolustusvoimilla olisi paljon opittavaa. Sitä paitsi monelle vajaakuntoisellekin olisi tehtäviä kriisiorganisaatioissa puolustusvoimissa ja sen ulkopuolella yllin kyllin.
Tänä päivänä yli 80 prosenttia suomalaisesta miesikäluokasta siirtyy reserviin kenttäkelpoisena, toisin sanoen sijoittamiskelpoisena. Varalisäkin on sijoitus. Vaikka fyysisessä kunnossa on selviä ongelmia ja tulevaisuus ei näytä paremmalta, ei ole mitään syytä tehdä itsensä toteuttavia ennusteita. Puolustusvoimien ja muun yhteiskunnan on jatkettava kamppailua kansalaisten fyysisen ja psyykkisen kunnon parantamiseksi. On luonnollisesti varauduttava pahimpaan, mutta pyrittävä parempaan. On totta, että puolustusvoimat on tehnyt paljon asian eteen, mutta periksi ei saa antaa kesken taistelun. Jos asenne on se, että miesväestöstä enintään 70 prosenttia suoriutuu asepalveluksesta tai ettei suomalaisten hyvä maanpuolustustahto säily tulevaisuudessa nykytasolla, on varmaa, että näin käykin. Todellisuudessa tällaiseen yltiöpessimismiin ei tarvitse olla mitään syytä. On henkistä laiskuutta antautua pahanilman lintujen ennusteiden edessä ja uskoa jokaista seinälle maalattua pirua. On syytä muistaa, että monilla ennustelijoilla on ennusteissaan mukana roppakaupalla pahaa tahtoa. Moni 70-luvun juoksuhaudoissa vaeltava itseoikeutettu intellektuelli pitää toivottavana, että maanpuolustustahto heikkenisi ja Suomesta tulisi nykyistäkin parempi yksipuolisen aseriisunnan mallimaa.
Siirtyminen valikoivaan asepalvelukseen joko muodollisesti tai käytännöllisesti rapauttaa suomalaisten maanpuolustustahdon ja katkaisee sen viimeisenkin kansalaisten suoran linkin valtioon ja yhteiskuntaan. Yhä yltiöindividualistisempi ja naiivin liberaali ajan henki rapauttaa kansalaisten sidettä yhteiskuntaan. Asiaa ei paranna jälkisosialistinen yhteiskunnan "läpiviranomaistaminen". Kattava, jokaista edes auttavasti palvelukseen kykenevää miestä koskeva asevelvollisuus tuettuna vapaaehtoisuutta hyödyntävillä maakuntajoukoilla turvaa puolustustahtomme ja -kykymme jatkossakin. Nykysodassa tarvitaan yhä enemmän tekeviä käsiä ja ajattelevia aivoja näyttöpäätteiden ääreen ja erilaisiin tuki-, hallinto- ja huoltotehtäviin. Myös siviiliorganisaatioiden poikkeusolojen tarpeet ovat entistä suuremmat. Pitäisikö asevelvollisuutta siis pikemminkin laajentaa yhteiskunnalliseksi palvelusvelvoitteeksi, jolloin jokaiselta ei tarvitsisi edellyttää jalkaväkitaistelijan kuntoa? Voisiko tällainen ajattelumalli johtaa myös siviilipalveluksen muuttamiseen mielekkääksi tavaksi palvella isänmaata aseettomissa tehtävissä? Pitäisikö konkreettisen yhteiskuntapalveluvelvoitteen kattaa koko väestö, molemmat sukupuolet?
Asevelvollisuudessa on kyse paljon muustakin kuin varautumisesta sotaan. Konkreettinen kytkös yhteiskuntaan ja pakko elää yhdessä tasavertaisena erilaisten ja eri lähtökohdista olevien suomalaisten kanssa edes puoli vuotta on arvokkaampi asia kuin moni poliittinen päättäjämme tänään ymmärtää. Näin varsinkin niiden päättäjien keskuudessa, jotka pitävät vanhan valtaajia (itseään) suurempina suomalaisina kuin Munakukkulan valtaajia. Kysymys ei ole pelkästä sotilaallisesta turvallisuudesta ja puolustuskyvystä, vaan koko yhteiskunnan koheesiosta ja aidosta terveestä yhteishengestä - konkreettisesta kansallistunteesta. Puolustusvoimat ja poliittiset päättäjät ovat tässä paljon vartioina. Hyppy muotiaaltojen perään ja siirtyminen todellisesta asevelvollisuudesta käytännössä vapaaehtoiseen palvelukseen vie myös rekrytointipohjan niin asevoimilta kuin maakuntajoukoiltakin. Ruotsi on jo ajanut tälle kivelle. Pitääkö meidänkin?
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
