Pääkirjoitus 17.12.2003:
ILMAHERRUUDESTA AVARUUSHERRUUTEEN
Ihminen lensi konevoimalla hallitusti ensimmäisen kerran päivälleen sata vuotta sitten. Asevoimissa heräsi kiinnostus uuteen elementtiin jo varhain. Olipa ensimmäisen ilmaonnettomuuden uhrikin sotilas. Epäilijöiden ja muutosvastarinnankin määrä oli kaikkialla perinteisesti jäykissä sotilashierarkioissa alkuun suuri, ja tuntuupa ilma-aseen roolin väheksyminen olevan nykyäänkin yllättävän monen sotilaan pahe.
Reilu kolmekymmentä vuotta Wrightin veljesten Kitty Hawkissa suorittamien kokeiden jälkeen myönsivät konservatiivisimmatkin epäilijät ilmaherruuden ratkaisevan merkityksen sodankäynnissä. Vaikka ilmailun tekninen kehitys on ollut viimeisen 40 vuoden aikana selvästi vaatimattomampaa kuin moottorilentokoneen ensimmäisellä puolivuosisadalla, on ilma-aseen ja yleensä ilmateitse liikkuvien projektiilien osuus nykysodassa elimellinen. Tiedustelussa ja asevaikutuksessa suuntaus näyttää olevan miehittämättömien ilma-alusten ja täsmäaseiden lisääntyminen miehitettyjen alusten kustannuksella. Samalla kuitenkin ilmakuljetusten, helikopterien ja kuljetuskoneiden rooli kasvaa. Ihminen pysyy taivaalla jatkossakin.
Vaikka ilmakuljetteisten järjestelmien rooli on kiistatta suuri, eivät kaikki sitä myönnä nielemättä vieläkään. Liiallinen ilmailuenthusiasmikin on toisaalta vaarallista. Ilmasta maahan -järjestelmä ei korvaa kaikissa tilanteissa maajärjestelmiä. Vaikka torjunnan vaikutusetäisyyden ulkopuolelta laukaistava täsmäase ja taisteluhelikopteri ovat omissa tehtävissään oikein käytettyinä ehdottomasti kustannustehokkaita järjestelmiä, on niiden hankintaa harkittaessa otettava huomioon ensimmäisenä käyttöajatus ja resurssit. Joissakin tilanteissa esimerkiksi tykistöohjukset saattavat olla kustannustehokkaampi ratkaisu kuin ilmasta maahan -järjestelmät. Taisteluhelikopteria on vaikea korvata sinänsä oikein millään järjestelmällä. Mutta jos niiden kustannus on niin suuri, että se uhkaa vielä tärkeämpien järjestelmien hankintaa ja jos niiden jättämä aukko voidaan korvata auttavasti halvemmilla sekä monikäyttöisempien osajärjestelmien yhteistyöllä (esim. tykistöohjukset, verkottunut johtamisjärjestelmä ja koko alueen kattava valvonta- sekä paikallispuolustusverkko, tiedustelulennokit, ilmakuljetteiset joukot jne), on syytä tutkia tarkkaan onko taisteluhelikopteri oikea ratkaisu.
Samaan aikaan kun asevaikutus ilmassa ja ilmasta muuttuu yhä useammin miehittämättömäksi, entistä tarkemmaksi ja sitä paitsi samalla halvemmaksi, on ilmaherruuden rinnalle nousemassa yhä selvemmin uusi neljäs elementti; avaruusherruus. Jo miltei puoli vuosisataa sitten alkanut avaruuden valloitus on saattanut vaikuttaa maallikon silmään isojen poikien pullistelulta ja kohtuuttomalta resurssien haaskaukselta. Miksi esimerkiksi Venäjä on ylläpitänyt avaruusohjelmaansa, vaikka maan talous on rempallaan, yhteiskunnan sosiaalinen kiinteys hajoamassa ja asevoimatkin kuralla? Ovatko taikonautit Kiinalle pelkkä status-juttu jolla osoitetaan, että mekin olemme suurvalta?
Avaruusherruus ei ainakaan vielä tarkoita välttämättä itse sotilaallisen toiminnan viemistä avaruuteen, eikä välttämättä usein edes ihmisen läsnäoloa. Näillä näkymin avaruudessa on taloudellisesti ja sotilaallisesti tärkeintä sinne sijoitettu satelliittijärjestelmä. Se jolla ei ole mahdollisuutta hyödyntää omien tai liittolaisten kanssa yhdessä ylläpidettyjen satelliittijärjestelmien tuottamaa tiedustelutietoa, viestiliikenneyhteyksiä ja paikkatietoa, ei voi olla jatkossa todella suvereeni kansainvälisen politiikan toimija.
Osuus avaruudessa on luonnollisesti tärkeä myös rauhan ajan taloudellisen toiminnan kannalta. Satelliittien välittämä ja tuottama tieto on osa arkeamme. Nykyaikainen yhteiskunta, tehokas tuotantoelämä, kulttuuri ja voitokas sodankäynti ovat riippuvaisia satelliiteista. Sodassa tiedustelusatelliittien tuottamalla tiedolla täydennetään muuta tiedustelutietoa, tietoliikennesatelliiteilla tehostetaan viestiliikennettä ja mahdollistetaan verkottunut, taistelunkestävä sodanjohto ja tiedonkulku. Ilman tietoliikennesatelliittien tukea olisi vaikea koota reaaliaikaista yhdistettyä tilannekuvaa ja jakaa sitä tarvitsijoille. Uuden sodankäynnin ”Maxim” ja ”Stuka” on GPS. Satelliittipaikannusjärjestelmä mahdollistaa entistä halvempien täsmäaseiden massamaisen käytön. Avaruusherruus on siis välttämätön osa suvereenia puolustusjärjestelmää. Avaruusherruuden monopolia voisi verrata regiimiin, jolla olisi ydinasemonopoli.
Onko pienellä maalla siis enää mitään mahdollisuutta taata suvereniteettinsa? Yksin ei, mutta yhdessä kyllä. Suomen kaltaisella viestintä- ja avaruusteknologian osaajalla on hyvät mahdollisuudet taata kansallinen koskemattomuutensa sen ollessa uhattuna, tekemällä yhteistyötä muiden samaa arvomaailmaa ja kulttuuripiiriä edustavien maiden kanssa. Olemalla merkittävä komponenttien ja järjestelmien tuottaja sekä strateginen ”osaomistaja” esimerkiksi ESA:n ja EU:n Galileon kaltaisissa hankkeissa, takaamme paikkamme suvereenien valtioiden joukossa. Yhdessä pystymme kiistämään tarvittaessa hyökkääjän avaruusherruuden. Tällöin on oltava aktiivinen osa järjestelmää. Osa, josta on muillekin hyötyä. Sellaista liittolaista ja kumppania autetaan tiukassakin tilanteessa, jolla on jotain elintärkeää annettavaa kokonaisuudelle, jota ilman kokonaisuus on heikompi. Järjestelmästä riippuvainen, henkisesti ulkopuolinen vapaamatkustaja unohdetaan tiukan paikan tullen. Jos ei mitään anna ei mitään saakaan.
Meillä on osaamista ja jos haluamme, voimme tehdä siitä strategisen raaka-aineen, jota muut tarvitsevat. Nokia on tästä hyvä esimerkki, samoin Patrian ilmailuteollisuusosuus EADS:ssä, Vaisalan asema sääsondivalmistajana, Insta ja monet pienemmät suomalaiset osaajat. Strateginen osuus viestintä- ja avaruusteknologiassa ei tietenkään riitä yksin. Lisäksi tarvitaan vahva yhteiskunta, kulttuuri ja talous, sekä ikävä kyllä kaiken varalle asevoimat aseineen ja osaavine motivoituneine suomalaisine sotilaineen. Ilman tahtoa, taitoa, välineitä ja liittolaisia emme pärjää tulevaisuudessakaan.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
