Pääkirjoitus 18.6.2004:
YHTEISELLÄ ASIALLA
Yhteiskunnan turvallisuustarpeita tukeva vapaaehtoinen sotilaallinen maanpuolustus loppui sodan voittajan sanelemaan kieltoon marraskuussa 1944. Suojeluskuntien lakkauttamisen jättämää aukkoa ei ole tukittu vieläkään. Päinvastoin kuin rähmällään olon vuosina opimme, suojeluskunnat ei ollut asevoimista irrallinen valkokaarti tai poliittinen yksityisarmeija, vaan se oli osa Suomen puolustusvoimia. Ilman sen panosta suomalaisten reserviläisten kouluttamisessa maamme ei olisi selvinnyt talvisodasta eikä 60 vuotta sitten olisi käyty jatkosodan menestyksekkäitä torjuntataisteluita.
Siviilisektorilla vapaaehtoistoimintaa on onneksi sentään saatu harjoittaa kaikki nämä vuodet. Esimerkiksi ilman vapaapalokuntia tai vapaaehtoisten apua etsinnöissä olisi maamme huomattavan paljon turvattomampi paikka elää ja yrittää. Vapaaehtoinen pelastuspalvelu onkin ollut monen reserviläisen käytännön maanpuolustustahdon osoitus. Useille osallistuminen tähän toimintaan on ollut korvike puuttuvalle mahdollisuudelle harjoittaa mielekästä sotilaallista käytännön maanpuolustustyötä suojeluskuntien tai naapurimaidemme kodinturvajoukkojen tapaan. Toki monella on ollut päällimmäisenä syynä osallistua vapaaehtoiseen pelastuspalveluun, punaisen ristin tai vaikkapa vapaapalokuntien tai VSS-organisaatioiden toimintaan vain suuri halu tehdä konkreettista työtä suomalaisten arjen turvallisuuden eteen. Monille on myös tärkeää, että toiminta on selkeästi erossa kaikesta sotilaallisesta toiminnasta. Näin erityisesti sille suurella joukolla suomalaisia, jotka eivät ole tunteneet mielenkiintoa aseelliseen maanpuolustukseen vapaaehtoispohjalta. Tärkeintä on, että niin reserviläiset kuin pelkästään ei sotilaallisen turvallisuuden ylläpitoon suuntautuneet kansalaiset ovat yhteisellä asialla rakentamassa suomalaista turvallisuutta - puolustamassa maata ja sen kansalaisia uhkilta. Tarvittaessa voidaan aina harjoitella myös yhteistoimintaa.
Kymmenen vuotta sitten Maanpuolustuskoulutus (MPK) ry aloitti yhdessä puolustusvoimien kanssa hitaan mutta vakaan rakennustyön suojeluskuntien raunioille. MPK ry ja puolustusvoimat kieltäytyy luonnollisesti poliittisista syistä sanomasta ääneen tuon demonisoidun järjestön nimeä, mutta tosiasia on se, että uudelleen syntyneen vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen eräs osatehtävä on tulpata suojeluskuntien jättämää aukkoa, jonka olemassa olo on objektiivisesti tarkastellen tosiasia, eikä mielipidekysymys. Toisaalta tärkeintä on työn tulos eikä nimi ja muoto. MPK ry:n ja puolustusvoimien uudessa vapaaehtoistyössä valitsema linja on ollut kuluneina kymmenenä vuotena myös sikäli viisas, että turvallisuus on haluttu nähdä laajana käsitteenä, jossa sotilaallisia ja ei-sotilaallisia turvallisuuskysymyksiä ei voida enää erottaa toisistaan budjettiluokkien tavoin. Viimeistään 11.9.2001 jälkeen tähän on alettu heräämään muuallakin. Uhkakuvakenttämme on Suomessakin tänä päivänä sellainen, että turvallisuustyötä ei voi enää jakaa hallinnonhaaroittain tiukkoihin reviireihin. Tarvitaan keskitettyä tilannekuvaa ja verkottunutta turvallisuusorganisaatiota, jossa siviili- ja sotilasorganisaatio kykenee käymään jatkuvaa vuoropuhelua niin normaali- kuin poikkeusoloissakin. Olipa kriisi sitten selkeän sotilaallinen tai vaikeammin tunnistettava. Organisaation ja organisaatioiden on palveltava kokonaisuutta - yhteistä etua - ei järjestöjen tai hallinnonhaarojen reviiri-intressejä tai yksittäisten organisaatioiden johtajien arroganssia.
On kuitenkin varottava uhkaavaa turvallisuusmössöä, jossa kaikki asiat määritellään turvallisuusuhkiksi. Esimerkiksi maanpuolustuskoulutuksen alalla olisi hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään mikä on MPK ry:n päätehtävä. Sama kysymys tulee esittää myös luotaessa uusia maakuntajoukkoja puolustusvoimien alaisuuteen. Vaikka kyse ei olekaan uusista suojeluskunnista, niin maakuntajoukot tulevat käytännössä nykysuunnitelmien valossa ottamaan vastuulle suuren osan niistä tehtävistä, joita suojeluskunnat aikoinaan sotilaallisella saralla ansiokkaasti hoiti. Riittääkö maakuntajoukoilla paukut hoitaa, siinä ikään kuin ohessa, myös valtavaa määrää siviilisektorin pelastus- ja turvallisuustehtäviä ja onko se mielekästä kun meillä on jo olemassa muun muassa toimivat sopimuspalokunnat? Onko ei-sotilaallisten turvallisuuspalveluiden tarjoaminen maakuntajoukkojen alla vain poliittinen troijanhevonen, jolla yritetään syöttää maakuntajoukot pasifistisimmillekin poliitikoille kuten ainakin äärivasemmistomme keskuudessa kuuluu epäiltävän? Itse en usko, että tällaisesta olisi kysymys, ja jos on, niin se on poliitikkojen älyn aliarvioinnin lisäksi tulevalle organisaatiolle vahingollista ja edesvastuutonta itsepetosta. Olisiko siis tehokkaampaa kehittää maakuntajoukkoja ja MPK ry:tä siten, että niiden ja olemassa olevien pelastusalan vapaaehtoisorganisaatioiden välille pyrittäisiin luomaan tiiviimpi yhteistyö? Näin vältyttäisiin vastakkainasetteluilta ja päällekkäisyyksiltä. Tarvitsemme maakuntajoukkoja ja sopimuspalokuntia, mutta tarvitseeko kumpaakin tehdä saman organisaation puitteissa?
On hyvä jos turvallisuussektorille saadaan nykyistä huomattavastikin parempi koordinaattori ja koordinaatio. Vaikka puolustusministeriöstä onkin nyt kaavailtu yleisen turvallisuuden koordinaattoria, on aiheen pohtia niin puolustusministeriössä kuin puolustusvoimissakin sitä, onko puolustusvoimien ja hallinnon alan täysin riittämättömien resurssien puitteissa järkevää laajentaa toimintaa, kun raha ei tahdo riittää nykyistenkään velvoitteiden hoitoon. Olisiko viranomaispuolellakin viisaampaa rakentaa yhteistyötä minimaalisin organisaatiouudistuksin yhteistyötä tehostaen? Päämääränä yhteinen etu eikä oman roolin kasvattaminen. Sotilaat ja MPK:n johto haluavat vilpittömästi ajaa maanpuolustuksen ja yleisen turvallisuuden asiaa pyrkiessään rakentamaan kokonaisturvallisuuden koko kentän kattavan järjestelmän. Mutta onko nyt vaarana, että sotilasviranomaisilta ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen organisaatioilta on unohtumassa oma tehtävä, sotilaallisen valmiuden ylläpito.
Suomen Sopimuspalokuntien Liiton (SSPL) puheenjohtaja Isto Kujala toteaa kesäkuun alussa julkaistussa liiton tiedotteessa edustamansa järjestön olevan huolestunut siitä, kuinka muiden muassa MPK ry "sivuuttaa sotilaallisten valmiuksien kehittämisvastuunsa ja ottaa ohjelmaansa palokunta-, väestönsuojelu-, varautumis- ja ensiapukoulutusta". Kujala painottaa puheenvuorossaan, että "SSPL arvostaa maanpuolustuksen eteen tehtävää työtä ja haluaa olla sitä tukemassa". Hän näkee myös eettisiä ongelmia siinä, jos sotilaallinen ja ei-sotilaallinen turvallisuustoimi yhtenäistetään saumattomaksi kokonaisuudeksi. Kriitikoiden on helppo arvostella Kujalaa nyt nurkkakuntaisuudesta ja reviiriajattelusta, mutta viisas joutuu myöntämään, että hänen argumenttinsa ovat pohjimmiltaan oikeita ja ne tulevat reaalimaailmasta, eivät vihreän veran äärestä. SSPL sen enempää kuin SPR tai VaPePa eivät varmastikaan vastusta sotilaallista maanpuolustusta ja ovat taatusti halukkaita kehittämään yhdessä sotilaiden ja vapaaehtoisten maanpuolustajien kanssa entistä turvallisempaa Suomea. Ehkä meidän maanpuolustajien olisikin syytä kuunnella siviilijärjestöjä ja lähteä rakentamaan yhdessä vanhanaikaisen organisaation sijasta uudenaikaista verkostoa, joka mahdollistaa tilanteen vaatiessa saumattoman yhteistyön. Suutari pysyköön lestissään mutta keskustelkoon räätälin kanssa yhteistyöstä. Jos maakuntajoukkoja ja MPK ry:tä kehitetään jatkossakin kuuntelematta pelastusalan organisaatioiden näkemystä, ei vaarana ole yksin päällekkäisen organisaation muodostuminen, vaan yhteisen edun vastainen järjestösota, jossa ei ole voittajia. Sen häviäjä olisi yhteinen etu.
Suomen Sotilas toivottaa kaikille maanpuolustajille - niin ammattilaisille kuin vapaaehtoisillekin - turvallista ja rauhallista kesän jatkoa. Rakennetaan yhdessä turvallisempaa huomista. Yhteisen isänmaan asiallahan tässä ollaan.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
