Pääkirjoitus 30.9.2004:
RAUHA MEIDÄN AJALLEMME
Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon turvallisuus- ja puolustuspoliittinen anti jäi odotetusti laihanlaiseksi. Selonteko on muokattu hallituspuolueiden kuntavaalitarpeiden mukaiseksi, eikä siinä ole siksi juuri mitään uutta, saatikka puolustuspolitiikan linjausta. Selonteon väljä muotoilu antaa samalla pelivaraa tehdä ensi keväästä alkaen pakollisia, ikäviä ja koviakin päätöksiä. Oppositio ei niellyt selontekoa karvoineen eduskunnan lähetekeskustelussa.
Suomalaiset sotilaat ja puolustushallinnon virkamiehet ovat tehneet jälleen sen mitä tunnollinen ja pätevä viranhaltija voi tehdä. Poliittiset intohimot ja riitely kuitenkin muokkasivat selonteosta lopulta pääosiltaan kansalaisten harhauttamiselta maistuvan ja kömpelöön sanataiteiluun sekä loogisiin ristiriitoihin sortuvan joutavanpäiväisen kommunikean. Varsinaiset ikävät päätökset kuten joukko-osastojen lakkautukset hoidetaan kuntavaalien jälkeen. Puolustuspolitiikassa Suomi taas aikoo heittäytyä virran vietäväksi. Surullista on se, että hallituspuolueita näytti kiinnostavan eniten poliittinen hyöty, ei puolustuspolitiikka.
Ainoaksi varsinaiseksi uudeksi ja yksiselitteiseksi linjaukseksi jää jo aiemmin julkisuuteen annettu kansakunnan turvallisuusintressien vastainen päätös luopua jalkaväkimiinoista. Puolustusvoimain ylipäällikön ja ulkoministerin yksityinen ristiretki päättyi näin poliittisen eduntavoittelun, kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden riemuvoittoon paperilla. Tulevat vuodet näyttävät, mitkä ovat päätöksen seuraukset ja kuinka lopulta käy.
Kun Kristillisdemokraattien Bjarne Kallis esitti oman ryhmänsä puheenvuoroa eduskunnassa 28. syykuuta, luki ulkoministeri Tuomioja kyllästyneen näköisenä Suomen Kuvalehteä. Kallis kysyi puheenvuorossaan: "Miksi olemme niin herkkiä kritiikille, että olemme valmiita heittämään 200-300 miljoonaa euroa kankkulan kaivoon". Kallis ihmetteli suomalaisten heikkoa itsetuntoa ja kyseenalaisti hallituksen päätöksen luopua jalkaväkimiinoista. Kallis kummasteli, miksei pikemminkin hankittaisi miinoihin uusia sytyttimiä kun vanhat vanhentuvat. Miinaratkaisu kummastuttaakin laajasti. Onko niin, että enemmistön suomalaisista viimeistään nyt vääräksi havaitsema ratkaisu viedään läpi muutaman yksittäisen poliittisen vaikuttajan uskottavuuden ja kasvojen sekä puoluepoliittisen sovun säilyttämiseksi? Puolustuspolitiikka ei tuntunut paljon painavan kun miinapäätöstä paketoitiin.
Selonteossa on aistittavissa selvästi ulkoministeriön - tai ainakin ulkoministerin - käden jälki. Painotus on muissa kuin sotilaallisissa uhkissa ja tekstin eri osissa jaksetaan muistuttaa siitä, kuinka paljon tärkeämpää ja tehokkaampaa on rauhanomainen sekä ulkopoliittisin keinoin luotava turvallisuus kuin asevoiman ylläpito. Ikävä vastakkainasettelu ja moralisointi tällaisessa paperissa on turhaa, tarpeetonta ja jopa vaarallista, mutta aatteellista ja yksisilmäistä pasifismia ei voi olla aistimatta selonteon eräistä osista. Pohjoismaiden tyyliseen asevoimien alasajoon meille ei kuitenkaan sentään vielä olla menossa.
Selonteossa painotetaan alueellisen puolustusjärjestelmän ja asevelvollisuuden merkitystä Suomen puolustuksessa. Sitä selonteossa ei mainita, että Suomi tulee siirtymään lähivuosina yhä valikoivampaan asevelvollisuuteen. Selonteossa ei myöskään myönnetä, että resurssien vähäisyys, pienenevät ja yhä huonokuntoisemmat ikäluokat ja valikoiva asevelvollisuus tulevat ajan myötä johtamaan nykyään suunniteltuakin pienempään kenttäarmeijaan, jolla ei tule olemaan suunnitellun kaltaista iskukykyä. Puolustusvoimille annettujen resurssien tarkastelu antaa hyvät syyt olettaa, että sodan ajan asevoimiemme vahvuus tulee laskemaan seuraavan 20 vuoden aikana lähemmäs 100 000 kuin nyt suunniteltua 350 000. En taida olla ihan väärässä jos uskallan ennustaa, että vuonna 2020 on tavoitteena noin 125 000 sotilaan sodan ajan vahvuus.
Liittoutumisesta ei odotetusti sanota mitään suoraan, mutta läpi selonteon painotetaan yhteistyön merkitystä Euroopan unionissa ja muistetaan painottaa Naton sekä atlanttisten suhteiden merkitystä. Herääkin kysymys, miksi ei sitten liittouduta kun kuitenkin myönnetään, että ilman ulkopuolista tai pikemminkin EU:n tai Naton sisäistä tukea ei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä nykysodassa edes teoreettisesti. Liittoutumissemantiikka muistuttaa historiamme aikaisempia kiertoilmaisuita. Ensin oltiin saksalaisten kanssa vain kanssasotija ja sittemmin puolueettomia, vaikka oltiin YYA-sopimuksella selvästi Neuvostoliiton etuvartiossa. Tällä kertaa liittoutumiseen ei kuitenkaan olisi ulkoista pakkoa ja liittolaisetkin ovat mieluisia demokratioita.
Hallituspuolueet muistavat kehua Naton ja EU:n laajenemisen alueellista vakautta lisäävää vaikutusta; eikö Suomenkin olisi syytä siis liittyä Natoon lisätäkseen vakautta? Suomi pysyy kuitenkin tiukalla linjalla kuin entinen tyttö, joka ilmoitti olevansa vain pikkusen raskaana. Selonteon suurvaltojen arvioinnissa tulee myös helposti vaikutelma, että Venäjän taantuvaa demokratiakehitystä ja lähialueimperialismia ei nähdä ongelmana, mutta Yhdysvaltoihin suhtaudutaan kohteliaan varauksellisesti ja epäillen. Kumpi sitten olisi mieluisampi liittolainen?
Selonteossa todetaan myös, ettei maahamme kohdistu laajamittaisen sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa ja, että puolustuksemme perustuu jatkossakin itsenäiseen, uskottavaan puolustuskykyyn. Tästä huolimatta selonteon linjauksista ilmenee aukottoman selvästi, että Suomi varautuu yhä käytännössä sotilaallisesti pääasiassa Venäjältä tulevaa potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan ja samalla sitoutuu yhä vahvemmin eurooppalaisiin turvallisuusrakenteisiin ja kehitteillä olevaan yhteiseen puolustukseen. Eduskuntakäsittelyssä hallituksessa olevan Ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmäpuheenvuorossa kansanedustaja Eva Biaudet totesikin yllättävän voimakkaasti hallituksen selontekoa kritisoiden, että Suomi on käytännössä liittoutunut.
- Jos sotilaallisella liittoutumisella tarkoitetaan ainoastaan sitä, että emme kuulu Natoon, olisi kai ollut helpompaa sanoa se, Biaudet veisteli. Eduskuntakeskustelun perusteella saattoi jälleen todeta, kuinka poliittinen eliittimme on yhä kylmän sodan juoksuhaudassa. Ainakin joissakin puolueissa suhtautuminen Natoon ja yleensäkin sotilaalliseen yhteistyöhön länsimaiden kanssa on peräisin suoraan kylmän sodan ajalta. Samoin näyttää olevan suhde Venäjään. Helsingin Sanomien kolumnistia Olli Kivistä siteeraten: "Suomalaisessa keskustelussa on edelleen vaikea puhua Venäjän suhteesta avoimesti, ja kansalliseen alitajuntaan on iskostunut halu nähdä Venäjän asiat todellisuutta parempina.
Ranskan puolustusministeri Michèle Alliot-Marie totesi Suomen vierailullaan syyskuun lopussa, että "liittoutumattomuus ei tarkoita mitään". Selonteon tekstistä tulee ainakin vaikutelma, että termi liittoutumattomuus on yhtä merkityksetön kuin termit kanssasotija tai puolueeton lähihistoriassamme.
Valtioneuvosto pyrkii hankkimaan selonteollaan poliittisen työrauhan kuntavaaliemme aliselle ajalle. Samalla tietyillä poliittisilla tahoilla näyttää riittävän chamberlainilaista lapsen uskoa ikuiseen rauhaan meidän ajallamme. Ainakin puolustuspoliittisena linjapaperina selonteko on arvoltaan samaa luokkaa kuin erään edesmenneen brittiministerin tuliaiset saksalaisesta olutfestivaalikaupungista. Vain kasa paperia.
jaakko.puupera@suomensotilas.fi
