Päättämättömyyden kronikka

Sotaväen vanha johtamisoppi: ”huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä lainkaan”, on kaikille Suomen sotilaille tuttu. Tämä periaate ei ei ole kyllä näkynyt juurikaan Suomen ulko- tai turvallisuuspolitiikassa. Liekö siellä turvallisuuspoliittisia päätöksiä tehneistä intissä johtamiskoulutusta saaneet nukkuneet tuolla oppitunnilla. Heitähän ei voi syyttää, jotka eivät ole koskaan sotaväkeä edes käyneet. Näyttää nimittäin siltä, että ulkopoliittisessa johdossamme linjana on ollut pikemminkin, että päättämättömyys on parempi kuin mikä tahansa päätös.

Toki tätä päättämättömyyttä on usein peitelty päätöksillä, joiden käytännön merkitys on pieni tai mitätön. Toinen vaihtoehto on, että päätökset on kyllä tehty, mutta niiden ei uskalleta antaa näkyä. Tämä tulee taas mieleen Nato-tilanteesta ja toisaalta erilaisista kahdenvälisistä sopimuksesta eri maiden kanssa, joiden oikeaa merkitystä on hyvin vaikea arvioida.

Suomen historia osoittaa, että päätösten lykkääminen ei ole aivan uutta. Jo pian satavuotias itsenäisyytemmekin oli sellainen kysymys. Sitä edelsi vuosikymmenten tasapainoilu autonomian säilyttämisen ja itsenäistymispyrkimysten välillä. Vielä 1917 koitettiin keskittyä lähinnä neuvottelemaan uutta mallia autonomiasta. Vasta bolshevikkien valtaan nousu pakotti porvarillisen puolen tekemään itsenäistymispäätöksen. Päätettiin, kun oli pakko, ja siinä tilanteessa punaiset ajautuivatkin sitten väkivallan ja kapinan tielle.

1918 Mannerheim ei halunnut pyytää apua Saksalta. Saksan avusta oli valkoisten puolella erilaisia näkemyksiä ja lopulta sitten voitiin todeta tilanne kun saksalaiset sopivat asiaan Pietarin bolshevikkien kanssa, nousivat maihin Hangossa ja vapauttivat Helsingin. Jälkikäteen tilanne haluttiin peitellä Mannerheimin valkoisten voitonparaatilla, jossa saksalaiset tosin tekivät näkymisellään selväksi kuka on todellinen herra Helsingissä.

1930-luvullakaan Suomi ei osannut päättää turvallisuuspolitiikastaan. Suunnitelmissa oli lähialue- ja reunavaltio-yhteistyötä niin Baltian maiden, Puolan kuin Pohjoismaiden kanssa. Myös yhteistyöstä suurempien valtojen kanssa keskusteltiin. Mitään ei varsinaisesti päätetty. Talvisodan puhjettua voitiin todeta, ettei enää ole juurikaan vaihtoehtoja jäljellä. Ranskaan ja Englantiin koitettiin turvautua, kun muuta ei ollut jäljellä. Sillä saattoi olla pelotevaikutus Staliniin, mutta käytännön apua ei tullut.

Välirauhan aikana ei myöskään juuri julkisesti keskusteltu tai tehty päätöksiä Suomen linjasta. Toki pieni piiri oli sopinut Saksan kanssa asioista ja sitten saksalaisia sotilaita alkoikin virrata Suomen läpi ja Suomeen. Oliko Suomi ajopuu vai ei, oli aikanaan historioitsijoiden keskustelun aihe, mutta tosiasia on, ettei siinä tilanteessa enää vaihtoehtoja juurikaan ollut tarjolla. Toki myös virallinen sitoumus asiasta saatiin lykättyä kesäkuun loppuun 1944, jolloin Ryti antoi sen omissa nimissään, kun vaihtoehto oli antautua Neuvostoliitolle. Ja sodan lopussa sitten vaihdettiin puolta, kun ei ollut enää muita vaihtoehtoja.

Kylmän sodan aikana päättämättömyys saatiin kehitettyä diplomaattisen taiteen tasolle. Jos asia liittyi mitenkään suurvaltapolitiikkaan, Suomi ei ottanut mitään kantaa, vaikka kyse olisi ollut ihmisoikeuksista tai valtioiden koskemattomuudesta. 1970-luvulla oltiin vaikeassa asemassa, kun talouselämän kannalta alkoi olla välttämätöntä päästä mukaan läntisiin talousalueisiin. Lopulta päädyttiin erityissopimukseen EEC:n kanssa, ja EFTA:n ulkojäseneksi kun samalla kehitettiin kauppaa Neuvostoliiton blokin kanssa.

Baltian maiden itsenäisyyspyrkimysten osalta ei haluttu päättää mitään ja sitten kun se oli tosiasia, todettiin, ettei Suomi ole niiden Neuvostoliittoon liittämisenkään osalta mitään päättänyt, joten nyt ei tarvitse mitään uutta päättää. EU-päätös tehtiin hetkellisessä vapauden hurmassa, kun osa varmaan uskoi silloin, että Venäjäkin voisi sinne joskus tulla. Mutta siihen Suomen paikasta ja asemasta aktiivinen päättäminen jäikin, ai niin ja senkin päätöksen teki kansa, kun päätöksentekijöistä ei siihen ollut. Edellisen kerranhan kansalla sysättiin vastuu kun piti päästä eroon kieltolaista vuonna 1932. Tällä vuosituhannella Suomi on taas palannut todella passiiviseen ilman strategiaa ja päätöksiä toimivaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Nyt turvallisuuspolitiikassa on puhuttu yhteistyöstä Ruotsin kanssa, Nato-optiosta – jota ei ole olemassa – ja tehty myös kahdenvälisiä sopimuksia esimerkiksi USA:n ja Britannian kanssa. Kaikkien näiden sopimusten voi katsoa lisäävän yhteistyötä länteen ja ehkä auttavan materiaalihankinnoissa, sekä antavan moraalista tukea (sitähän Suomi sai myös talvisodan aikaan). Esimerkiksi Britannia todennäköisesti hakee myös tietynlaista moraalista yhteyttä läheiseksi katsomiinsa maihin, kun sen asema on kohtuullisen epäselvä Brexit-neuvottelujen keskellä. Yksikään näistä sopimuksista ei kuitenkaan anna turvatakuita niin kuin Nato-jäsenyys antaisi.

Voi sanoa, että suomalaiset ovat onnistuneet kehittämään päättämättömyydestä ja päätösten lykkäyksestä todellisen taitolajin vai onko se pikemminkin taidetta. Sitten voi tietenkin väittää, että tämä päättämättömyys on toiminut Suomen parhaaksi; ei ole sitouduttu mihinkään ennen kuin on ollut absoluuttinen pakko. Yhtä hyvin voi sanoa, että päättämättömyydestä on myös maksettu kova hinta, kun on ajauduttu tilanteisiin, missä ei ole enää vaihtoehtoja jäljellä. Aina voi myös spekuloida, olisiko vaikeuksia voitu myös välttää, jos olisi ajoissa tehty selkeitä päätöksiä yhdessä ja myös tehty oma asema selväksi.

Nyt jatkamme Naton osalta tätä perinteistä linjaa. Nato-option sanotaan olevan mahdollinen, kun sitä tarvitaan. Ainakin sillä taataan, että Nato-jäsenyyden luomaa ennaltaehkäisevää turvaa ei ole olemassa. Tai jos päätös olisi, ettei Natoon haluta, sitten voitaisiin rakentaa joku toinen uskottava malli puolustukselle  – ja yhteistyö Ruotsin kanssa ei muuten sitten ole sellainen. Jonain päivänä voidaan myös olla tilanteesta, että apua oikeasti tarvitaan. Sitten voi olla taas vähän vaihtoehtoja tarjolla. Mutta historian valossa on vaikea uskoa, että Suomesta löytyisi nytkään niitä todellisia johtajia, jotka todella uskaltaisivat katkaista pitkän päättämättömyyden tradition.

Ehkä se kansanäänestys tarvittaisiin sittenkin.

Share This