Painetta vai poistuminen?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti viikko sitten suunnitelmasta vetää kotiin peräti neljännes Saksaan sijoitetuista amerikkalaisjoukoista. Suunnitelman toteutumisesta ei toistaiseksi ole mitään varmuutta, mutta se on linjassa presidentin pitkään korostaman linjan kanssa.

Nykyään viisi seitsemästä Euroopassa sijaitsevasta amerikkalaisvaruskunnasta on sijoitettu Saksaan, pääosin eteläosaan. Ilmavoimilla on maassa kaksi tukikohtaa, Ramsteinissa ja Spangdahlemissa. Baijerissa pitää majaansa sekä pinta-alaltaan että joukkojen määrässä mitattuna laajin ei-Yhdysvaltain maaperällä sijaitseva amerikkalaisvaruskunta noin yhdellätoistatuhannella sotilaallaan. Trumpin suunnitelmassa amerikkalaisjoukkojen määrä vähenisi lähes tämän varuskunnan verran, 9 500 miehellä.

Koko kylmän sodan ajan maahan sijoitettujen joukkojen asema transatlanttisen turvallisuusyhteistyön kannalta oli merkittävä, mutta joskus maailma muuttuu nopeammin kuin asenteet. Alkujaan toisen maailmansodan myötä Saksan liiallista sotilaallista vahvistumista pelänneet liittolaiset alkoivat viimeistään 2000-luvulla tympääntyä kaksinaismoralistiseen pasifismiin ja talousihmeen turvaamiseen, jonka monet kokivat lähes vastikkeettomaksi.

Trumpin valinnan myötä asenne on näkynyt entistä enemmän myös Yhdysvaltain virallisessa ulkopolitiikassa. Eikä käy kiistäminen, etteikö erityisesti Nord Stream II olisi räikeässä ristiriidassa Euroopan unionin pyrkimyksen kanssa tukea Ukrainaa ja liiton omia itäisiä jäsenmaita. Eräät amerikkalaiset, etunenässä Texasin senaattori Ted Cruz ovat ajaneet hanketta kohtaan entistäkin kovempia pakotteita, joiden uskovat kykenevän estää putken rakentamisen käyttökelpoiseksi.

Eräänä mahdollisuutena on pidetty joukkojen uudelleensijoittamista Puolaan, joka täyttää Naton suosituksen puolustusmenojen määrästä sekä on johdonmukaisesti vastustanut kaasuputkihankkeita. Viehättävätpä myös maan päähallituspuolueen ideologia sekä kriittisyys suurten EU-maiden linjaa kohtaan jos ei presidenttiä itseään, vähintään hänen konservatiivisia liittolaisiaan.

Joukkojen lisääminen Puolassa olisi ennen muuta poliittinen, ei välttämättä sotilasstrategisesti perusteltu toimenpide: ensinnäkin joukkojen kokonaismäärä Euroopassa vähentyisi todennäköisesti tässäkin skenaariossa ja toiseksi sijoitus lähempänä potentiaalista konfliktialuetta voi lisätä riskejä. Mahdollista ilmoitusta suunnitellun “Fort Trumpin” perustamisesta voikin odotella muutaman lähiviikon sisällä, kun eilen Valkoisessa talossa vieraillut Puolan istuva presidentti Andrzej Duda todennäköisesti joutuu tiukkaan kamppailuun jatkokaudestaan.

Trumpin virkarikostutkinnan tulokset ja muun muassa John Boltonin uuden kirjan paljastukset osoittavat amerikkalaisten noudattaneen samanaikaisesti useampaa ulkopoliittista linjaa, ns. rinnakkaisulkopolitiikkaa. Arvioitaessa erilaisia vetäytymispäätöksiä ja niiden toteutumista tämän ymmärtäminen on avainasemassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittiset päätöksentekijät ummistavat silmänsä Trumpin epämääräisiltä toimilta ja motiiveilta antaen hänen “uhkailunsa” tehdä tehtävänsä presidentin pelatessa omaa peliään – ehkä aika tekisi selvää hänen tukijoidensa häilyvästä lojaalisuudesta. Kyseessä on eräänlainen hyvä ja paha poliisi -taktiikka, jossa koordinoidun yhteispelin rooli on kuitenkin hyvin rajallinen.

Boltonin kirjan paljastuksia ei pidä dramatisoida, muttei aliarvioidakaan. Suomen osalta mielenkiintoisia tietoja olivat tasavallan presidentti Sauli Niinistön Trumpille antamat ohjeet pysyä Putinia vastaan kovana ja toisaalta Trumpin sekä Putinin keskittyminen Lähi-itään, jonka rauhoittamisessa keskeistä osaa olisivat näytelleet amerikkalaisten rahoittama jälleenrakentaminen – ehkä Venäjän turvaamana – ja Iranin vaikutusvallan vähentäminen Syyriassa. Israelin turvallisuusnäkökohdat Trump näyttää ottaneen todella vakavissaan.

Bolton kertoo teoksessaan myös kokouspaikan valintaan liittyneistä erimielisyyksistä. Hänen mukaansa Venäjä sekä Trump olisivat valinneet Wienin. Amerikkalaisvirkamiesten suositeltua Helsinkiä presidentti hölmistyi uskoen Suomen olevan Venäjän satelliittivaltio.

Kiistaa voi tulkita useammasta näkökulmasta käsin: voi olla, että vähemmän vaatimattomia presidenttejä viehättivät Wienin ulkoiset puitteet ja Itävallan historiallinen merkitys – olihan maan puolueettomuus kylmän sodan aikaan sikäli todellisempi kuin Suomen, ettei sitä rasittanut YYA-sopimuksen kaltainen rajoite. Suomen aseman vahvistaminen – vaikka vain sitten näkyvyydellä – on myös mahdollisesti koettu tärkeäksi. Eihän siitäkään kovin kauan ole, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö istutettiin Münchenin turvallisuuskonferenssissa näyttävästi silloisen puolustusministeri James Mattisin viereen.

Toisaalta saattaa olla, että vuonna 2018 Suomi koettiin turvallisemmaksi ympäristöksi lännen näkökulmasta: loppukesästä Itävallan turvallisuuspalvelua koskien alkoi ilmaantua kansainvälistä kirjoittelua, jossa sen luotettavuus Venäjän suhteen nonsoleerattiin täysin. Erään vuodon mukaan myös Suomen Suojelupoliisi kieltäytyi jakamasta ainakin joitain tietopyyntöjään itävaltalaisen veljesorganisaationsa kanssa. Syksyllä maassa ryhdyttiin tutkimaan armeijan everstin Venäjän hyväksi suorittamaa vakoilua, jonka epäiltiin jatkuneen vuosikymmeniä. Ehkä suomalaisilla oli etumatka, joka osaltaan johti Helsingin valikoitumiseen kokouspaikaksi.

Share This