Pandemian hintalappu

Tämäkin juttu olisi ollut helppo kuvittaa arkkurivistöllä, mutta kuvituksena voisi olla yhtä hyvin epätoivoiset ihmiset, joilta menee toimeentulo, yritys ja asunto, ehkä henkikin, ei pandemian vaan sen torjunnan vuoksi. Jos torjuntakeinot ovat väärät, saattaa koronaviruspandemian torjunta jopa tappaa enemmän ihmisiä kuin tauti olisi tappanut, pohtii Suomen Sotilaan blogisti Jouko Ahvenainen.

Tietoturvasta on joskus todettu, että 100 % turvallisuus aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin tietoturvauhkat, estäessään tiedonkulun tehokkaammin. Pandemiasta voisi sanoa samoin. Ensinnäkään 100% turvallisuutta ei ole olemassa. Kun pandemiaa uutisoidaan jää kuolleiden määriä kirkuvien otsikoiden alle usein kertomatta, mikä on kuolleisuuden nettolisäys. Tosiasia kun on, että sellaista ratkaisua, jossa kaikki voivat selvitä ei ole. Mehän olemme kaikki kuolevaisia ja kysymys on vain ajasta ja tavasta. Elämää voi hallita vain tiettyihin rajoihin asti. Kenties sen laajempi hahmottaminen voisikin olla sitten joskus tämän kriisin myönteinen puoli. Kenties.

Olisi tietysti poliittisesti epäkorrektia sanoa, että yhteiskuntien ja talouden pelastamiseksi, joidenkin pitää kuolla koronaan. Korrektisti voidaan kuitenkin sanoa, että yhteiskunnallisten ratkaisujen pitää olla kriisitilanteessa tietoisia valintoja. Pandemiaa havainnollistavissa animaatioissa tavataan helposti esittää  “hyvä malli”, jossa kukaan ei ole kenenkään kanssa tekemisissä ja tartuntoja tulee vähän, ja sitten on “paha malli”, jossa ihmiset tapaavat ja tauti leviää. Puhtaasti pandemian torjunnan kannalta näin toki onkin ja oikein mitoitetuilla rajoituksilla voidaan hidastaa ja tasata pandemian vaikutuksia pidemmälle aikavälille ja näin säästää oikeasti inhimillistä ja taloudellisia resursseja.

Olisi siis muistettava, että todellisuudessa kaikilla ratkaisuilla on hinta.

Nyt pitäisikin verrata olemassa olevan tiedon valossa eri vaihtoehtojen inhimillistä ja taloudellista hintaa. Niitä ei tulisi myöskään asettaa vastakkain. Ilman toimivaa taloutta kun tuho on taatusti, jos ei heti niin ainakin ajan kanssa, vieläkin suurempi myös inhimillisesti mitattuna.

Olemme keskellä kriisiä, jonka torjuntaan monet hallitukset ovat ottaneet voimakkaat keinot käyttöön. Kriisiä ei tule väheksyä. Sen kuinka hyviä päätökset ovat, voimme aina nähdä vasta kriisin jälkeen, oli kriisi sitten pandemia, talousromahdus, luonnonmullistus tai sota. Suomessa valmiuslaki on erittäin poikkeuksellinen keino. Ihmisten perusoikeuksia rajoitetaan. Kansantaloudet, yritykset, yrittäjät ja työntekijät maksavat todella kovan hinnan näistä rajoituksista. Kuten yllä totesin, oleellista olisi siis ymmärtää, että ratkaisu ei löydy asettamalla vastakkain talous ja ihmishenget. Kun talous romahtaa, myös se tappaa ihmisiä monella tavalla ja ajaa monia ihmisiä epätoivoon. Missä menee yhteiskunnan sietokyvyn rajat rajoittaa virusta? Kuinka paljon ylipäänsä ottaen voimme hallita asioita ja vaikuttaa niihin rajoituksin ja kielloin?

Hinta

Pandemian vastatoimia ja itse sen uhkaa voi verrata monella tavoin sodissa maksettaviin uhreihin. Eli päätökseen tartutaanko aseisiin vai ei. Kummallakin ratkaisulla on aina hinta, oltiin sitten hyökkäämässä tai puolustautumassa.

Arvostettu talouslehti Wall Street Journal kirjoitti pääkirjoituksessaan Rethinking the Coronavirus Shutdown, ettei mikään kansantalous tule pitkään kestämään tällaista normaalien toimintojen sulkemista. Tiedämme myös hyvin historiasta, että talousromahdukset ovat johtaneet sisäisiin levottomuuksiin, sotiin ja myös suunnattomaan inhimilliseen kärsimykseen. Tiedämme, miten 1990-luvun alun lama ajoi monet ihmiset Suomessa epätoivoiseen asemaan ja kokonainen nuorten sukupolvi kärsi.

En ole lääketieteen tai kulkutautien asiantuntija, ja en halua sitä puolta kommentoida tämän enempää. Haluni on tuoda keskusteluun toinen, kenties laajempi näkökulma.

Kenraali ja presidentti Dwight D. Eisenhower totesi presidenttinä että, sota on tullut aivan liian tärkeäksi, että sen voisi jättää vain kenraalien vastuulle. Samalla tavalla lienee pakko todeta, että kokonaisten väestömassojen terveys on aivan liian tärkeä asia, että sen voisi jättää vain lääkärien ja terveydenhuollon ammattilaisten vastuulle. Tällä en missään tapauksessa tarkoita vähätellä asiantuntijoita ja heidän tärkeää roolia. Kuuntelen heitä nöyrästi, mutta suutari pysyköön lestissään.

Tarkoitan siis isommalla kuvalla sitä, miten yhteiskunnan pitää ottaa kantaa kokonaistilanteeseen ja vaihtoehtoihin faktojen perusteella. Pitää siis hahmottaa kokonaisuus ja syy-seuraussuhteet, riskit, uhat, mahdollisuudet ja haavoittuvuudet. Faktoja pitää osata yhdistää oikein. Pitää nähdä metsä puilta.

Useissa lehdissä on julkaistu simulaatioita, miten joku asia – mukaan lukien virus – etenee ihmisten verkostoissa. Suomessa ainakin Helsingin Sanomat julkaisi artikkelissaan Miksi emme saa tavata toisiamme  tämän, aiemmin maailmalla esimerkiksi Washington Postissa esitetyn mallin. Sosiaalisessa mediassa ihmiset jakavat näitä artikkeleita kommentein, ”tässä näkee selvästi, miten joku yksi tapa toimia on oikein.” Yleensä sillä perustellaan, että voimakkaat rajoitukset sosiaalisessa kanssakäymisessä ovat välttämättömiä. Minä kysyn, mitä sillä saavutetaan ja mikä on sen hinta?

Olen ollut aikoinaan perustamassa yritystä, joka oli yksi maailmanluokan pioneereja sosiaalisten verkostojen analyysissa. Simuloimme siellä paljon viraalisia ilmiöitä, erityisesti markkinoinnissa. Perusperiaatteet ovat samanlaisia myös muissa viitekehyksissä. Yksi henkilö vaikuttaa toiseen tietyllä todennäköisyydellä. Monimutkaisiin kysymyksiin ei kuitenkaan todellisuudessa ole helppoja vastauksia. Vaikka minulla on tämä tausta ja kokemus, en kykene kertomaan ainakaan lehtijuttujen simulaatioista sitä, olisiko täysi rajoitus tai vapaa leviäminen paras malli. No varmasti ei kumpikaan. Joka tapauksessa kaikista mallinnuksista puuttuu yksi tärkeä osa; mikä on ”hinta” – tai uhri. Toisin sanoen: kuinka moni oikeasti kuolee missäkin mallissa, ja toisaalta miten esimerkiksi pitkäaikainen yhteiskuntien ja talouksien sulkeminen vaikuttaa. Montako se lopulta tappaa tai tuhoaa?

Riski

Kyse on aina vaikeista valinnoista. Korona näyttäisi olevan erityisen paha tietyille riskiryhmille, mutta kukaan ei voi etukäteen varmasti tietää sen henkilökohtaisista vaikutuksista. Yhteiskunnan tulisi silti juuri nyt kyetä näkemään tilannekuva oikein, arvioida riskit ja mahdollisuudet ja valita kestävä kokonaisstrategia. Nyt näyttää siltä, että monien yllätykseksi tällaiseen tilanteeseen ei ole olemassa kunnollisia skenaarioanalyseeja ja malleja, joilla voisi etsiä optimaalista ratkaisua. Kaikkea kun ei voi ennakoida ja hallita vaikka siihen kuinka suuntaisi resursseja.

Sortavala 80 vuotta sitten.

Valinnoissa on aina kyse monista inhimillisistä, eettisistä ja taloudellisista kysymyksistä. Aivan kuten päätettäessä sodasta ja rauhasta. Sota tarkoittaa aina monia uhrauksia, siitä maksetaan korkea hinta, mutta silti moni yksilö ja maa katsoo vapauden tai muut saavutettavat hyödyt suuremmaksi arvoksi kuin menetetyt ihmishenget. Suomen kaltaisen pienen maan kohdalla kyse on ollut oman maan vapaudesta. Valinta ei silti ole ollut helppo ja sen hinta on ollut kova.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen kaltaisen suurvallan kohdalla kyse on ollut enemmänkin panos-tuotos -laskennasta, on katsottu, että sota toisella puolella maailmaa on asia, josta kannattaa maksaa monen nuoren elämä ja suuri taloudellinen panos asevoimien ylläpitoon ja sodankäyntiin. Viime kädessä siis otetaan riskejä ja hyväksytään tappioita tulosten ja voittojen saavuttamiseksi. Tämä siis vai kuvauksena päätöksenteon logiikasta ilman mitään arvokannanottoa.

Lähestymme koronan osalta samanlaisia valintoja. Italian luvut ovat monella tapaa poikkeuksellisia ja jopa hämmentäviä esimerkiksi Saksaan verrattuna. Toki Italiassa myös asuu eurooppalaisittain vertaillen poikkeuksellisen usein vanhuksia samoissa talouksissa nuorempien kanssa. Korona on osalle ihmisiä hengenvaarallinen ja se laittaa terveydenhuollon kapasiteetit äärirajoille ja pakottaa myös priorisoimaan normaalioloja enemmän, ketä hoidetaan. Samaan aika on selvää, ettei virusta voida enää pysäyttää ja on naiivia ajatella, että yhteiskunnan täysi pysäyttäminen ja ihmisten sulkeminen koteihin olisi kestävä ratkaisu. Me emme pysy elossa ilman työtä ja tuotantoa.

Demokratioissa poliitikoille valinta on erityisen vaikea. Arkkurivistöt kun ovat puhuttelevia. Ne ovat olleet suuri haaste myös monelle maansa sotaan vieneelle johtajalle. Toisaalta koko kansakunnan selviytymismahdollisuudet ovat vielä heikommat talouden romahdettua. Esimerkiksi USA:n ja Britannian hallitukset ovat jo luvanneet suuret tukipaketit, joissa USA:ssa annetaan suoraa rahaa kansalaisille ja Britanniassa maksetaan osa työnsä menettäneiden palkasta. Voisi melkein sanoa, että USA ja Britannia ovat maksamassa kansalaispalkkaa. Kuka olisi odottanut sitä Trumpilta tai Johnsonilta? Kumpikin heistä koitti aluksi hoitaa koronan aluksi hyvin matalalla profiililla, mutta lopulta he molemmat olivat pakotettuja reagoimaan voimakkaammin. Yhdysvaltojen kohdalta on toki silti hyvä ymmärtää, että siellä monet käytännön toimet on johdettu osavaltio-, county- tai kaupunkitasolla odottamatta liittovaltion keskushallinnon – näyttäviä – toimia.

Tie ulos

Nykyaikainen yhteiskunta ei voi pitkään kestää tilannetta, jossa suuri osa taloudellista toiminnasta keskeytyy ja ihmiset ovat vain kotona vaikka ne, jotka voivat tekisivät etätöitä.

Kriisit ovat myös aina muutoksen kiihdyttäjiä. Tästäkin kriisistä tulee varmasti paljon erilaisia valitettavia uhreja, mutta kriisi luo aina myös uusia tapoja toimia ja se synnyttää myös menestystarinoita. Suuri tuntematon pelottaa aina enemmän kuin tunnettu uhka ja tässä tilanteessa olisikin tärkeä saada paljon enemmän tietoa, ei pelkästään klikkauksia ja eniten huomiota kerääviä kauhutarinoita.

Valtiot ja yhteiskunnat ovat vuosia kehittäneet malleja ja strategioita hallita sotatilanteita, ja silti aseelliset yhteenotot tuovat tullessaan aina yllätyksiä. Espanjan taudista on sata vuotta. Viime vuosikymmenien lintuinfluenssoista ja SARS:sta huolimatta pandemisten sairauksien varalle on kehitelty huomattavasti vähemmän strategioita ja varasuunnitelmia ja se näkyy nyt. On kuitenkin muistettava ja opittava viimein, että kaikkeen ei voi varautua, eikä edes kannata. Muu on jälkiviisastelua. Varautumisellakin kun on hintansa, jonka joku aina maksaa.

Kuten missä tahansa kriisissä, tarvitaan nytkin johtajia, jotka ovat valmiita tekemään myös vaikeita päätöksiä. Yleensä jokainen valinta vaatii myös uhrauksia ja johtajien ei pitäisi miettiä vain lyhyen aikavälin – kvartaalin tai jopa vaalikauden pituisia – ratkaisuja vaan koittaa löytää myös kestävät pitkän aikavälin ratkaisut. Itse en halua edes yrittää opettaa tällä kirjoituksella kenellekään sitä, mikä on se oikea tai väärä tapa hoitaa pandemiaa. Yhtä oikeaa tapaa kun ei ole, eikä se olisi monistettavissa kaikkiin olosuhteisiin globaalisti. Tietoa on vähän ja sen yhdistämiselle ja selkeän, dynaamisen, strategisen tilannekuvan luomiselle on kiire. Uskon, että olemme vasta nähneet ensimmäiset reaktiot. Kiireestä huolimatta hätiköinti, paniikki, tappaa ja maltti on valttia kriisissä. Meidän pitäisi siksi nyt miettiä, mikä on oikeasti kestävä tapa hoitaa ongelma ja mikä uhri siitä halutaan maksaa.

Tämäkään kriisi ei ole maailman tai ihmisten loppu, mutta meidän tulee tehdä valinta, miten haluamme tulla siitä ulos ja koska. Niin, ja millä hinnalla.

Jälkipolvet antavat siten tuomionsa siitä, kuinka onnistuneita toimemme olivat.

 

 

Share This