Patruunat eivät loppuneet talvisodassa

Taannoin Suomen Sotilas kirjoitti tykistön kranaattien tuotantokapasiteetin puutteesta talvisodan aikana. Tämähän on hyvin tunnettu tosiasia, jolla oli mitä ilmeisimmin suuri vaikutus siihen, että pääasema eli Mannerheim-linja lopulta murtui ja oli jätettävä sekä että armeija kesti “vain” kolme kuukautta ennen kuin romahdus alkoi olla ovella maaliskuun puolessa välissä.

Paljon huonommin on tunnettu tosiasia, että käsiaseiden patruunoista ei missään vaiheessa tullut todellista pulaa. Jos pulaa oli paikallisesti se johtui huollon tai kuljetuksien ongelmista, ei siitä ettei maassa olisi ollut kiväärin ja pistoolin patruunoita.

Jutun pääkuva: Konekivääri muodosti talvisodassa suomalaisen puolustuksen rungon. Kuuluisa Mannerheim-linja eli pääasema oli konekiväärien toisiinsa sovitettujen ampumasektorien verkko, betonibunkkeritkin oli tehty konekivääreille. Niiltä ei ammuttava päässyt sodan aikana loppumaan, kiitos oman patruunatuotannon. SA-Kuva.

Maassa oli ennen sotaa kaksi patruunatehdasta, vuonna 1925 tuotantonsa aloittanut Valtion Patruunatehdas ja suojeluskuntiin sidoksissa oleva Oy Sako Ab Riihimäellä.

Lapualle sijoitettu VPT oli konekannaltaan moderni ja sen teoreettinen kapasiteetti oli miljoona patruunaa kuukaudessa tehtaan käydessä normaalin kahdeksan tunnin työpäivillä. Sodan ajan suunnitelmien mukaan sen piti valmistaa jo aikaisemmin tehdyistä komponenteista ja uustuotantona 6 miljoonaa patruunaa kuukaudessa. Tämä tietysti edellytti useampaan työvuoroon siirtymistä, jotta konekanta tulisi tarkkaan hyödynnettyä. Suunniteltuun tuotantomäärään ei talvisodan aikana aivan päästy, mutta tehdas teki se aikana noin 10 miljoonaa patruunaa.

Sako oli puolestaan aloittanut tuotantonsa 1929 valmistamalla luoteja. Kokonaisten patruunoiden tuotantoon tehdas pääsi 1937. Talvisodan alla siltä tilattiin vuoden 1938 perushankintaohjelman perusteella 10 miljoonaa pistoolinpatruunaa ja tehtaan kapasiteetin oletettiin sodan aikana olevan noin 1,8 miljoonaa konepistoolinpatruunaa kuukaudessa.

Patruunoiden valmistus vain kahdessa tehtaassa ja niiden työnjako teki maan patruunatuotannosta haavoittuvan. Tämä toki tiedostettiin jo ennen sotaa ja sekä tuotannon hajasijoitusta että suojaamista suunniteltiin. VPT perustikin syksyn 1939 aikana neljä käsilataamoa patruunoille sijoittaen ne Kurikkaan, Kauhajoelle, Kannukseen ja Iisalmeen. Lisäksi siirrettiin koneita luotiosastoiksi Kokkolaan ja Ähtäriin.

VPT sijoittamisesta Jyväskylän Kanavuoreen luoliin päätettiin 1938, mutta tuotanto muutti sinne vasta jatkosodan aikana. Vuonna 1939 aloitetut louhintatyöt sujuivat lopulta hitaasti, ehkä syynä se että talvisodan aikana Neuvostoliitto ei häirinnyt patruunatuotantoa mitenkään

Sakon kanssa helmikuussa 1939 tehdyn 10 miljoonan konepistoolinpatruunan tilaukseen liittyi velvoite siirtää tuotanto tehdasalueelle louhittuun luolaan. Luola valmistui vasta 1940 eikä sillä ollut vaikutusta talvisodan aikana. Riihimäkeä pommitettiin talvisodan aikana 53 kertaa ja päättäjille syntyi tämän perusteella käsitys, että kaupunki on liian vaarallinen Sakon merkityksen omaavalle tuotantolaitokselle. Uusi paikka katsottiin Tampereen Kalkusta, jonne luolasto valmistui kuitenkin vasta 1944 eikä patruunatuotanto koskaan siirtynyt sinne.

Patruunatuotannon päällimmäinen ongelma oli koulutetun työvoiman puute. Raaka-aineiden saanti ulkomailta oli hankalaa, mutta varmuusvarastoilla pärjättiin hyvin lyhytkestoinen talvisota, varastot loppuivat esimerkiksi kivääripatruunatuotannossa vasta jatkosodassa syksyllä 1942

Talvisodan aikana valmistettiin kiväärinpatruunoita noin 43,35 miljoonaa ja kulutus oli 63,8 miljoonaa. Sodan alkaessa varastossa oli 30.11.1939 noin 156,2 miljoonaa patruunaa ja sen päättyessä 13.31940 noin 127,6 miljoonaa. Pistoolinpatruunoiden tuotanto oli sodan aikana 10,96 miljoonaa ja kulutus 11,9 miljoonaa. Pistoolinpatruunoiden varastotilanne oli em. päivämäärillä 21,9 miljoonaa ja 20,75 miljoonaa. Vaikka tuotanto olisi pysähtynyt sotaa olisi käsiaseidenpatruunatilanteen kannalta siis voitu jatkaa ainakin viikkoja ellei peräti parisen kuukautta.

Ulkomaiset patruunahankinnat olivat myös merkittävät ja kohdistuivat lähinnä muihin kuin kaliiperin 7,62 mm patruunoihin. Näin esimerkiksi 6,5mm patruunoita saatiin 19, 2 miljoonaa ja 7,92 mm patruunoita 6,8 miljoonaa. Ulkomaiset hankinnat käsittivät kaikkiaan noin 46,9 miljoonaa kiväärin- ja pistoolipatruunaa eri kaliipereissa. Osa näistä patruunoista saapui vasta sodan lopulla tai sen jo loputtua.

Näissä luvuissa ei ole mukana sotasaaliina saatujen patruunoiden osuus. Puna-armeijan kiväärinpatruunat kävivät suomalaisiin aseisiin periaatteessa sellaisenaan, pistoolinpatruunoiden käyttökelpoisuus puolestaan oli kaliiperieroavaisuuksista jne. johtuen vähäinen. Sotasaalispatruunat kulkivat rintamalla tietysti suoraan käyttöön eikä niitä tilastoitu.

Kivääri- ja konepistoolimieheltä ei siis talvisodassa ammuttava loppunut ja vaara tästä oli sangen kaukana.

Talvisodan alun kiväärimiehiä Kannaksella? Kannaksella toki, mutta kuvassa on venäläisiä harrastajia talvisotanäytöksessa joulukuun alussa 2019 Murjassa Laatokan rannalla.

Talvisodassa saatiin sotasaaliiksi paljon käsiaseita ja niiden mukana on täytynyt tulla myös patruunoita. Tämän kirjoittaja etsi kuvia, mutta huonosti löytyi. Kuvassa kuitenkin talvisodassa saatu Puna-armeijan pikakivääri m27 Degtjarev, meillä “Emmana” tunnettu. SA-Kuva.

Avainsanat: ,

Share This