Petsamon nikkelikriisistä 80 vuotta

Petsamon nikkelikaivos oli 80 vuotta sitten eurooppalaisen politiikan polttopisteessä kun siihen kohdistuivat suurvaltojen Saksan, Neuvostoliiton ja Englannin ristiriitaiset intressit. Kaivos oli Suomen alueella ja tietysti silläkin oli omat intressinsä, jotka kuitenkin kolmen edellä mainitun maan intressien ristipaineessa jäivät toissijaisiksi. “Nikkelikriisi” eteni lopulta niin pitkälle, että Neuvostoliiton uhan edessä ylipäällikkö Mannerheim ehdotti osittaista liikekannallepanoa 23.1.1941. Tämä tammikuun nikkelikriisin kirvoittama ehdotus on ilmeisen vähän tunnettu asia. Petsamon nikkelikriisistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja samaan ei tässä tietenkään päästä, mutta yleiskuvio tullee selväksi. Kokonaisuus on monimutkaisempi kuin mitä tässä on mahdollista esittää.

Petsamon nikkeli on nyt jo Suomelta taakse jäänyttä elämää. Tarina saa alkunsa Venäjän tsaarin lupauksesta 1864 antaa Suomen suuriruhtinaskunnalle Petsamo vastineeksi Kannaksella tehdystä rajan siirrosta, jolla Siestarjoen asetehdas saatiin Venäjän puolelle. Tsaarit eivät lupausta lunastaneet, mutta Tarton rauhassa 1920 alue liitettiin Suomeen eli Neuvosto-Venäjän bolsevikit toteuttivat tämän, oikeastaan yllättäen ja omasta mielestään ainakin jälkikäteen pakotettuna. Taustalla oli heidän halunsa pitää Repolan-Porajärven alue ja yleensäkin saada sopimus aikaiseksi yleispoliittisen tilanteen takia. Jo 1918 aluetta oli lupailtu Suomen punaisille bolsevikkien toimesta.

Petsamossa käynnistettiin suomalaisten toimesta pian geologiset tutkimukset, joiden tavoitteen oli löytää rautaa eli ajateltiin Norjan puolella olevan rautamalmialueen jatkuvan myös Petsamoon. Näin ei ollut, mutta vuonna 1921 löydettiin sen sijaan nikkeliesiintymä. Teräksen seosmetallina nikkelistä tuli maailmansotien välillä tärkeä terästeollisuudelle ja mitä pidemmälle 1930-luku kului sitä suuremmaksi kasvoi nikkelin kysyntä. Se oli varusteluteollisuudelle tärkeä strateginen raaka-aine, ken halusi valmistaa tykkejä, kranaatteja, panssarilevyjä, panssarivaunujen moottoreita jne. tarvitsi nikkeliä, jota Euroopassa oli vähän.

Suomessa ei nikkeliin liittyvää kaivostoiminnan osaamista juurikaan ollut ja Outokumpu Oy, jolle malmiota tarjottiin ei sitä halunnut vaan se keskittyi kuparituotantonsa samanaikaiseen käynnistämiseen. Ulkomaiset yhtiöt osoittivat 1930-luvun alussa kiinnostusta ja näistä valikoitui lopulta malmion haltijaksi brittiläinen The Mond Nickel Company. Yhtiö oli amerikkalais-kanadalaisen The International Nickel Company of Canadan tytäryhtiö. Tämä Inco taas oli suuren luokan peluri nikkelimarkkinoilla, se hallitsi noin 90 % koko maailman nikkelintuotannosta ja hankki Petsamon nikkeliesiintymän konsession itselleen ehkä pikemminkin pitääkseen kilpailijansa poissa kuin varsinaisesta tarpeesta saada ao. nikkeli. Yhtiö kävi vuosina 1933-34 Suomen valtion kanssa neuvottelut, jotka johtivat sopimukseen. Petsamon nikkeliä hallinnoimaan perustettiin Petsamon Nikkeli Oy, joka suomalaisesta nimestään huolimatta oli lähes totaalisesti em. Mondin omistama. Tietotaito, välineet ja pääomat kaivoksen ja rikastamon perustamiseen tulivat omistajan kautta. Toki toimitusjohtaja oli suomalainen ja suurin osa työvoimasta.

Eräs Petsamon nikkelistä jo 1930-luvulla kiinnostunut suuryhtiö oli saksalainen I.G. Farbenindustrie AG, joka kuitenkin sopi jo 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa Mondin kanssa nikkelin saannista omiin tarpeisiinsa Petsamosta. Saksalaisyhtiön kiinnostus Petsamon nikkeliin oli liiketaloudellista, takana ei ollut “natsien” salaliittoa vaikka joku on tällaista tahtonut nähdä. Tällä saksalaisyhtiöllä tuli olemaan merkitystä jatkossa itsenäisenä toimijana Petsamossa, Mond vetäytyi kesällä 1940 hankkeesta. Operaatio Barbarossan alkaessa Petsamossa oli jo saksalaisia joukkoja ja niiden vanavedessä tietysti useiden saksalaisten organisaatioiden ja yritysten väkeä, jotka kaikki vaikuttivat osaltaan kaivoksella.

Saksalaisten kiinnostus Petsamon nikkeliin kasvoi merkittävästi talvisodan jälkeen ja alkoi kietoutua yhteen Hitlerin idän sotaretken kaavailujen sekä varusteluteollisuuden tarpeiden kanssa. Syksyllä 1939 kulisseissa tapahtuneen Saksan suunnanmuutoksen eräs merkittävä tekijä oli juuri Petsamon nikkeli, jopa siinä määrin että Hitler käski Pohjois-Norjaan toisen vuoristodivisioonan osaksi Gebirgskorps Norwegen -armeijakuntaa. Tämä sai tehtäväkseen suunnitella Petsamon ja erityisesti nikkelikaivoksen haltuunoton tarvittaessa. Operaatiolle annettiin peitenimi Renntier, poro, ja se olisi toteutettu suomalaisista välittämättä. Tässä vaiheessa Hitler pelkäsi ilmeisesti enemmän Englantia kuin Neuvostoliittoa ja halusi varmistaa strategisen raaka-aineen saannin. Vaikka Petsamon nikkeli oli vasta lupaus se oli tärkeä tekijä Hitlerin Suomen-politiikassa ja tärkeämpi kuin mitä suomalaiset tuolloin aavistivatkaan.

Jutun pääkuva: Kolosjoen kaivosalue, sulattamo rakenteilla. Sen 165 m korkea piippu oli tehty liukuvalulla, mikä tuolloin oli erikoista ja uutta. Valmistuessaan piippu oli erään tiedon mukaan Euroopan korkein.

Englannilla olikin intressinsä Petsamon nikkelin suhteen, mutta pikemminkin siksi että sen nikkeliä ei vietäisi Saksaan. Osana sodankäyntiään Englanti pyrki saartamaan Saksan taloudellisesti ja erottamaan sen raaka-ainelähteistään. Välirauhan aikana 1940-41 Englanti kontrolloi Suomen kauppamerenkulkua, joka Itämeren liikennettä lukuun ottamatta kulki Petsamon jäättömän sataman Liinahamarin kautta. Myöntämällä purjehduslupia, ”navycertejä”, se pystyi kiristämään Suomea ja samalla valvomaan merenkulkua ja ennen kaikkea ettei “kiellettyä” tavaraa kuljetettu puolueettomilla laivoilla. Kiellettyä oli sen tulkinnan mukaan sellainen mikä saattoi edes välillisesti hyödyttää Saksaa. Petsamon nikkelin osalta Englanti pelkäsi myös Neuvostoliittoa, joka talvisodan aikana oli miehittänyt Petsamoa ja nikkelikaivosta, mutta antanut rauhanteossa 1940 kaiken kuitenkin takaisin Suomelle. Tässä on ehkä voimakkaimmin ollut takana taas se, että Neuvostoliitto ei halunnut ärsyttää Englantia tuolloin.

Kolmas Petsamon nikkelistä kiinnostunut oli Neuvostoliitto, jonka äänenpainot pitkin vuotta 1940 kiristyivät niin Petsamon kuin muunkin Suomea koskevan osalta. Molotovin käynti Hitlerin luona syksyllä 1940 ei ollut tuonut ratkaisua “Suomen ongelmaan” Hitlerin ilmoittaessa että ei halua uutta sotaa Pohjolaan. Neuvostoliitto halusi ensin vain osan kaivoksen tuotannosta eli jako oli 40% heille ja 60% saksalaisille. Lopulta Neuvostoliiton vaatimukset jyrkkenivät ja se vaati toimiluvan siirtämistä Mondilta itselleen. Vaatimuksiin kuului kaivosta operoimaan myös uusi suomalais-neuvostoliittolaista yhtiö, jossa toimitusjohtaja ja merkittävä osa henkilöstöstä olisi heiltä. Nikkelin lisäksi Neuvostoliitto oli huolissaan Petsamosta koska se oli lähellä heille tärkeää Murmanskia ja voisi värissä käsissä olla todellinen uhka, vihollisen tukikohta.

Suomen taktiikaksi Neuvostoliiton suuntaan tuli viivyttää neuvottelua parhaansa mukaan ja koittaa saada Saksa tukemaan, sehän oli edelleen virallisesti hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa. Neuvottelut alkoivat Moskovassa jo joulukuussa 1940 ja kulminoituivat tammikuussa kun Neuvostoliiton ulkoministeriön kakkosmies Andrei Vyshinski ilmoitti ensin 14.1.1941 että Neuvostoliiton kärsivällisyys on loppu ja uudestaan 21.1.1941 antaen kahden päivän ajan järjestää asiat Neuvostoliiton haluamalla tavalla. Vaatimuksiaan Neuvostoliitto edisti Petroskoin radion hyökkäilyillä Suomea kohtaan, maiden välisen kaupan lopettamisella, joukkojensiirroilla rajan pinnassa, lähettilään vetämisellä Suomesta jne. Sodan uhkaa oli siis ilmassa ja hälyttäviä tiedusteluraportteja saanut Mannerheim halusi 23. tammikuuta osittaisen liikekannallepanon, johon presidentti Risto Ryti ja pääministeri Jukka Rangell eivät kuitenkaan suostuneet. Ainakin osittain tämä johti Mannerheimin eropyyntöön paria viikkoa myöhemmin. Se, kuten puolustusministeri Rudolf Waldeninkaan ero ei lopulta toteutunut.

Mitä itse kaivokselle sitten todella tällä aikaa kuului kun eri maat koittivat sen osalta hoitaa etujaan. Mond rakenteli kaivosta ja sen vaatimaa infrastruktuuria ennen talvisotaa, mutta ei millään tulipalokiireellä. Talvisodan syttyessä kaivos ei ollut saanut vielä malmia liikkeelle ja sota katkaisi työt kun työväki sieltä evakuoitiin suomalaisten perääntyessä. Puna-armeija ei vahingoittanut kaivosta vaan mitä ilmeisimmin nimenomaan varoi koskemasta siihen ja työt voitiin taas käynnistää alueen tullessa sodan jälkeen Suomen haltuun. Mondin tekemiset ja englantilainen pääoma kuitenkin loppuivat heinäkuussa 1940, painopiste siirtyi nyt saksalaisille.

Ensimmäisen malmierän kaivos sai liikkeelle vasta joulukuussa 1940 ja kyseessä oli siis todellakin malmi, jonka kuljettaminen oli epätaloudellista ja hankalaa. Kolosjoelta malmi kuljetettiin kuorma-autoilla Kirkkoniemeen Norjaan, josta laivoilla Pohjois-Saksan satamiin. Oma sulatto kaivoksella saatiin koekäyttöön vasta elokuussa 1942 ja täyteen kapasiteettiin kaivos pääsi vasta heinäkuussa 1943. Vasta tuolloin kaivoksen tuotanto oli ratkaisevan tärkeää saksalaisille, siihen asti se oli ollut enemmänkin lupaus. Todelliseksi muuttunut Petsamon nikkelikaivos vaikutti syksyllä 1944 Suomen irtautuessa sodasta jopa niin, että saksalaiset suunnittelivat Suomen pohjoisosan hallussapitoa nimenomaan nikkelikaivoksen takia. Mutta se onkin sitten jo eri tarina. Nikkelikaivoksen suuaukko. Nikkelimalmia louhittiin myös avokaivoksesta, jopa senkin jälkeen kun kaivos oli toimintakunnossa. Syynä oli Saksan suuri nikkelin tarve. Sama syy toi paikalle lopulta Suomen voimakkaimman ilmatorjunnan.

Jäniskosken voimalaitos rakenteilla huhtikuussa 1940. Kaivoksen sulattamolla oli kaksi sähköuunia, joiden sähköntarve hoidettiin voimalaitoksella. SA-Kuva.Sulattamon koneisto rakenteilla huhtikuussa 1940. SA-Kuva.

 

Avainsanat: ,

Share This