Pohjolan rantojen aaveet

Iivi Masso

KESÄLLÄ vierailin lapsuudenmaisemissa muutama kymmenen kilometriä Tallinnasta länteen. Kesämökkimme sijaitsi niemellä, jonka Ruotsiin päin osoittava kärki oli neuvostomiehityksen aikana miehitysvallan rajavartioston tiukan valvonnan alla. Rannalla liikkumista seurattiin tarkkaan, ihan niemenkärkeen paikallisia ihmisiä ei päästetty. Aluetta ympäröivät aidat, piikkilangat ja ankarasti uhkailevat kieltokyltit.

Vuosikymmeniä myöhemmin samoilla rannoilla sijaitsevat nykyiset yksityisalueet yllättävät tylyillä muistutuksilla entisistä ajoista. Vaikka rajavartioston parakit ovat sortuneet ja piikkilangoista on jäljellä vain ruostuneita pätkiä, niemenkärjen alue oli taas kerran täynnä kylttejä: ”Läpikulku ankarasti kielletty”, ”Seis! Ammun!” tai ”Pysähdy! Koirani on nälkäinen” vahvistettuna vihaisen susikoiran kuvalla.

Liikkuminen yksityistetyillä rantatonteilla oli rajoitettu jopa tiukemmin kuin neuvostoaikana. Paikallisten mukaan entisillä rajavartiosto-alueilla sijaitsevat tontit kuuluvat nykyään venäläisille öljypohatoille. En kesällä ajatellut asiaa sen enempää, kummastelin vain hieman kuntapäättäjien korruptiolle tuoksahtavaa tapaa suostua ääriyksityistämiseen, joka on sulkenut yleisöltä vanhat rantapolut ja kylätiet.

Tapaus tuli uudestaan mieleeni suomalaisen lehdistön pohtiessa Turun saaristossa syyskuussa tapahtuneen näyttävän poliisiratsian syitä ja taustoja. Airiston Helmi, venäläisomisteinen majoitusyhtiö, oli tappiollisiin tileihinsä nähden investoinut merkittävästi saaristoinfraan. Ilta-Sanomat (23.9.2018) antoi suunvuoron muun muassa tutkittavan tontin naapureille, joiden sanoin alueesta oli Airiston Helmen tulon myötä tullut hyytävä alue täynnä kieltomerkkejä, pääsy kielletty -tauluja ja puomeja. Juuri kuten vapaan Viron luoteisrannat. Jospa öljypohatat eivät olekaan alueella pelkästään nauttimassa koskemattoman rantaluonnon kauneudesta?

Meidän maallikkojen on mahdotonta tietää, milloin milläkin pohatalla on oikeasti turvallisuuspoliittisesti merkittäviä kytköksiä ja päämääriä. Sensaatiojanoisen vainoharhaisuuden ja vakavien hybridiuhkien väliin jää laaja harmaa vyöhyke. Mutun – ja lukemattomien lehtijuttujen – perusteella viranomaisten vetoaminen pelkästään sinisilmäisyyteen kuulostaa kuitenkin oudolta. Valtiollista turvallisuutta koskevissa kysymyksissä voisi olettaa, että päätöksiä tehdään mieluummin pahimpia mahdollisia skenaarioita ajatellen kuin avarakatseisesta hyväuskoisuudesta käsin.

SAARISTOSELKKAUS on osoitus isojen linjausten – tässä tapauksessa muun muassa ulkomaalaisten tonttiosto-oikeus – ja paikallistason päätösten ikävistä yhteisvaikutelmista. Iltalehti kertoi kolme vuotta sitten (31.8.2015) Airiston Helmen nyt valokiilaan nousseista maakaupoista, että niitä helpottamassa olisi ollut pieni klikki, johon kuului muun muassa RKP:n kunnallispoliitikko. Hän istui ympäristölautakunnassa, joka myönsi Airiston Helmelle poikkeuslupia kaavan vastaiseen rakentamiseen ja jonka oma yhtiö oli mukana samojen rakennustöiden toteutuksessa. Klikkiin kuului myös kiinteistövälittäjä, joka paikallisten mukaan ”kierrätti maakaupat aina ensin venäläisten kautta”.

Kuvio tuntuu laillisuuden rajoilla tasapainottelulta, mitä tuntuu Suomessa olevan julkisista alhaisista korruptiomittareista huolimatta paljon. Kysyykö enää kukaan, oliko kyseessä vain taloudellisen hyödyn tavoittelu paikallisympäristön kustannuksella vai onko pelissä ollut alun perin mukana hämärämpiä kytköksiä? Kun puitteet sen sallivat, voi pienilläkin paikallistason päätöksillä olla kauaskantoisempia ja arvaamattomampia seurauksia kuin helikopterimeteli ja luontoarvojen laiminlyönti.

Tätä kirjoittaessa Turun saariston tapausta tutkitaan tiukasti talousrikoksena, vaikka netti täyttyy pilakuvista raskaasti aseistetuista ”verotarkastajista” ja asiantuntijat puhuvat jopa sukellusvenesatamien tai sotilastukikohtien rakentamisesta. Ulottuuko tutkinta koskaan poikkeuslupien myöntäjiin ja paikallisiin yhteistyökumppaneihin? Vai onko osallistuminen näihin tapahtumaketjuihin pienille hyötyjille suhteellisen riskitöntä? Kontrolloiko kukaan, mitä ollaan oikeasti myymässä, kun pelissä näyttää olevan suhteellisen harmiton henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn tavoittelu?

Maakauppoihin liittyvistä hybridiuhkista on varoitettu jo vuosikausia. Ainakin puheissa maakauppojen ehdot sekä bulvaaniyritysten asema tullaan ottamaan saaristoratsian vanavedessä entistä vakavammin. Kysymys jää kuitenkin ilmaan, miten nykyinen massiivinen epäilyttävä strateginen maanomistus on voinut kehittyä kaikessa rauhassa, lukuisista varoituksista huolimatta. Onko kaiken takana tosiaan hyväuskoisuus, ja miten valtavaa hyväuskoisuuden täytyy siinä tapauksessa olla? Tai mitkä ovat vaihtoehdot – jos se ei olekaan hyväuskoisuutta, niin mitä se on?

Edelleen kuuluu myös ääniä, joiden mukaan on vainoharhaista kuvitella ranta-alueiden haltuunoton takana olevan mitään suurempia vaarallisia suunnitelmia. Juuri nyt tuntuu siltä, että päätöksentekoon tarvitaan aimo annos vainoharhaisuutta.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Avainsanat: , , ,

Share This