Putinin erävoitto, Erdoğanin pääpotti

Syyskuun lopulla uudelleen liekkeihin leimahtanut Armenian ja Azerbaidžanin konflikti päättyi aseleposopimukseen marraskuun kymmenentenä päivänä. Vihaiset mielenosoittajat murtautuivat Jerevanissa hallintorakennuksiin tuhoten pääministeri Nikol Pashinjanin muotokuvia. Bakussa juhlittiin.

Suurin voittaja taitaa kuitenkin olla Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, jonka tuki sukulaiskansan taistelulle osoitti sen sotilaallisen voiman ja sai Armenialle turvatakuut antaneen Venäjän näyttämään sivustakatsojalta. Joidenkin arvioiden mukaan puolitoista kuukautta kestänyt sota osoitti Ankaran erinomaisen kyvyn ja valmiuden käyttää sotilasvoimaa Kaukasuksella. Mutta mitä Venäjälle tapahtui

Vuosisatainen vihanpito

Vuoristo-Karabahin – armenialaisittain Artsakhin – konfliktin juuret ulottuvat vuosisatojen taakse. Lyhyesti sanottuna kyse on kahden etnisen ryhmän, kristittyjen armenialaisten ja islaminuskoisten, turkinsukuisten azerien fyysisestä läheisyydestä. Karabahin alueella kansat ovat eläneet kiinni toisissaan sekä toimineet suurvaltapolitiikan pelinappuloina – välillä tosin sellaiseksi nimenomaan itse hakeutuen.

Syvä epäluottamus kumpuaa sodankäynnin ja etnisten puhdistusten äärimmäisen brutaalista luonteesta, jota molempien osapuolten edustajat mielellään tuovat kansainvälisesti esille. Armenialaisten kansanmurha ja pyrkimykset kiistää Turkin toteuttama joukkotuhonta ovat osa – mutta vain yksi osa – tarinaa.

Vaikka molemmat valtiot päätyivät 1920-luvun vaihteen myllerryksessä osaksi Neuvostoliittoa, jo tuolloin maat kävivät toisiaan vastaan sodan ja kiistelivät nimenomaan Karabahin alueen tulevaisuudesta.

1920-luvulla vielä yli yhdeksänkymmentä prosenttia Karabahin väestöstä oli armenialaista. Alue kuului kuitenkin Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan, armenialaisten suhteellinen osuus pieneni ja he kokivat tulleensa sorretuiksi omassa maassaan.

Karabahin armenialaista kulttuuriperintöä.

Neuvostoliiton hajotessa vihanpito yltyi pogromeiksi. Molemmin puolin toteutetut, usein siviiliväestöön kohdistuneet terroriteot pahensivat pelkoja nationalismista myös muualla Neuvostoliiton hallussaan pitämillä alueilla vaikeuttaen länsimaiden tukea itsenäisyysliikkeille.

Vuoristo-Karabahin ensimmäinen sota aiheutti tuhansia kuolonuhreja ja satojatuhansia sotapakolaisia kumpaankin suuntaan.

Karabahin asema Azerbaidžaniin kuuluvana autonomisena neuvostotasavaltana ei kuitenkaan antanut sille vastaavaa mahdollisuutta itsenäistymiseen kuin varsinaisen neuvostotasavallan statuksen omaaville osavaltioille, mutta Armenian tuella Artsakh oli käytännössä lähes itsenäinen valtio, vaikkei sitä kansainvälisesti tunnustettukaan.

Venäjän rooli on ollut alusta alkaen kiistelty. Toisaalta maan joukot saapuivat jo Neuvostoliiton aikana Bakuun pelastamaan armenialaista siviiliväestöä, joskin erittäin pahasti myöhässä. Venäläisten yhteistyö azeriosapuolen kanssa ei ilmeisesti koskaan varsinaisesti katkennut, joskin asekaupan ja piilotetun tuen jäljittäminen Boris Jeltsinin Venäjän aikana ei ole kovinkaan yksinkertainen tehtävä.

Kansallishenkeä Bakussa.

Revisio

Ilham Alijevin sukudynastian johtama Azerbaidžan sai kostonsa vuonna 2020, kun kansainvälisen huomion keskittyessä Yhdysvaltain presidentinvaalitaisteluun, koronavirukseen ja Valko-Venäjälle kontaktilinjan tulitauko petti.

Luotettavaa tietoa tapahtumien kulusta, aseistuksesta, kaatuneiden määrästä ja miesvahvuuksista on varsin hankala ainakin toistaiseksi saada eikä tässä tekstissä ole tarkoitus lähteä toistamaan kyseenalaisia lukuja.

Ilmeisesti kuitenkin puhutaan tuhansista kaatuneista. Jonkin verran taistelijoiden joukossa oli ulkomaisia vapaaehtoisia ja toisaalta Venäjän sekä Turkin apu – ensimmäisen kohdalla myös sen puute – vaikuttivat sodan lopputulokseen.

Tummanvihreällä Azerbaidžanin sodassa valloittamat alueet ja vaaleammalla vihreällä sekä turkoosilla sen aselevon myötä haltuunsa saamat maat. Vaaleanpunaruskealla alueet, joiden on tarkoitus jäädä Artsakhin haltuun.

Turkki eteni, Iran horjui

Sukulaiskansaansa tukevalle Turkille Azerbaidžanin voitto oli merkittävä voimannäyttö. Puolustusliitto Naton kauhukakaraksi viime vuosina luisunut Turkki on saanut merkittävästi sotilaallista jalansijaa Kaukasiassa ja siten “putinoinut Putinin” hänen omilla metodeillaan, kuten jotkut ovat leikkisästi arvioineet.

Tavallaan voittajiin kuuluu myös Venäjä, joka onnistui tuhoamaan Jerevanin demokratiakehityksen, nöyryyttämään liian länsisuuntautuneena pidettyä Pashinjanin hallintoa sekä todennäköisesti palauttamaan valtaan Moskovalle tiukemmin lojaalit, pääosin järjestäytyneeseen rikollisuuteen linkittyvät voimat.

Shiiapapiston johtama Iran on uskonnostaan huolimatta (ja osin sen vuoksi) asettunut konfliktissa Armenian puolelle. Tämä aiheutti sodan jälleen leimahdettua maan suuren azeriväestön parissa tyytymättömyyttä, jonka mahdolliset pidemmän aikavälin seuraamukset ovat vielä arvoitus.

Venäläisiä rauhanturvaajia ja azerisotilaita.

Varoitus Valko-Venäjälle?

Venäjä on antanut pienelle Armenialle turvatakuut CSTO-nimisen järjestelmän kautta. Moskovan ei voi suoranaisesti katsoa rikkoneen sitoumuksiaan, sillä taisteluiden pääpaino oli Vuoristo-Karabahissa, jonka itsenäisyyttä saati Armenian hallintoa alueella ei ole tunnustanut edes Venäjä. Silti Kremlin tiedossa on varmasti ollut, mitä Karabahiin hyökkääminen tekisi Jerevanin valtaapitäville.

Vuonna 2018 demokraattisen vallankumouksen kokeneen maan pelotteleminen on epäilemättä Vladimir Putinin intresseissä. Samalla, kun Venäjän rauhanturvaajat valvovat aselepolinjaa Armenian ja armenialaisten haltuun jäävän Karabahin osan yhdistävän ns. Latshinin käytävän kohdalla lisäten Kremlin absoluuttista vaikutusvaltaa alueella, toimii Armenian kohtalo sopivana muistutuksena valkovenäläisille siitä, että Moskovassa kyllä keksitään keinot demokratiavaatimusten tuhoamiseksi. Sodan jälkeen Armenian hallinto – oli sen johdossa tulevaisuudessa kuka hyvänsä – on edeltäjiinsä verrattuna riippuvaisempi Venäjästä.

Vaikka sodan taustasyyt ovat erittäin moninaiset ja historiaan pohjautuvat, viesti Venäjän naapureille on selvä: älä ole Venäjän etupiirissä ja tavoittele demokratiaa. Valinta on tehtävä näiden välillä. Asetelman vahvistuminen tietenkin vaikeuttaa erityisesti valkovenäläisten pyrkimystä pitää demokratiavaatimuksensa erossa ns. geopolitiikasta, mitä allekirjoittanut käsitteli aiemmassa blogikirjoituksessa.

Minskin protestit tuskin ovat olleet päällimmäisenä Venäjän johdon saati azerien ja armenialaisten mielissä, mutta niihinkin konfliktilla on vaikutuksena. Toisaalta Valko-Venäjän maantieteellinen asema on tässä suhteessa helpompi, sillä Aljaksandar Lukashenkaa toistaiseksi tukevan Venäjän lisäksi sen ei tarvitse todellisuudessa pelätä hyökkäystä miltään muulta suunnalta.

Miksi nyt?

Ns. Karabahin kysymyksen ratkaiseminen on asia, josta yksikään Azerbaidžania tai Armeniaa johtava henkilö ei varmasti tilaisuuden tullessa kieltäytyisi. Mutta mikä sai toimimaan juuri nyt?

Edellä on esitetty muutamia mahdollisia selityksiä aina sopivan sekavasta tilanteesta länsimaailmassa Turkin lisääntyneeseen voimaan ja Venäjän halusta sallia Pashinjanin hallinnon rankaiseminen.

Eräs vähemmälle huomiolle jäänyt seikka liittyy kuitenkin Alijevin klaanin mahdolliseen rooliin Venäjän ja sen vaikutuspiiriin kuuluvien maiden sisäisessä dynamiikassa. Kuten aiemmassa Suomen Sotilaan blogitekstissä on jo tuotu esiin, Azerbaidžan on ollut useiden läntisten rahanpesututkintojen keskiössä ja tiedustelutahojen mukaan maata on käytetty välietappina sensitiivisen teknologian siirtämiseen Venäjälle.

KGB:n Jan -peitenimellä ja Stasin “Mantelina” tunnettu entinen kansanedustaja Jaakko Laakso sai kesällä 2018 elinikäisen porttikiellon Euroopan neuvoston tiloihin, kun hän organisaation raportin mukaan oli lobannut poliitikkoja tavoitteenaan maan ihmisoikeusloukkausten painaminen villaisella. Tiettävästi Laakso edisti voimakkaasti myös presidentti Tarja Halosen valintaa neuvoston ihmisoikeuskomissaarin tehtävään.

Share This