Pysäyttäkää populistit!

Iivi Masso

EUROOPPA ja muu läntinen maailma on huolissaan populismista. Suomikin on, tietysti. Populisti on mörkö, joka voittaa vaaleja, petkuttaa äänestäjiä, sulkee rajoja, herättää vastakkainasettelua. Se viettelee toisia ja ärsyttää tai pelottaa toisia, niitä viisaampia. Populismi on uhka demokratialle, luemme lähes päivittäin. Populismia pitää varoa, sitä pitää vastustaa, rajoittaa, kurittaa. Se pitää pysäyttää. Populismin pysäyttämisen nimissä vaaditaan sananvapauden rajoittamista somessa ja muualla. Populistisia poliitikkoja halutaan pitää kaikin keinoin poissa demokraattisten maiden johdosta.

Ja silti populistit, tai sellaisiksi kutsutut, ilmestyvät yhä enemmän juuri sinne. Johtoon.

Mutta kuka tai mikä on populisti? Sitä harvemmin pohditaan kuritusvaatimusten ohessa. Ei tarvitse selittää, mistä puhutaan, kun puhutaan populismista. Tai mitä pelätään, vastustetaan ja halutaan pysäyttää keinoilla, jotka eivät kuulosta kovin demokraattisilta. Populismi on paha, piste. Se riittää perusteluksi.

Populisti on lähtökohtaisesti joku, joka yrittää vedota populukseen eli kansaan – siis joku, joka väistämättä kuuluu demokraattiseen politiikkaan. Kriittisemmin tarkasteltuna populisti on poliitikko, joka lupailee äänestäjille jotain, jonka tietää etukäteen mahdottomaksi toteuttaa. Joku, joka vetoaa kansan tunteisiin kannatuksensa nimissä eikä liioin välitä tosiasioista. Populisti pelaa pelolla, myötätunnolla, yhteisöllisellä identiteetillä ja sen menetyksen uhalla. Esimerkiksi.

Tämänkin määritelmän mukaan populisteja löytyy demokraattisesta politiikasta paljon, sen kaikilta ideologisilta laidoilta ja keskemmältäkin. Vaaralliseksi populisti muuttuu silloin, kun hän tunnereaktioihin vedoten luo viholliskuvia ja tarjoaa itsensä ratkaisuksi liioittelun vahvistamiin uhkakuviin. Ksenofobinen populisti luo vihollisen ulkomaalaisista rajojen sisällä, sotahullu toisista valtioista.

Hallitsevassa valtavirtakeskustelussa populisti-sana on nykyään kuitenkin varattu vain yhdelle poliittiselle mielipiteelle. Kaikki puolueet ja poliittiset johtajat, jotka jollain tavalla vastustavat massamaahanmuuttoa tai vaativat sen sääntelyä tai rajoittamista, ovat automaattisesti otaksuttuna populisteja. Kaikki muut, puheiden ja tekojen muusta sisällöstä riippumatta, ovat vapautettuja siitä leimasta. Populisti-sana ei viittaa enää politiikan sisältöön vaan identiteettiin. Populisteja ovat Trump ja Euroopan oikeisto- tai konservatiivipuolueet. Sen tarkemmin asiaa ei tarvitse selittää.

Toki maahanmuuttokeskusteluun liittyy usein populismia, koska aihe herättää tunteita ja pelkotiloja, jotka ovat joskus paremmin, joskus huonommin perusteltuja. Kun koko aihe lakaistaan julkisessa keskustelussa populistilokeroon, se myös jätetään yksinomaan juuri näiden niin kutsuttujen populistien pelikentäksi. Muille on sallittu asiasta vain yksi oikea mielipide.

ENTÄ YMPÄRISTÖ? Jos ilmaston lämpenemiseen liittyy pelkotiloja tai tieto muovijätteen aiheuttamista ongelmista herättää tunteita, onko asialla politikointi populismia? Onko populismia taputella poikien takapuolta homoklubilla tai pyrkiä pysäyttämään lentokone ja kuvata itsestään video niin tehdessään? Onko populismia vastustaa Suomessa Natoon hakeutumista, koska kansan enemmistö vastustaa sitä?

Toinen kysymys on, syyllistyvätkö populismiin ainoastaan poliitikot vai kenties myös muut julkisen keskustelun osapuolet. Kun iso suomalainen lehti rinnastaa Venäjän ja Yhdysvaltojen sananvapaustilanteen muka samanlaisina ja ilmoittaa huippukokouksen yhteydessä kummankin maan johtajalle ylpeästi heidän saapumisestaan vapaan lehdistön maahan, syyllistyykö se itse populismiin, josta se mielellään syyttää kyseisiä johtajia tai ainakin toista, sitä vaarattomampaa?

Yhdysvalloissa on maailman vahvin sananvapauslaki – sellainen puuttuu edelleen Euroopasta, johon sitä kipeästi tarvitsisimme. Vihjailu, että Yhdysvallat olisi maa, josta sananvapaus muka puuttuu, kertoo hyvinkin löysästä suhtautumisesta tosiasioihin. Tai sanoisimmeko populistisesta – tässähän luodaan viholliskuvaa ja samalla ihaillaan omaa hyveellisyyttä. Tunne omasta paremmuudesta on populismin kova ydin.

Nyt kun populismi-sana on varattu vain tietynlaiselle poliittiselle suuntautumiselle, mielikuviin perustuva tunteilu julkisessa keskustelussa on muuten sallittua. Populismin pysähdystalkoisiin on vaikea liittyä, kun kysymyksessä näyttää tosiasiassa olevan pikemminkin vääränlaisten mielipiteiden karsinta julkisuudesta.

Populismi-kortin liikakäytön sijaan voisimme arvostella itsellemme epämieluisia poliittisia kannanottoja suoraan niiden sisällön perusteella, ilman leimoja ja lokerointia. Vihan lietsonta on aina syytä pysäyttää, mutta kun puhutaan ”populismin” pysäyttämisestä ja tarkoitetaan jonkun tietyn mielipiteiden paketin poistamista julkisuudesta, silloin ollaan jo pelottavan lähellä poliittista sensuuria, joka ei kuulostaa kovin vakuuttavalta keinolta demokratian pelastamiseksi. Tällainen ajattelu on suurempi uhka demokratialle kuin epämääräinen ”populismi” koskaan.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Jutun pääkuva: Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkesson puhuu Ystadin torilla 31.8.2018. Kuva: John Leffmann CC-lisenssillä

Avainsanat: , ,

Share This