Rahanpesua Airistolla ja muualla

Airiston Helmen operaatio herätti viime syksynä laajaa huomiota niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Virallisesti toimia perusteltiin suurella kansainvälisellä rahanpesututkinnalla, mutta niin mediassa kuin kahvipöytäkeskusteluissa epäiltiin kyseessä olleen todellisuudessa ennemminkin pyrkimys ehkäistä tai lopettaa Venäjän federaation sotilaallinen toiminta ja vakoilu strategisesti tärkeällä alueella.

Venäjän tapauksessa rahanpesulla ja rikollisuudella on kuitenkin keskeinen asema myös sotilaallisen ja määritelmällisesti sotilaallisen toiminnan rajoilla kulkevan vihamielisen ulkomaihin kohdistuvan aktiviteetin järjestämisessä. Yliopistonopettaja, eversti Martti J. Kari totesikin tutkija Mark Galeottin kirjan Voima ja valta – Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa (Docendo 2019) julkaisutilaisuudessa maaliskuussa, että mahdollisesti alkujaan rahanpesutarkoituksiin hankitulle kiinteistölle ovat omistajan valtion viranomaiset myöhemmin halunneet sijoittaa ns. isänmaallista toimintaa. Entinen sotilastiedustelumies tosin korosti puhuvansa vain spekulatiivisella tasolla.

Venäjän siirtyminen Boris Jeltsinin ajasta Vladimir Putinin kaudelle oli pohjimmiltaan juuri tällainen: omistakaa, mutta tehkää yhteistyötä – oli Airiston tapauksessa sitten kyse tästä tai ei. Näin turvallisuuspalvelut antavat rikollisille, hakkereille ja rahanpesijöille koskemattomuuden tiettyyn rajaan saakka, kunhan he tarvittaessa avustavat Äiti Venäjää. Siksi viime kuukausina eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja aktivoituneet rahanpesututkinnat ovat Venäjän valtion kannalta ehkä jopa eksistentiaalinen kysymys.

Airiston maisemaa. Kuvituskuva. (By Samuli Lintula – Own work, CC BY 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=116681)

Ryöstötaloudesta vakauteen

Neuvostoliiton romahdettua ideaalina oli, että jokainen venäläinen saisi osuutensa kansallisvarallisuudesta kansalaisille jaetun yksityistämiskupongin myötä. Käytännössä toimimattomalla oikeusjärjestelmällä ja markkinatalouteen tottumattomalla kansalla varustetussa yhteiskunnassa tilanne johti kuitenkin siihen, että varallisuus keskittyi rikollisille ja heille, joilla oli valmiiksi suhteita sekä osaamista asioidensa järjestämiseen. Usein kyse oli rikollisista tai entisistä turvallisuuspalvelun miehistä, jopa samanaikaisesti kummastakin.

Boris Jeltsinin aikaa on usein pidetty Venäjällä kaaoksen aikakautena. Onkin totta, että tavalliselle kansalaiselle vuodet olivat monessa suhteessa hankalia: eläkkeet ja palkat jäivät maksamatta ja oikeutta oli helpompi hakea gangstereilta kuin tuomioistuimilta. Näkyvä alatason korruptio rehotti.

Kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta tuolloin kuitenkin luotiin myös pohja yksityisyrittäjyyden ja markkinatalouden rakenteille, jotka yhdessä suotuisan raaka-aineiden hintakehityksen kanssa kasvattivat 2000-luvulle ja Vladimir Putinin kaudelle siirryttäessä venäläisten elintasoa. Länsimaissa on usein puhuttu yhteiskuntasopimuksesta, jossa silovikieliitti eli entiset turvallisuusmiehet ottivat vallan käsiinsä ja rajoittivat demokratiaa sekä sananvapautta, mutta antoivat oligarkkien pitää omaisuutensa ja tavallisille kansalaisille mahdollisuuden aineelliseen hyvinvointiin. Pitkään politiikasta kohtuullisen hiljaa pysyvä yrittäjä saattoikin keskittyä liiketoimiinsa ja liikevaihdon pysyessä maltillisena myös välttää viranomaisten kaappausyritykset.

Palveluksia oli ja on kuitenkin tehtävä silloin, kun niitä pyydetään. Vähemmän laillisten “yrittäjien” tekemisistä puhuttiin Galeottinkin kirjassaan kuvaaman Eston Kohverin tapauksen kohdalla, jossa venäläisten keskeisenä ongelmana oli ilmeisesti virolaispoliisin pyrkimys paljastaa savukkeiden salakuljetusrinki, jonka epäillään toimineen “provisiopohjalta” paikallisten venäläisviranomaisten hyväksymänä. Kerrotaanpa jo tsaarien aikana Romanovin hallitsijaperheen jäsenten onnitelleen tosiaan siitä, että he ovat Venäjällä ainoita, jotka eivät varasta.

Tähän perustuu venäläinen vallan vertikaali nykyäänkin. Esikuva tulee jo antiikin Spartasta: kivenkovia sotureita kasvattanut, heikkoutta halveksinut yhteiskunta pakotti lapset pienestä saakka ryöväämään osan ruuastaan. Kiinni ei kuitenkaan saanut jäädä. Putinin systeemi vakiinnutti vallitsevat olot ja palautti neuvostoyhteiskunnalle tyypillisen spartalaisen asenteen, joka monessa suhteessa on länsimaisen omaisuudensuojan ja oikeusvaltioajattelun vastakohta. Kaikesta huolimatta näitä virallisesti tukevat instituutiot jätettiin henkiin, mikä sai monet uskomaan Venäjän kehittyvän kohti normaalia, demokraattista valtiota. Vakauden harha toimi itse asiassa ennemmin selvänäköisyyttä vastaan kuin itseään toteuttavana ennusteena.

Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa

Vanhan venäläisen sananlaskun mukaan “minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa”. Kun omaisuutta on riittävästi, alkaa sen suojaaminen ja tiettyyn rajaan saakka oikeusvaltion periaatteetkin kiinnostavat aiempaa enemmän.

Myös Krimin valtauksessa vuonna 2014 apuna olivat moottoripyöräjengit ja järjestäytynyt rikollisuus, ehkä tunnetuimpana “Putinin jengiksi” nimetty Yön sudet, joka huhtikuussa 2019 levinneiden uutisten mukaan on perustanut osaston myös Suomeen. Helmikuussa 2014 nimenomaan Yön sudet avasi Venäjän armeijalle tien Simferopolin lentokentälle.

Rikolliset eivät auttaneet pelkästään sotilaallisesti tärkeiden kohteiden valtaamisessa, vaan ottivat – suoralla tai ainakin epäsuoralla luvalla – haltuunsa myös liikeyrityksiä ja siviilikäytössä arvokasta omaisuutta. Näin tyylipuhtaat rosvot käyttivät alastoman selkeästi hyväkseen syntynyttä kansainvälispoliittista kriisiä ja Venäjän imperialistisia haluja itsensä rikastuttamiseksi. Kuten Rooman legioonalaisille keisari jakoi maapalan valloitetuilta alueilta, Sergei sai loistoautokaupan kiitoksena isänmaan hyväksi tehdystä työstä.

Jonkun pitää auttaakin

Venäjä on kuitenkin Venäjä, eikä Putinin aikanakaan erityisen varma sijoituskohde. Omien tytärten ja poikien lisäksi myös merkittävä osa varallisuudesta on ollut parempi siirtää länteen. Venäjän pankkijärjestelmän kautta suoritetun kierrättämisen lisäksi muutama pyörähdys eurooppalaisissa ja amerikkalaisissa pankeissa ei kuitenkaan olisi pahitteeksi.

Joku on aina ensimmäinen. Varsin monessa tapauksessa ensimmäinen pankki vaikuttaa löytyneen länsi-integraatiotaan junailleista Baltian maista. Viron Sampo Pankin yksikkö, alkujaan Foreksbank ja Viron keskuspankin junaileman fuusion jälkeen Optiva Pank muutti yrityskaupan myötä nimensä Danskeksi vuonna 2007, mutta vanhat tavat ja jopa tietojärjestelmät säilyivät. Niiden yhtenäistäminen konsernin muiden osastojen kanssa olisi kuulemma tullut liian kalliiksi.

Pian kaupan jälkeen iskenyt finanssikriisi kohteli Danskea ilkeästi. Viron yksikkö oli poikkeus ja tahkoi kovaa tulosta. Konsernin hallitus totesi yksikön toimineen niin irrallaan muusta konsernista, ettei hämärätoiminnan havaitseminen ollut yksinkertaisesti mahdollista. Näin siitä huolimatta, että määräystenmukaisuutta ja toimintaa koskeva raportointi osoitti virheitä jatkuvasti ja sekä virolaiset että venäläiset finanssivalvontaviranomaiset olivat esittäneet varoituksia. Keskeiset ulkomaiset liikepankit, kuten Deutsche Bank ja Bank of America lopettivat vaihtosuhteensa Dansken Viron-yksikön kanssa jo vuonna 2015.

“Yhdysvalloissa Deutsche Bank on liitetty venäläisen rahan operaatioihin myös muissa yhteyksissä. Pankin on epäilty välittäneen maksuja Donald Trumpille ja hänen lähipiirilleen. Pankin nimi esiintyy usein erilaisissa spekulaatiossa venäläisten rahoittajien ja Donald Trumpin lähipiirin yhteyksistä”, tutkija Mika Aaltola kirjoittaa teoksessaan Poutasään jälkeen (Docendo 2019).

Muitakin epäselvyyksiä riittäisi pengottavaksi tuhatpäiselle tutkijaryhmälle vuosikausiksi. Tanskalaislehti Berlingske raportoi syksyllä 2018, että Venäjän keskuspankin varapuheenjohtaja Andrei Kozlovin murha vuonna 2006 olisi liittynyt Dansken rahanpesuskandaaliin ja Sampo Pankkiin.

Tutkivaan journalismiin keskittyvä Ylen MOT-ohjelma puolestaan toi maaliskuussa 2019 esille Nordean yhteydet Ruben Vardanianin pyörittämiin epäilyttäviin varainsiirtoihin. Hyväntekeväisyyshankkeistaan tunnettu Vardanian toimii valtiojohtoisen Sberbankin investointiin keskittyvän tytäryhtiö Sberbank CIBin hallituksen puheenjohtajana.

Ns. Magnitski-lakeja ja venäläisen rahanpesun ehkäisyä tehokkaasti ajanut sijoittaja William Browder muistutti ohjelman lopuksi, että nyt, kun Nordean pääkonttori on Suomessa, mahdollinen lasku lankeaa suomalaisten veronmaksajien kontolle. Toisaalta vaihtoehtona on viranomaisten ignoranssi, mutta se olisi hyvin ongelmallinen ratkaisu maan kansainvälisen aseman kannalta. Kyseessä ei ole tietenkään ns. puolueeton kommentaattori, mutta arviosta on vaikea olla eri mieltä.

Suomessa on keskusteltu hämmentävän vähän muutaman vuoden takaisesta ratkaisusta, jossa pohjoismainen suurpankki päätti siirtää pääkonttorinsa Helsinkiin. Sen sijaan ruotsalaismediassa asian ja rahanpesuskandaalin mahdollisella yhteydellä on spekuloitu avoimesti.

Kiinteistöjä, kasinoita ja konsultteja

Keskeisiä rahanpesun työkaluja ovat erilaiset peiteyhtiöt ja kasinot. Euroopan unionin alueella etenkin Kyprosta, mutta myös maltalaisia kasinoita on pidetty rahanpesun keskuksena. Vuonna 2017 Vallettassa murhattiin azerirahojen liikkeitä penkonut tutkiva toimittaja Daphne Caruana Galizia. Suomessa azerihallinnon intressien kanssa epäselvyyksiin on joutunut entinen taistolainen, kansanedustajana vuosina 1991-2011 toiminut Jaakko Laakso. Vuonna 2018 hän sai lobbaustoimintansa vuoksi elinikäisen porttikiellon Euroopan neuvoston ja parlamentaarisen yleiskokouksen tiloihin. Päätöksen taustalla olleessa raportissa häntä epäiltiin myös suoranaisesta lahjonnasta.

Kiinteistökauppa, gryndaus sekä urheilubisnes ovat myös yleisen arvion mukaan alttiita hämärille sopimuksille, rahanpesulle ja korruptiolle. Juuri näiden vuoksi luupin alle ovatkin joutuneet niin Yhdysvaltain presidentti Donald J. Trump kuin “Suomen Trumpiksi” kutsuttu Hjallis Harkimokin.

Nyttemmin vankilaan tuomittu Trumpin luottoasianajaja Michael Cohen jäi valehtelusta rysän päältä kiinni todettuaan, ettei Moskovan Trump Tower -hankkeesta olisi neuvoteltu enää vuoden 2016 presidentinvaalikampanjan aikana. Cohen, jonka appiukko on usein mafiaan yhdistetty ukrainalaisliikemies Fima Shusterman, toimi myös backchannel -kanavana Ukrainaa koskevaa rauhansuunnitelmaa luonnosteltaessa Trumpin virkakauden alussa. Suunnitelma sisälsi presidentti Petro Poroshenkon kiristämisen ja uuden, Venäjään huomattavasti myötämielisemmin suhtautuvan hallituksen asettamisen valtaan. Kuten tiedetään, hanke epäonnistui. Muita viestikanavia lienee kuitenkin vielä avoinna.

Venäjän tavoitteena on paitsi tiedustelunsa ja sotilaallisen läsnäolon lisääminen, myös korruption levittäminen mainittujen tavoitteiden tueksi. Yksinkertaisimmillaanhan vaikuttamisessa voi olla kyse vaikka kriittisten tietojärjestelmien haltuun ottamisesta tai teknologian sijoittamisesta kriittisiin paikkoihin. Tässä kiinteistöjen hallinta voi auttaa. Yhtä lailla kyse on kuitenkin viranomaisten ja muiden toimijoiden sitomisesta korruptiivisiin verkostoihin.

Yhdysvalloissa on epäilty presidentti Trumpin toimineen itse asiassa ainakin tiettyyn rajaan saakka viranomaisten, kuten liittovaltion poliisi FBI:n tietolähteenä ja näin “ostaneen” itselleen lisävapauksia kiinteistöbisneksissään. Tietolähdetoiminnassa ei tietenkään ole itsessään mitään pahaa, mutta kuten esimerkiksi Jari Aarniota koskevista syytöksistä nähdään, siinä on vaaransa – pitävät väitteet em. tapauksessa sitten paikkansa tai eivät.

Litvinenkosta Skripaleihin

Mille varpaille Venäjän turvallisuuspalvelun järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä työskennellyt Aleksandr Litvinenko oli astunut, kun hänen työnantajansa päätti savustaa miehen ulos vuonna 2000, emme ehkä koskaan saa tietää. Ratkaisu saattoi kuitenkin kaduttaa varsin pian. Litvinenko siirtyi Iso-Britanniaan, kertoi tietojaan sekä julkisuuteen että todennäköisesti myös turvallisuusviranomaisille ja selvitteli epävirallisesti muun muassa toimittaja Anna Politkovskajan kuolemaa.

Myös entisen everstiluutnantin oma elämänlanka katkesi hänen tultuaan myrkytetyksi poloniumilla. Vaikkakaan Venäjä ei ole luovuttanut häntä Iso-Britanniaan tuomittavaksi, varsin vahvan ja yleisen käsityksen mukaan takana oli turvallisuuspalvelun mies nimeltään Andrei Lugovoi. Litvinenko on itse kertonut saaneensa salamurhakäskyn vuonna 1998, jolloin hänet yritettiin saada tappamaan kuuluisaksi Vladimir Putinin vastustajaksi sittemmin noussut oligarkki Boris Berezovski. Maaliskuussa 2013 Berezovski löytyi kuolleensa hirrestä Lontoon-asuntonsa kylpyhuoneessa, mutta varmaa näyttöä sen enempää murhasta kuin itsemurhastakaan ei saatu.

Krimin anneksion jälkeen ilmeisen diplomaattisista syistä taka-alalle työnnetyn Litvinenkon myrkytystapauksen tutkinta saattoi taas aktivoitua ja niin Vladimir Putinin kuin FSB:n johtajana toimineen Nikolai Patrushevin nimet nostettiinkin esiin tammikuussa 2016 julkaistussa raportissa.

Tämän jälkeen Iso-Britannia päätti EU-erostaan – päätös, jota Venäjän viranomaisten on katsottu tukeneen ja jonka on arvioitu vahvistavan Lontoossa tapahtuvan venäläisrahanpesun mahdollisuuksia – ja Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi maan sotilastiedustelu GU:n avustuksella toteutettujen tietomurtojen siivittämänä. Vaikka jo päättyneessä erikoissyyttäjä Robert Muellerin tutkinnassa ei tiettävästi löydetty todisteita presidentin tai hänen kampanjansa vehkeilystä (collusion) – mitä se juridisesti ikinä tarkoittaakaan – kanssa, monet kampanjaan osallistuneet joutuivat rikosoikeudelliseen vastuuseen Venäjä-yhteyksistään välillisesti, kuten valehtelun myötä.

Maaliskuussa 2018 pamahti jälleen uutispommi. Tällä kertaa entinen GRU:n upseeri Sergei Skripal Julija-tyttärineen oli joutunut murhayrityksen kohteeksi Lontoossa. Myrkytykseen johtaneista tapahtumista on esitetty lukuisia teorioita, mutta varsin todennäköisesti kyse oli yksinkertaisesti kostosta loikkarille. Toisaalta kaiken muun ohella Skripal on – joskin vahvistamattomasti – yhdistetty ns. Christopher Steelen dossieriin, eli yksityisen, Iso-Britanniassa toimivan Orbis Intelligence -yrityksen valmistamaan raporttiin, jossa on tuotu esiin osin vahvistettuja ja osin vahvistamattomia tietoja Trumpin kampanjan ja venäläisviranomaisten yhteyksistä. Nämä koskivat merkittävältä osin nimenomaan presidenttiehdokkaan kiinteistöbisneksiä ja venäläisrahoitusta.

Skripal-tapauksen jälkeen länsimaista karkotettiin runsain mitoin venäläisdiplomaatteja. Iso-Britanniassa Venäjän sotilastiedustelun toiminta muuttui joidenkin arvioiden mukaan toimenpiteiden vuoksi jopa lähes mahdottomaksi. Julkisuuteenkin ryhtyi valumaan tipoittaisia vakoojapaljastuksia samoihin aikoihin, kun peitenimellä “Apollo” toimineen GRU:n entisen upseerin loikkauksesta uutisoitiin.

Keskinäisriippuvuudesta konfliktiin

Toisaalta lännen ja Venäjän välistä ns. “keskinäisriippuvuutta” on pidetty turvana laajemmalta sotilaalliselta konfliktilta. Venäläisomistuksia, kyseenalaisiakin, ovat lännessä tällä perusteella puolustelleet myös sellaiset tahot, jotka esimerkiksi energiariippuvuuden osalta ovat paljon kriittisempiä: “Ovathan he yksilöitä, jotka haluavat turvata omaisuutensa – heillä on siis länsimaiset arvot”. Toki näinkin, mutta jos sidokset Kremlin tai sen alihankkijoiden järjestelmiin ovat liian kiinteät, ongelmia on luvassa – ja hyvin rikkailla ne usein ovat.

Julkilausumattomana osana ajatteluun on kuitenkin sisältynyt sen hyväksyminen, että aina ei voida tai edes haluta tietää rahojen alkuperää. Hämärän venäläispääoman ajaminen pois lännestä ja “etulinjan” valtioista voi siten osaltaan kärjistää konfliktia ja vähentää Venäjän kiinnostusta toimia ulkosuhteissaan maltillisesti. Toisaalta se kuitenkin vahvistaa niin yhteiskunnallista ja – kuten ilmeisesti Airiston tapauksessa – sotilaallistakin puolustuskykyä.

Ainakin Danske Bank näyttäisi selviävän pienemmillä taloudellisilla sanktioilla kuin tutkinnan aiemmassa vaiheessa uumoiltiin. Ehkä yhteistyö viranomaisten kanssa auttoi – tarkoitus kuitenkin lienee ollut ennemmin rikollisen ja turvallisuuspoliittisesti ongelmallisen finanssitoiminnan kartoittaminen ja ehkäisy kuin yksittäisen liikepankin kiusaaminen. Samalla kyseessä on varoittava esimerkki muille kyseenalaista voitontekoa harkitseville. Kaikesta huolimatta vyyhti johti surullisenkuuluisan Viron-yksikön sulkemiseen. Nyttemmin tutkintoja on laajennettu Baltiassa myös Swedbankiin.

Myöskään poliittisilta heijastusvaikutuksilta ei ole vältytty. Paradoksaalisesti etenkin maan venäläisvähemmistöä edustava Viron keskustapuolue keräsi irtopisteet Danske Bankin lähdöstä ja on nyt noussut hallitusvastuuseen yhdessä oikeistopopulistisen Viron konservatiivisen kansanpuolue EKRE:n kanssa. Viron keskuspankin entinen johtaja, pääministerinäkin toiminut Siim Kallas – jonka omat epäselvyydet hänen toimiessaan Viron keskuspankin johdossa 1990-luvun alussa on kaivettu toistuvasti esiin, mutta jätetty lopullisesti selvittämättä – oli skandaalin aikana erittäin huolissaan Viron maineesta. Kallaksen Kaja-tytär on kevään eduskuntavaalit voittaneen ja kolmen, perinteisesti toisistaan kaukana olleen puolueen koalition syrjäyttämän keskustaoikeistolaisen Reformipuolueen johtaja.

Viron hallitusneuvottelut olivat raskaat ja niiden aikana havaittiin jonkin verran poikkeuksellisia yhteiskunnallisia levottomuuksia. Olipa Tallinnassa myös useampi pommiuhkaus, mikä ei ole aivan tavallista, joskaan yhteyttä käynnissä olleisiin neuvotteluihin ei ole todistettu. Hallitusratkaisun synnyttyä presidentti Kersti Kaljulaid ilmoitti matkustavansa Moskovaan tapaamaan presidentti Vladimir Putinin uuden Viron suurlähetystön avajaisten yhteydessä. Kyseessä on todella poikkeuksellinen teko, sillä maa on noudattanut jopa EU:n mittapuussa poikkeuksellisen tiukkaa linjaa välttäessään korkean tason Venäjä-tapaamisia.

Seuraa rahaa

Vanhan sanonnan mukaan “money talks, bullshit walks”. Toisin sanoen selitys kummallisiin ja muuten epäjohdonmukaisiin puheisiin on siis usein löydettävissä taloudellisista intresseistä. Myös Robert Muellerin tutkinnan alkuvaiheesta saakka pyrittiin jäljittämään mahdollisimman paljon taloudellisia sidoksia, jotka ovat voineet johtaa kyseenalaiseen yhteistoimintaan Donald Trumpin kampanjan sekä Venäjän välillä.

Siim Kallas julkaisi kesäkuussa 2018 pitkän analyysin, jossa totesi alkavansa ymmärtää logiikkaa presidentti Trumpin toiminnan takana. Hän uskoi mahdollisesti Trumpin Ivanka-tyttären aviomies Jared Kushnerin toimivan “backchannel” -kanavana valmistellen ns. “suurta diiliä”, joka etenee hitaasti ja jonka ensimmäinen askel oli Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä kesällä 2018.

“Diiliin” kuuluisivat mahdollisesti Yhdysvaltain sotilaallisen voiman vähentäminen itäisessä Euroopassa ja erityisesti Iranin eristäminen suurena islamismin tukijana. “Kiltimmät” Lähi-idän maat, kuten Saudi-Arabia, saisivat toistaiseksi pysyä liittolaisina. Ideologisena taustavaikuttimena on “juutalais-kristillisen sivilisaation” korostaminen, mikä asettaa myös Kushnerille merkittävän Israelin erityisasemaan. Trumpin päätös Golanin kukkuloiden tunnustamisesta Israelille kuuluvaksi tukee ainakin teoriaa voimakkaasta Israel-myönteisyydestä. Ehkä tarkoituksena oli myös antaa tukea omien korruptioskandaaliensa kanssa taistelleelle pääministeri Benjamin Netanjahulle. Jotain “Bibiksi” kutsuttu pääministeri on ainakin oppinut amerikkalaiselta virkaveljeltään: syytösten esiintuominen oli häneen mukaansa “vasemmistolaista noitavainoa”. Samalla tunnustus lähetti muille viestin siitä, että väkivalloin toteutetut rajansiirrot saattavat saada kansainvälisen tunnustuksen myös toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa sen ainoalta supervallalta.

Toistaiseksi ennusteet ovat toteutuneet vain osittain, mutta Trumpilla saattaa hyvinkin olla toinen kausi aikaa järjestellä amerikkalaisten ja maailman asioita uusiksi. Toki hän tarvitsee moniin hankkeisiinsa muidenkin päättäjien ja instituutioiden hyväksynnän, mutta kahdeksan vuotta on pitkä aika. Kallas korostaakin tekstissään päättäjien valmiutta reagoida eteen tuleviin tilanteisiin nopeasti ja oikein. Hän myös muistuttaa, että pitkät prosessit alkavat poliittisista tahdonilmauksista, eivät käytännön toimista. Samansuuntaisesti lähivuosien suurvaltapoliittista kehitystä ovat arvioineet jotkin venäläisanalyytikot.

Olisiko entinen EU-komissaari Kallas vain keksinyt moiset skenaariot päästään? Tuskin. Hän myöntää kyllä kirjoittavansa osin spekulatiivisesti, mutta riippumatta ennustusten oikeellisuudesta ne tuskin perustuvat pelkkiin tuntemuksiin ja heikkojen signaalien havainnoimiseen.

Suomalaisittain mielenkiintoinen on sekä Nordeassa että Sampossa keskeisissä asemissa toimineen Björn “Nalle” Wahlroosin rooli. Vaikka kyse voi olla osin yrityksestä vierittää vastuuta muille, ruotsalaisessa ja jonkin verran myös suomenruotsalaisessa mediassa on käsitelty hänen oletetusti keskeistä rooliaan pankkeihin liittyvien ongelmien synnyssä. Svenska Dagbladet otsikoi jopa sitaateissa, että Wahlroos olisi “ongelman lähde”. Vaikeneminen on merkillepantavaa etenkin ottaen huomioon, miten “mediaseksikkäänä” henkilönä Wahlroosia yleisesti maassamme pidetään. Samanaikaisesti Nordeasta on käyty taistelua, kun Metson pilkkojana tunnetuksi tullut aktivistisijoittaja Christer Gardell on ryhtynyt ostamaan pankkia vaatien suorasanaisesti tuloksia. Tästä suomalaismediakin on kertonut enemmän.

Toisaalta presidentti Mauno Koiviston rahapoliittisena neuvonantajana 1980-luvulla toiminut pankkiiri on korostanut Suomen Nato-jäsenyyden roolia Viron turvaamisessa. Hänen mukaansa kyseessä olisi ainoa asia, joka poistaisi etelänaapurimme venäläiskenraalien optiolistalta.

Suomessa omaa 1990-luvun alun pankkikriisiämme ei ole ollut tapana kytkeä kovinkaan paljon laajempaan kansainväliseen kontekstiin lukuun ottamatta idänkaupan romahduksen vaikutusten tunnustamista ongelmien osasyyksi. Tapahtumia voi kuitenkin tarkastella myös osana sosialismin romahduksen yhteydessä toteutettujen massiivisten varainsiirtojen historiaa.

Pelissä voittaneita on entisissä sosialistimaissa tavattu kutsua oligarkeiksi. Häviäjät puolestaan ovat saattaneet tuntea katkeruutta, usein aivan ymmärrettävää ja oikeutettua sellaista. Tähän ovat yrittäneet iskeä niin perussuomalaiset vaatiessaan Laura Huhtasaaren ja Matti Putkosen suulla totuuskomissiota viranomaisten toiminnan selvittämiseksi kuin tahot, jotka vihjailivat maansa presidentiksi pyrkinyttä Siim Kallasta voitavan kiristää menneisyydellään keskuspankkiirina.

Erään suomalaisen “häviäjän” aktiivisuudesta saatiin keväällä näyttöä, kun Helsingin Sanomat uutisoi 1980-90 -luvun vaihteen pankkipelissä ryvettyneen Peter Fryckmanin järjestelleen yhdessä Hjallis Harkimon kanssa “diiliä”, jossa Irakiin myytävän sotilasteknologian vastineeksi maa olisi ottanut vastaan Suomesta palaavia turvapaikanhakijoita. Terrorismintorjuntaan tarkoitettuja turvakontteja valmistavan yrityksen puikoissa toimi vuoden kuuluisan Neuvostoliiton sukellusvenejahdin yhteydessä tunnetuksi tullut ruotsalaisupseeri.

Helsingin Sanomien tuotua neuvottelut julkisuuteen helmikuussa 2019, sattumalta pian saatiin lukea myös Fryckmanin pyrkimyksistä viedä omia pankkikriisin ajoilta peräisin olevia kiistojaan välimiesoikeuteen, mihin aiemmin oikeusministerinä toiminut Jari Lindström oli saatu – mahdollisesti manipuloiden – antamaan suostumuksensa. Tapaus olisi voinut olla monin tavoin kiusallinen Suomen valtion kannalta.

“Erityisavustajaani painostettiin puoluetoimistolta erittäin paljon tässä asiassa. Aika usein Putkonen tästä puhui, että asialle voisi tehdä jotain. Kun painostus kohdistui avustajaani, niin minulle tuli heikko hetki, että menköön. Tosiaan se oli kyllä virhearviointi”, Lindström totesi STT:lle. Fryckmanin mukaan asian olisi voinut hoitaa “siistimmin maksamalla”. Tällöin olisi vältytty ainakin mahdollisilta juridisilta jatkoseuraamuksilta muiden tapausten kohdalla ja riski uusien oikeusjuttujen aloittamiseen olisi vähentynyt merkittävästi. Pikanttina yksityiskohtana voidaan myös mainita, että niin Airiston operaatioon liittyen epäillyllä ulkomaalaismiehellä, Aarnio -vyyhdin aloittamisessa keskeistä osaa näytelleellä “Malmin naisella” kuin Fryckmanilla on ollut käytössään sama asianajaja, itsekin talousrikoksista tuomittu Kari Uoti.

Airiston jälkeen

Keskinäisriippuvuuksissa on tietenkin puolensa. Varakkaat haluavat yleensä suojata omaisuutensa ja vakauttaa vallitsevan tilanteen. Vapaakauppa ja markkinatalous ovat viime kädessä parhaat vaihtoehtomme sotien ja väkivallan käytön leviämiselle. Epäsymmetriset riippuvuudet, joiden synnyttämisessä käytetään hyväksi länsimaisten oikeusvaltioiden suomaa turvaa saattavat kuitenkin kääntyä itseään vastaan.

Airiston Helmen operaation jälkeen marraskuussa 2018 uutisoitiin venäläismiljonäärien kyllästyneen Itä-Suomen loma-asuntoihinsa. “Tylsää”, kuului yleinen perustelu MTV:n haastatteleman kiinteistönvälittäjän mukaan. Tylsyyden vähentyessä valtiollisten tahojen käyttöön saattavat kuitenkin tulla näennäisesti kovemmat otteet.

Vertailukohdan tarjoaa rikollisen venäläisrahan turvasatamanakin pidetty Kypros, joka on muun muassa tehnyt yhteistyötä Venäjän kanssa sen Bill Browderia koskevissa tutkinnoissa. Yhteistyö lopetettiin kuitenkin syksyllä 2018. Suurvaltapoliittisen tilanteen kiristyttyä Euroopan unioniin kuuluva maa on joutunut ortodoksiveljeydestä ja perinteisestä roolistaan huolimatta tiivistämään yhteistyötään lännen ja etenkin Yhdysvaltojen kanssa. Syksyllä maiden välille solmittuun sopimukseen sisältyvät muun muassa rahanpesun, kyberuhkien ja terrorismin vastaisen yhteistyön lisääminen.

Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zakharova vihjaisi jopa sotilaallisten toimien tulevan kyseeseen maan länsilähentymisen myötä, tosin oikeuttaen lausuntonsa ilmeisen olemattomaan tukikohtahankkeeseen viitaten. Huolimatta läheisyydestään Syyrian sotatoimialueen ja Venäjän Tartusin laivastotukikohdan kanssa minkäänlaisten provokaatioiden järjestäminen maassa olisi kuitenkin Venäjälle suuri riski Iso-Britannian sotilaallisen läsnäolon ja tiivistyvän, mutta olosuhteiden muutoksille erittäin herkän Turkki-suhteen vuoksi. Suomella näitä avuja ei ole.

Länsimaisten analyytikoiden keskuudessa yleistyvän käsityksen mukaan ns. Putinin järjestelmä alkaa olla romahduksen partaalla. Vaikka Venäjä on aina arvaamaton ja “savijaloilla seisova jättiläinen”, aivan viime kuukausien aikana varsin pikaisia muutoksia ennustavat puheenvuorot ovat lisääntyneet huomattavasti.

Toisaalta esimerkiksi Mark Galeotti on arvioinut tilanteen jäätyvän pitkäksi aikaa ja toisaalta Venäjän palaavan jossakin vaiheessa vähemmän ekspansiiviselle linjalle, mutta pysyvän kuitenkin kleptokratiana. Hänen mukaansa sekä Venäjä että länsi uskovat ajan olevan puolellaan: lännessä uskotaan Moskovan talouden kestämättömyyteen ja Venäjällä lännen yhteiskuntien olevan murtumispisteessä. Putinin läheinen neuvonantaja Vladislav Surkov on jo ilmoittanut lännen ryhtyneen kopioimaan venäläistä järjestelmää, nk. poliittista teknologiaa ja “ohjattua demokratiaa”. Esimerkiksi Unkarin kehityksen valossa Surkovin ei voine katsoa olevan täysin väärässä.

On kuitenkin todennäköistä, että ennen mahdollista romahdusta tai järjestelmän muutosta nähdään vielä ainakin yksi sisäpoliittisiin tarkoituksiin luotu konflikti. Valko-Venäjä on ollut usein spekulaation kohteena, mutta toistaiseksi varsin neutraalisti venäläisiin suhtautuvat slaavilaiset ortodoksit eivät välttämättä täytä tarkoitustaan parhaiten. Lisäksi Putin tuskin haluaa presidentti Aljaksandr Lukashenkasta vihollista – tulevathan tyrannit keskenään toimeen kohtuullisen hyvin. Georgiaan suoritettiin invaasio jo vuonna 2008 ja Kaukasian räjähdysherkkää tilannetta voisi olla liian riskialtista provosoida, sillä se epävakauttaisi monikansallista Venäjää myös sisäisesti.

Georgian presidenttinä vuosina 2004-2013 ja ukrainalaisen Odessan alueen kuvernöörinä 2015-2016 toiminut Mikheil Saakashvili on Foreign Policy -lehdessä ennustanut seuraavan Venäjän toteuttaman, rajoitetun sotilaallisen konfliktin kohteen olevan Naton ulkopuolinen Euroopan unionin jäsenvaltio – käytännössä Suomi tai Ruotsi. Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori, everstiluutantti Jyri Raitasalo vastasi Saakashvilin kirjoitukseen kriittisesti vedoten muun muassa sodan kustannuksiin, päivittäisen Venäjä-yhteistyön laajuuteen sekä siihen, että niin Suomi kuin Ruotsi ottavat maanpuolustuksensa vakavasti.

Presidentti ei ollut vakuuttunut. “Kuulin täsmälleen samat argumentit ukrainalaisilta ystäviltäni vuoden 2008 jälkeen, ennen vuotta 2014”, hän kommentoi Raitasalon avausta kuitenkin toivottaen keskustelun tervetulleeksi.

Share This