Ruutitynnyrin vartijat – Lähi-itä rauhanturvaajien näkökulmasta

Ruutitynnyrin vartijat piirtää omakohtaisen kuvan rauhanturvaajien sotilaselämästä keskellä Lähi-idän kriisejä. Teos painottuu vuoden 2012 tapahtumiin. Tuolloin suomalaiset palasivat tauon jälkeen keskelle Etelä-Libanonin jäätynyttä konfliktia. Samanaikaisesti suomalaiset YK-tarkkailijat todistivat Syyriassa täyteen sisällissotaan johtanutta väkivallan kierrettä.

Lähi-idän konfliktit periytyvät vuosikymmeneltä toiselle. Etelä-Libanon on ollut 1970-luvun lopulta lähtien jatkuvasti yhteenottojen näyttämönä. Alun perin Suomi epäröi sotilaidensa lähettämistä maahan, sillä turvallisuusympäristö tiedettiin poikkeuksellisen haasteelliseksi. Joukkoja lähetettiin pitkän harkinnan jälkeen, ja sittemmin Suomi on osallistunut alueella toimivaan YK-johtoiseen Unifil-operaatioon kolmeen otteeseen vuosina 1982–2001 ja 2006–2007 sekä jälleen vuodesta 2012 alkaen.

Jokaiselta vuosikymmeneltä on jäänyt omat tarinat kerrottavakseen Etelä-Libanonin mäkisistä maisemista. Ruutitynnyrin vartijat kertoo suomalaisten kokemuksista vuosina 2012-2013. Unifil kasvoi tuolloin jälleen kerran henkilöstömäärällä mitattuna Suomen suurimmaksi kriisinhallintaoperaatioksi. Käynnissä ollut Suomen kampanja YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi loi osaltaan painetta lisätä sinivalkoisten sinibarettien määrää. Operaatiota kohtaan tunnettiin laajaa poliittistakin kiinnostusta. Kenraalit, ministerit ja toimittajat, mukana myös kirjailija Jörn Donner, vierailivat operaatiossa joukoittain.

Aloitusvaiheet ovat operaatioiden vaativimpia. Tehtäviänsä tunnontarkasti suorittaneiden suomalaisten oli sopeuduttava Etelä-Libanonissa niin YK:n kuin samassa pataljoonassa palvelustovereina toimineiden irlantilaisten ammattisotilaiden lähestymistapoihin. Kitkalta ja käytännön ongelmilta ei vältytty.

Rauhanturvaamisen sotilaselämästä antama kokemus on kohtalon arpapeliä. Etelä-Libanonissa suomalaiset työskentelivät jäätyneen konfliktin hiljaisuudessa, vaikka pinnan alla väreili jatkuvasti. YK:n riveissä työskennelleet suomalaiset sotilastarkkailijat päätyivät samoihin aikoihin kevätkesällä 2012 keskelle Syyrian synkimpiä levottomuuksia, kun YK pyrki katkaisemaan maan itsetuhoisen syöksykierteen Unsmis-operaatiolla. Lyhytikäisessä Syyria-missiossa läheltä piti -tilanteet seurasivat toisiaan, mutta kuin ihmeen kaupalla sotilastarkkailijat säästyivät henkilötappioilta. Tarkkailijat löysivät itsensä keskeltä kuuman sodan tappamista, jonka lopettamiseksi heillä ei ollut välineitä, eikä valtuuksia.

Sotilaallisen kriisinhallinnan keinot ovat rajalliset. Tämä on saatu oppia niin kovan voimankäytön operaatiossa Afganistanissa kuin perinteisissä YK-operaatioissa Lähi-idässä eri vuosikymmenten aikana. Köydellä ei voi työntää, eikä ulkopuolisilla ole tarpeellisia keinoja vaikuttaa järjettömiltä vaikuttavien konfliktien taustalla oleviin poliittisiin tekijöihin. Paljon olisi kuitenkin tehtävissä, jotta YK:n kriisinhallinta olisi nykyistä tehokkaampaa.

Harmaa maailma tarjoaa vain vähän mustavalkoisia ratkaisuja. Rauhanturvaamisen rajoitteista huolimatta Lähi-idän kriisit olisivat varmasti muuttuneet entistäkin vaikeammiksi ja monet viattomat ihmiset olisivat kärsineet tai menettäneet henkensä ilman konfliktien sivujuonteena toimivien rauhanturvaajien panosta. Riippumatta siitä, mitkä ovat yksilötason motiivit, rauhanturvaaminen antaa tekijöilleen aina monellakin tapaa ainutkertaisen elämänkokemuksen.

 

Olli Nurmi on valtiotieteiden maisteri poliittisesta historiasta. Hän on työskennellyt toimittajana, rauhanturvaajana ja virkamiehenä. Vuodesta 2013 lähtien hän on ollut ulkoministeriön palveluksessa työskennellen diplomaattina Berliinissä, Kabulissa ja Brysselissä.

Share This