Sadan vuoden murhenäytelmä – eli miksi talouspakotteet olisivat se halvin vaihtoehto.

Pitkästyttävä murhenäytelmä Ukrainassa jatkuu ja leviää. Vaarana on että globaali yleisö nukahtaa ja herää näytelmän lopussa kasakan nauruun. Nyt on nimittäin kysymys paljon enemmästä kuin niemimaasta Mustassameressä. Tällä teatterilavalla ammutaan oikeasti, tapetaan yleisöä, eikä veri ole ketsuppia. Vain talouspakotteet voivat pysäyttää Vladimir Putinin, pakottaa Venäjän vetäytymään myös Krimiltä ja lopettaa tämän tuhoisan sadan vuoden näytelmän, jonka juuret ovat ensimmäisessä maailmansodassa ja kauempanakin. Pakotteet maksavat myös meille, mutta vaihtoehtona on antaa Putinille periksi, antaa esiripun taas nousta ja avata voimapolitiikan Pandoran lipas. Siitä tulee meille kaikille ihmisille – myös tavallisille venäläisille – paljon kalliimpaa kuin pakotteista. Luvassa on jumalanteatteria joka todella yllättää yleisön ikävästi. Lipuista tulee kalliit ja pettymyksestä suuri. Hinta peritään näytöksen jälkeen. Talouspakotteet tulisivat halvemmaksi.

Vanha balttilainen – tai puolalainen – kasku kuuluu: “kumman ammut ensin, saksalaisen vai venäläisen? No, saksalaisen tietysti. Ensin työ, sitten hupi.”

Ikävä kyllä oikeassa elämässä balttien ja puolalaisten kohtaloksi on yleensä tullut joutua saksalaisten tai venäläisten ampumiksi, eikä ampujiksi. Siksi kolkko kasku onkin tainnut olla puolalaisilla ja balteilla mielessä koko ajan. Siperia on opettanut. Suomessa sitä ei taideta ymmärtää me kun olemme ampuneet molempia, tosin eri järjestyksessä. Siksi olemme myös välttyneet Siperialta, emmekä ole oppineet mitään. Nostetaan siis esirippu ja nautitaan näytelmästä. Olkaa hyvät. Heikkosydämisten ja helposti mielensä pahoittavien kannattaa lopettaa tähän, sillä ken tästä jatkaa joutuu kohtaamaan ikäviä totuuksia.

Näyttämönä on Eurooppa niminen talo, joka on näytelmän alussa koko kaupungin rikkain ja sen lopussa vain vanha ränsistyvä rakennus, joka kiinnostaa pian enää turisteja.

Henkilöt:

Talon isot pojat Saksa, Ranska ja Iso-Britannia

Naapurin poika Venäjä

Rikas serkku Yhdysvallat

Uudelleen rikastunut ovela nousukas Kiina

Talon pikkutyttöjä ja poikia, joista mainittakoon tyhmän ylpeä, mutta epävarma, helposti höynäytettävä, laiskanpulskea ja esi-isiensä ahkeruudella kehuskeleva pikku-piikalikka Suomi, sekä Saksan ja Venäjän kiusantekoon, pahoinpitelyyn ja raiskauksiin kyllästyneet Baltian pikkuserkukset Viro, Latvia ja Liettua sekä Puola.

Yleisö:

Sinä ja koko ihmiskunta.

Esinäytös

Saksan ja Venäjän pitkä dialogi.

Loppukesästä 2014 lähtien Saksa ja Venäjä ovat käyneet eritasoisia enemmän ja vähemmän julkisia keskusteluja Ukrainan tilanteesta kahdenvälisesti ohi ukrainalaisten ja kansainvälisten järjestöjen kuten EU:n ja YK:n. Talouspakotteet uhkaavat murentua myös Ranskan ja Britannian sooloillessa. Yleisö hurraa odottaen esiripun nousua, ymmärtämättä taaskaan mitä tilaa. He uskovat kaiketi ostavansa taas lipun näytelmään “Rauha meidän ajallemme”. Mutta se on komedia. Se ei ole totta. Se peittää totuuden huolettomuuteen ja sitä äänestäjät kaipaavat. Niin ensi keväänähän on taas vaalit Suomessakin. Kansalle pitää tarjota vaalien alla leipää ja sirkushuveja. Maksavat sitten myöhemmin laskun korkojen kera.

Toinen näytös

Elokuussa 75 vuotta sitten Saksa ja Neuvostoliitto sopivat salaisesti itäisen Euroopan jaosta, jonka ne seuraavassa kuussa aloittivat jakamalla Puolan. Hitlerin Saksa oli saanut sitä ennen rauhassa kenenkään puuttumatta miehittää naapurimaitaan, aivan kuten Putinin Venäjä on tehnyt viime vuosina.

Marraskuussa 1939 alkaneessa talvisodassa Neuvostoliitto silpoi yksin puolueettomaksi jättäytyneen Suomen saksalaisten katsoessa hiljaa sivusta. Suomi kuitenkin selviytyi itsenäisenä kiitos suojeluskuntien ja edes säällisesti ylläpidetyn sotalaitoksen, ja erityisesti kiitos Stalinin, joka oli tuhonnut neuvostoarmeijan tappamalla sen parhaat kyvyt. Seurasi toinen maailmansota, jossa Suomi joutui valitsemaan puolensa kahdesta huonosta vaihtoehdosta, kun ei oltu ennen sotia käytetty aikaa niiden hyvien liittolaisten etsimiseen.

Toinen maailmansota oli pitkän ja verisen 20. vuosisadan suuren surullisen näytelmän toinen näytös.

Ensimmäinen ja kolmas näytös

Ensimmäisen näytöksen esirippu oli noussut syyskesällä 1914 – sata vuotta sitten. Tämä sota päätti yhden aikakauden ja aloitti uuden. Turhana pidetty sota toi paljon pahaa ja tuhoa maailmaan. Sen häviäjät lyötiin maahan. Niistä suurimmat; Saksa ja Neuvostoliitto omaksuivat ihmiskunnan historian tuhoisimman aatteen – sosialismin – kaksi eri mutaatiota, kansallisen ja kansainvälisen version.

Jotkut myös hyötyivät sodasta. Pienet itäeurooppalaiset kansat – Suomi niiden joukossa – vapautuivat kun neljä keisarikuntaa romahti ensimmäisen näytöksen esiripun laskiessa. Tunnetun, kaksi vuotta sitten poisnukkuneen historioitsijan, Eric Hobsbawmin termiä lainaten oli alkanut pitkä 20. vuosisata, joka Suomen itsenäistymisen ja Venäjän lokakuun bolshevikkivallankaappauksen vuonna syntyneen historioitsijan mukaan päättyi Neuvostoliiton romahdukseen ja kylmän sodan, näytelmän kolmannen näytöksen loppuun. Siis taputtakaa kansalaiset, näytelmä on päättynyt.

Neljäs näytös

Vai onko näytelmä sittenkään päättynyt? Ensimmäisen maailmansodan ja kansainliiton piti lopettaa sodat, toisen maailmansodan ja YK:n piti lopettaa pahuus ja kylmänsodan piti loppua rautaesiripun kaaduttua Francis Fukujama povasi historian loppuneen demokratian voittoon. Tuhannet pienet chamberlainit yleisössä uskoivat tähän kaikkeen, ja moni uskoo yhä.

Idealistien lisäksi maailman pahalta haluavat ummistaa silmänsä ne omahyväiset ja ahneet päätöksentekijät ja äänestäjät, joiden kyky hahmottaa maailmaa on vain seuraavan vaalikauden tai kvartaalin pituinen. He, jotka eivät näe suurta näytelmää sen kohtausten takana. He, jotka haluavat kaiken nyt ja heti, kuin pienet lapset. He, jotka pitävät kiinni saavutetuista eduista, ymmärtämättä, että se joka ei ole valmis luopumaan mistään ei koskaan saavuta mitään vaan lopulta menettää enemmän, pahimmillaan kaiken.

Nyt syyskuussa, sata vuotta myöhemmin, olemme neljännen näytöksen parrasvaloissa. Me päätämme itse haluammeko Hobsbawmin pitkän vuosisadan jo päättyvän vai annammeko näytelmän jatkua.

Yleisön pyynnöstä

Tämä näytelmä on interaktiivista improvisaatioteatteria. Meidän ei tarvitse sietää sitä, että meitä heitellään lavalta, me voimme lopettaa näytelmän kävelemällä siitä joukolla ulos. Juonen kulku on erityisesti näyttelijöiden käsissä. Suurta ohjaajaa ei ole.

Venäjän diktaattori Vladimir Putin on pysäytettävä ja Venäjän on palautettava Krim Ukrainalle. Kyse on enemmästä kuin niemimaasta Mustassameressä tai valtiosuvereniteetin kunnioittamisesta. Täysillä – tarvittaessa nyt esitettyjä ankarammilla – talouspakotteilla länsi voi lopettaa 20. vuosisadan pitkän näytelmän.

Kyllä. Se maksaa rahaa. Mutta vielä kalliimmaksi tulee työntää nyt pää pensaaseen lyhytnäköisten taloudellisten näkökohtien vuoksi ja herätä vuoden parin päästä kasakan nauruun. Se näytös päättyy yleisön itkuun, Lipun hinta on talouspakotteiden hintaa mittaamattoman paljon suurempi.

Esiripun takaa

Talouspakotteisiinkin on asennoiduttu näyttämöllä niistä kärsivissä Puolassa ja Baltiassa kovin eri tavoin kuin Suomessa. Ne on nähty varsinkin Virossa myös mahdollisuutena, ei pelkkänä uhkana. Suomessa ei nähdä, että talouspakotteet ja Venäjän kaupan uusi romahdus voisivat olla se katalyytti, joka pakottaisi meidät uudistamaan yhteiskuntamme ja tuotantoelämämme rakenteita sellaisiksi, että pärjäisimme aidossa markkinataloudessa länsimarkkinoilla.

Venäjä aiheuttaa naapureilleen kipua ja sen johto tuntuu ymmärtävän vain kipua. Pakotteet olisivat toteutuessaan Bangladeshia pienemmälle ja BKT:ltaan Espanjan kokoiselle entiselle suurvallalle kohtalokkaat. Ne pakottaisivat Putinin vetäytymään. Meille pakotteet ovat vain pieni lisähaaste, joka auttaa tekemään niitä kovia päätöksiä, joiden edessä olemme pian joka tapauksessa.

Mutta voi olla että on lopulta on aivan sama miten Suomi suhtautuu talouspakotteisiin. Saksa, Ranska ja Iso-Britannia, Euroopan kolme suurta kun tuntuvat luistavan niistä. Tyhjästä takista taitaa tulla vain tyhjä kukkaro.

Amerikan serkku Yhdysvallat näyttää olevan ainoa joka pysyy pakotteissa tiukkana. Kiintoisaa tulee olemaan kuinka pelikuvio vaikuttaa Kiinan ratkaisuihin. Sen näemme globaalin teatterin tulevissa näytelmissä, joissa Eurooppa on enää sivunäyttämö ja sen isot öykkärit enää pikkutekijöitä. Omalla hiekkalaatikollaan toki entistä hävyttömämpiä, jos globaali yleisö kääntää Euroopalle selkänsä.

Viime vuosisadan vanhoissa näytelmissä piilee aina opetus, jota kaikki eivät ymmärrä vaikka se olisi kuinka alleviivattu.

Tämän näytelmän opetus on, että maailma on kutistunut, mutta se ei ole pohjimmiltaan muuttunut, koska yleisö ja pääosa näyttelijöistä ei muutu kuin vaateparreltaan. Ihminen pysyy. Siksi Suomenkin kannattaisi katsella diplomatiassaan niitä ystäviä myös kauempaa. Euroopasta on tulossa takapiha. Pienen ei kannata olla varjoisilla pihoilla ilman isoja kavereita. Jos on kyllin isot kaverit, niin ei tarvitse pelätä edes niitä naapurin öykkäreitä. Eikä tarvitse kenties enää koskaan ampua kumpiakaan.

Lopetetaan tämä sadan vuoden näytelmä. Taputtakaa kansalaiset.

***

Maailma ei ole mitään kesäteatteria, jossa paha saa aina palkkansa.

Tulevaisuutta ei saa rakentaa harhaluulojen, unelmoinnin, ikävien tosiasioiden kiistämisen ja uskomusten varaan.

Suomen Sotilaan seuraava numero on suuri historia-erikoisnumero. Lue se tarkoin.

Historian tarkoitus ei ole tieteenä opettaa, sen tarkoitus on kertoa kuinka ja miksi asiat tapahtuivat. Kun historiaa käsitellään metodologisesti oikein ja objektiivisesti, voidaan siitä myös oppia. Mukavia ja opettavaisiakin lukuhetkiä.

Kansakunta vailla historiaa, on kansakunta vailla tulevaisuutta.

Tilaa Suomen Sotilas -lehti. Kuusisataa sivua sinun huomisestasi, nykyhetkestämme ja tapahtumista taustoilla, jotka vaikuttavat siihen, kuinka sinä voit.

Jaakko Puuperä päätoimittaja

Avainsanat: , , , ,

Share This