Säkkijärven polkka eli ELSO:a jatkosodan ajoilta

Selatessani isäni Walter Sarkin (1904-1995) jälkeenjääneitä papereita löysin muun mielenkiintoisen aineiston ohella hänen eläkehakemukseensa liitetyn todistuksen. Siinä professori, sodanaikainen insinöörikapteeni Jouko Pohjanpalo ja Jussi Rissanen, Yleisradion entinen tekninen johtaja tekevät selkoa isäni sodanaikaisesta työstä: “… Lauri Walter Sarkki on Oy Yleisradio Ab:n palveluksessa ollessaan suorittanut sotien aikana vv. 1939-1944 puolustuslaitoksen hyväksi useita tärkeitä tehtäviä. … Jatkosodan alussa Sarkki osallistui ratkaisevalla tavalla vihollisen Viipurin suunnalla käyttämien radiomiinojen toiminnan selvittelyyn ja sitä seuranneeseen vastatoimenpiteitten järjestelyyn, joka jatkui v. -42 kevääseen saakka. … Edellä kerrotuista töistä ja niiden toimeksiannosta tuskin koskaan, sota-ajan käytännön mukaisesti, tehtiin papereita, vaan kaikki hoidettiin nopeasti ja joustavasti ilman muodollisuuksia. Se oli mahdollista Yleisradion auliin tuen ja ymmärtämyksen takia.”

Isäni oli tullut Yleisradion palvelukseen jo vuonna 1934 ja toimi siellä teknikkona ja laboratorion hoitajana. Tätä ennen hän oli työskennellyt useissa radioalan yrityksissä. Hän oli itseoppinut radioteknikko, mutta hankkinut tietonsa amerikkalaisten ja englantilaisten kirjekurssien kautta, minkä seurauksena hänellä oli tuolloin Suomessa melko harvinainen hyvä englannin kielen taito. Juuri ennen sotaa, vuonna 1938 hän teki opintomatkan Lontooseen vieraillen BBC:ssa ja Radiolympia-näyttelyssä. Isäni oli polioinvalidi. Lapsena kuulin isäni tarinoivan sodanaikaisista toimistaan, etenkin salaperäisestä operaatio Säkkijärven polkasta. Leikin myös merkillisellä vekottimella, josta pisti esiin kolme pitkää peltisuikaletta. Isäni kertoi laitteen olevan osa venäläisen radiomiinan laukaisulaitteistoa. Myöhemmin luin lisää tästä operaatiosta ja ymmärsin kuinka tärkeästä tapahtumasta oli kyse. Tuo laite on nyt Viestimuseossa Riihimäellä osana radiomiinan täydellistä laukaisulaitteistoa.

Talvisodan aikana isäni osallistui tiiviisti Yleisradion työpajalla ULA-puhelimien kehittelyyn, joita valmistettiin pieni sarja Puolustusvoimien käyttöön. Työpajalla tehtiin myös monien armeijan käyttöön hankittujen mittalaitteiden, signaalioperaattoreiden ja muiden laitteiden tarkistuksia ja huoltoja. Samaan aikaan kehitettiin niin sanottu IV-radioasema, joita valmistettiin välirauhan aikana. Isäni kävi silloin esittelemässä niitä myös Ruotsin väestönsuojeluviranomaisille. Isäni asiantuntemusta tarvittiin myös uusien kenttäradioiden suunnittelussa ja testauksessa, ja hän teki Salpalinjan linnakkeisiin asennettujen antennien mittauksia.

Talvisodan aikaan sijoittui myös isäni muistelus avunannosta venäläisvakoojien etsinnässä radiopeilauksen avulla. Mentäessä erään epäillyn naishenkilön asuntoon mitään epäilyttävää ei löytynytkään. Naisen radiovastaanotin otettiin kuitenkin lopuksi tarkasteltavaksi, ja se paljastuikin radiolähettimeksi. Köyhässä Suomessa osattiin käyttää yli 70 vuotta sitten joustavasti ja verkottuneesti ainakin joitakin viranomaisresursseja. YLEn ja sotaväen yhteistyö oli kovin mutkatonta. Olisikohan tuolloisesta tavasta organisoida asioita ja jakaa niukkoja resursseja tänäänkin jotain opittavaa? Operaatio Säkkijärven polkasta on toki kirjoitettu vuosien varrella paljonkin, ja aiheeseen on palattu, kun jatkosodan alkamisesta on nyt kulunut jo 70 vuotta. Siksi lieneekin syytä kertoa nyt ensimmäistä kertaa tapahtumien kulku operaatiossa mukana olleen radiomiehen näkökulmasta.

Suomalaisten joukkojen lähetessä Viipuria aivan elokuun lopulla 1941 alkoivat suomalaisten takaisin valtaamilla alueilla salaperäiset räjähdykset. Aluksi räjähteiden epäiltiin toimivan aikalaukaisulla. Antreassa Kuukaupin sillan toinen maatuki räjähti aiheuttaen miestappioita, räjähdyksessä menehtyi joukko upseereita, joista tunnetuin oli professori, majuri Erkki Tarjanne. Päivää ennen Viipurin valtausta, 28.8., pioneerit löysivät sillan ehjäksi jääneen toisen maatuen alta 600 kilon suuruisen räjähdyspanoksen sekä kumipusseihin pakatun laukaisulaitteiston. Raivausta johti tuolloinen pioneerikomppanian päällikkö ja luutnantti, hiljattain edesmennyt puolustusvoimain entinen komentaja, Lauri Sutela. Hän irrotti henkilökohtaisesti laukaisulaitteiston räjähdyspanoksesta.

Sutela toimitti laukaisulaitteiston heti Päämajan pioneeriosastolle, josta se lähetettiin edelleen viestiosastolle. Laitteiston toiminnan selvitystehtävän sai insinöörikapteeni Jouko Pohjanpalo, joka oivalsi heti kyseessä olevan paristoilla toimiva radiovastaanotin. Sen toimintaperiaate oli ratkaistava pikaisesti, sillä suomalaiset joukot olivat juuri asettuneet Viipuriin ja epäiltiin, että radiomiinoja oli sijoitettu pitkin kaupunkia. Laukaisulaitteistoa viestiosastolla varovasti purettaessa löytyi pieni sinetöity metallirasia, jonka sisältä paljastui kolme äänirautaa.

Jo pari päivää myöhemmin, Viipurin valtauksen voitonparaatin aikana 30.8., lensi Linnansilta taivaan tuuliin, ja muuallakin kaupungilla sattui tuhoisia räjähdyksiä. Tilanne näytti todella uhkaavalta, ja aika oli käymässä vähiin. Missä räjähtäisi seuraavaksi? Kapteeni Pohjanpalon oli seuraavana päivänä oltava tärkeällä komennuksella muualla, joten selvittelytyötä jatkoi hänen apulaisensa insinööriluutnantti Kalevi Ahti. Hän totesi pian, että laitteiston arvoitus ei ratkea viestiosastolla, ja niinpä hän myöhään illalla hyppäsi autoon laitteiston kera ajaen yötä myöten Helsinkiin, jonne hän saapui aamuhämärissä 1.9. ajaen suoraan Yleisradioon. Radion laboratoriossa laukaisulaitteiston toiminnan selvittämisen saivat tehtäväkseen insinööri K.S. Sainio ja isäni, jonka muistin mukaan toimintakäsky kuului “vaikka yö tulisi, jatkatte kunnes toimintaperiaate on selvitetty”.

Yöhön asti ei onneksi tarvinnut odottaa, sillä arvoitus ratkesi iltapäivään mennessä 1. syyskuuta. Laitteen kolme äänirautaa muodostivat ovelan laukaisujärjestelmän. Määrätyllä “kolmisoinnulla” laite kytki virran, joka laukaisi miinan. Laitteessa oli automaattinen virranjakaja 12 miinalle. Keskipitkillä aalloilla toimiva vastaanotin oli viritetty jaksoluvulle 715 kHz. Kellokoneisto kytki vastaanottimen määräajoin toimintaan. Viipurissa pioneerit kuulustelivat vangiksi saatuja venäläisiä, ja joidenkin tietojen mukaan he saivat radiomiinojen sijaintipaikkojen lisäksi selville myös jaksolukutietoja. Torjuntaoperaation suunnittelijoille nämä tiedot eivät kuitenkaan kulkeutuneet, vaikka näin usein väitetään virheellisesti tapahtuneen. Sodan kiihkeissä olosuhteissa asioita tapahtuu paljon samanaikaisesti ja tieto ei usein välity optimaalisella tavalla, näin kävi tässäkin tapauksessa. Radiomiinojen toimintaperiaate selvitettiin siis omin voimin. Kovin epäluotettavien vankitietojen perusteella Viipurissa olisi ollut peräti 300 räjähdeansaa, mikä osoittautui vahvasti liioitelluksi. Vaikka tieto ei mennyt ajoissa radiomiinan salaisuutta selvittäville miehille, käynnisti se Viipurissa kiihkeät etsinnät ja keskustan evakuoinnin. Nyt tiedettiin myös, että toimiakseen radiolaite tarvitsee 30 metriä pitkän antennin, joka sijaitsee 0,5-1 metrin syvyydessä. Tässä yhteydessä myös suuri määrä viestimiesten puhelintapseja joutui pioneerien pihteihin. Kaikkiaan etsinnöissä löytyi kymmeniä miina-ansoja ja reilu neljä tonnia räjähdysainetta.

Luutnantti Ahti tiedotti kapteeni Pohjanpalolle selvitystyön tulokset, ja tämä ryhtyi suunnittelemaan pikaisia vastatoimia räjäytysten torjumiseksi. Radiomiinoja räjähteli kaiken aikaa aiheuttaen henkilötappioita ja materiaalista tuhoa. Yhteensä ehti räjähtää 17 miinaa. Posti- ja lennätinlaitoksen talo sortui räjähdyksen voimasta, Juustilan ja Portinhoikan välistä maantietä tuhoutui noin 100 metrin pituudelta. Myös Viipurin linnan pelättiin olevan miinoitettu. Päämajan viestiosastolla ei ollut käytössään minkäänlaista sekoitinta tai kunnollista häirintälaitetta, “sepelilaitetta” kuten Pohjanpalo sitä nimitti. Pohjanpalo noutikin nopeasti Lappeenrannasta Viipuriin Yleisradion lähetysauton, joka saatiin lähetyskuntoon vetämällä antenni Papulan sillan viereiseen suurjännitepylvääseen. Auton laitteilla voitiin lähettää 1 kW:n teholla miinojen räjäytysvastaanottimen lähetystaajuudella. Sähkö otettiin polttomoottoriaggregaatista. Radioauton päällikön, sotilasvirkamies Sännälän äänilevyvarastosta löytyi Viljo Vesterisen soittama Säkkijärven polkka, jonka Pohjanpalo arveli sisältävän riittävän särmikästä sävelkulkua estämään kolmisoinnun lähettämisen laukaisimeen. Niinpä jo kolme vuorokautta ensimmäisen laukaisulaitteen löytymisen jälkeen alkoi soida tauoton Säkkijärven polkka.

Seuraavien kolmen päivän aikana Säkkijärven polkkaa soitettiin tauotta yli 1 500 kertaa. Vihollisen radioasema Leningradin lähistöllä lähetti ajoittain voimakasta signaalia kuin tuomiopasuuna. Lähettimen tehoksi arveltiin 10 kW, mutta onneksi se oli kaukana Viipurista. Suomalaisilla oli jännittävät paikat: riittäisikö lähetysteho sekoittamaan vastaanottimet ja kestäisikö lähetysautoa syöttävä generaattori? Isäni muisteli, että hiki tuli otsalle, kun kuunteli tätä valtaisaa radioaaltohyökkäystä. Säkkijärven polkan tahdittama häirintälähetys kuitenkin tehosi, ja uusia miinoja ei häirinnän aloittamien jälkeen enää räjähtänyt. Voidaankin sanoa, että Säkkijärven polkka pelasti ainakin osan Viipurista suurelta tuholta.

Torjuntalähetysten tehostamiseksi myös Helsingin yleisradioasema viritettiin häirintätaajuudelle, lähetin oli kuitenkin teholtaan käytännössä riittämätön. Pitkärannasta saatiin nyt myös Aunuksen radion lähetysauto mukaan torjuntataisteluun. Sotilasvirkamies Sauroksen komentama auto valitsi torjuntamusiikikseen Georg Malmstenin Saariston Sirkan.

Pioneerien löytämien uusien laukaisulaitteiden tutkinta paljasti kaksi uutta taajuutta (465 kHz ja 645 kHz), joille häirintä-lähetykset myös kohdennettiin. Aunuksen Radion auto siirtyi näistä toiselle taajuudelle ja ruotsalaisvalmisteinen lähetysauto saatiin vielä soittamaan häirintää kolmannelle taajuudelle. Säkkijärven polkkaa ja Saariston Sirkkaa ei kuitenkaan soitettu loputtomiin, vaan torjunta jatkui pian tehokkaammin menetelmin. Isäni kertoman mukaan “kun solttupojallekin tuli väsymys yhtä mittaa siirtää äänirasia levyn lopusta sen alkuun, jottei häirintä keskeytyisi, rakensimme hänen avukseen laitteen, joka korvasi Säkkijärven polkan. Siitä tuli kolmea säveltä nopeassa tahdissa peräkkäin”. Liikkuvia lähetysautoja tarvittiin pian varsinaiseen radiolähetystoimintaan, Yleisradiolla oli suuri merkitys mielialojen ylläpitämisessä ja tiedonvälityksessä. Sotaväki tilasikin Oy Helvar Ab:lta torjunnan loppuun saattamiseksi 50 W:nhäiriölähettimiä, jotka aloittivat toimintansa jo 9.9.1941 ja jatkoivat häirintälähetystä tauotta 2. helmikuuta 1942 saakka. Tuolloin arveltiin radiomiinojen paristojen jo kuluneen taatusti loppuun. Niiden enimmäistoiminta-ajaksi oli tutkimuksissa arvioitu kolmisen kuukautta.

Operaatio Säkkijärven polkan jälkeen isäni sai tehtäväkseen suomalaisten oman radiomiinan kehittämisen. Näitä radiomiinakoneistoja valmistettiin Yleisradion työpajalla pieni määrä, ja niitä käytettiin Kannaksen rannikon edustalle talveksi järjestettyjen jäämiinakenttien laukaisun varmistamiseen. Huhtikuussa 1942 Yhdysvaltain lähetystö Helsingissä pyysi Yleisradiolta apua BBC:n Daventryn lähetysaseman kuuluvuuden testaamiseen. Englanninkielentaitoinen isäni määrättiin tehtävään. Yhdysvallat piti lähetystönsä Suomessa kesään 1944 saakka, ja näiden suhteiden vaaliminen oli Suomen poliittiselle johdolle tärkeää. Isäni muisteli mielellään tätä työkomennusta, mutta ei niinkään työstä maksetun 100 markan palkkion takia. Muistissa olivat lähinnä työn jälkeen tarjottu erinomainen viski ja isännän esittelemä täydellinen hienomekaanikon työkalukaappi. Brittiläis- ja amerikkalaismielinen isäni kuunteli myös itse ahkerasti BBC:n lähetyksiä koko sodan ajan.

Kun Suomeen saatiin saksalaista tutkakalustoa, osallistui isäni niiden etäisyydenmittausperiaatteiden selvittelyyn. Samassa yhteydessä hän osallistui suomalaisten oman radioaaltojen käyttöön perustuvan etäisyysmittausidean kehittelyyn. Isäni kehitti myös eräitä radioteknisiä erikoislaitteita Puolustusvoimien käyttöön sodan aikana.

Työ Puolustusvoimien hyväksi jatkui vielä sodan jälkeenkin, sillä vuonna 1946 isäni siirtyi Valtion sähköpajalle, jonne häntä pyysi Jouko Pohjanpalo. Kaksi vuotta myöhemmin isäni siirtyi perustettavan Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen radio-laboratorioon, jonka johtoon professori Pohjanpalo tuli. Työ näissä laitoksissa sodanjälkeisinä vuosina oli paljolti Puolustus-voimien tarpeisiin valmistettavien laitteiden tutkimus- ja suunnittelutoimintaa. Tutkatekniikka oli keskeisellä sijalla tässä toiminnassa. Myöhemmin tutkimustoiminta liittyi läheisesti televisiotekniikkaan ja muuhun uuteen elektroniikkaan. Isäni jäi eläkkeelle VTT:sta vuonna 1970. Yleisradiokin olisi pitänyt isäni palveluksessaan. Itse pääjohtaja Hella Wuolijoki tuli tarjoamaan isälleni lisää palkkaa, jotta hän olisi jäänyt radioon. Laboratorion kalustus oli niukkaa, ja varsin pyylevä Wuolijoki joutui istahtamaan seinän vieressä olevalle heiveröiselle rahille. Isäni muisteli koko ajan pelänneensä, mahtaako rahi rouva pääjohtajan alla kestää. Kesti se kuitenkin.

Avainsanat: , ,

Share This