Saksan ja Venäjän välirikko

Tshetsheenisalamurha Saksan alueella, Syyrian ja Ukrainan sodat, Krimin miehitys, Skripalien myrkytys, Yhdysvaltain presidentinvaaliin sekaantuminen… Kaikki nämä löivät loven pitkään jatkuneeseen Saksan ja Venäjän “erityissuhteeseen”, jonka oikeutus on pitkälti syntynyt Operaatio Barbarossasta kummunneesta syyllisyydestä, mutta jonka historialliset juuret juontavat jo Weimarin tasavallan ja Neuvostoliiton yhteistyöhön sekä sitä seuranneeseen HitlerStalin -paktiin.

Katkaisiko oppositiojohtaja Aleksei Navalnin myrkytys kamelin selän? Tuskin näinkään voi sanoa. Pikemminkin olemme tulleet pisteeseen, jossa liennytyspyrkimykset ja aiemmin sovellettu lähestymistapa Venäjään on Berliinissä todettu toimimattomaksi. Muutos on jokaisen yksittäisen Kremlin toimen jälkeen muuttunut peruuttamattomammaksi.

Puolustusministeri Annegret Kramp-Karrenbauer on luonut hitaasti, mutta varmasti läheisempiä suhteita itäisen Keski-Euroopan Nato-maihin pyrkien syventämään Nord Stream -hankkeiden myötä epäluuloja aiheuttaneen Saksan yhteistyötä Baltian maiden ja Puolan kanssa. Samaa linjaa on vetänyt ulkoministeri Heiko Maas, joka myös kavensi yhdysvaltaisia ärsyttävää transatlanttista juopaa Kiina-suhteissa varoitettuaan Pekingiä sen aggressiivisesta asenteesta.

Vladimir Putin (keskellä) yhdessä Saksan entisen liittokansleri Gerhard Schröderin (oikealla) kanssa.

Nord Stream II -hanketta kommentoidessaan sen takuunaisena aiemmin esiintynyt liittokansleri Angela Merkel rikkoi tabun, jonka mukaan idänkauppasuhteita ei tulisi sekoittaa politiikkaan. Toisaalta hanke on erinäisten päätösten myötä menettänyt merkittävän osan siihen alkujaan liittyneestä Venäjän painostusvoimasta, vaikka se härkäpäisesti vietäisiinkin lävitse.

Saksan ja Venäjän erityissuhde on kuitenkin tähän saakka tunnetussa muodossa kadonnut. Loppujen lopuksi tämä selkeyttää myös Suomen asemaa ja pakottaa Venäjän hyväksi toimivat tahot motiiveineen aiempaa avoimemmin esiin. Euroopan unionin linja on koventunut merkittävästi, mistä voi pitää osoituksena Euroopan parlamentin hyväksymää laajaa julkilausumaa.

Yhdysvaltain puolustusministeri Mark D. Esper saksalaiskollegansa Annegret Kramp-Karrenbauerin kanssa.

Lähivuosien vaarallisin realistinen Venäjä-skenaario lienee rajoitettu, läntisen liittokunnan päätöksentekokykyyn sekä poliittiseen alistamiseen, muttei minkään valtion täyteen sotilaalliseen miehitykseen tähtäävä alueellinen konflikti itäisessä Euroopassa.

Riittävien joukkojen sekä kaluston saatavuuden lisäksi ainoa tapa vastata Venäjän sotilaalliseen potentiaaliin sekä peiteoperaatioihin koko ajan epävarmemmaksi muuttuvassa turvallisuusympäristössä onkin se, että Eurooppa ja Suomi sen osana onnistuvat puhdistamaan paitsi turvallisuuskoneistonsa, myös päätöksentekoelimet ja muun yhteiskunnan vihamielisestä vaikutuksesta. Tapahtuuko tämä kansallisessa, Naton vai EU:n viitekehyksessä on pohjimmiltaan toissijaista – pääasia, että se tapahtuu.

Share This