Saksastako Euroopan johtovaltio?

Pauli Järvenpää

Saksalaiset jos ketkään ovat kuluneen neljännesvuosisadan mittaan saaneet tuta ulko- ja turvallisuuspoliittisen ympäristönsä muutokset.

Tässä joitakin esimerkkejä: Berliinin muurin murtuminen ja sitä seurannut Saksojen yhdistyminen, Varsovan liiton romahtaminen ja aggressiivisen Venäjän uudelleensyntyminen sekä nyt vielä viimeisimpänä muutoksena brexit eli Iso-Britannian ero Euroopan unionista.

Kaikki nämä rajut politiikan käänteet ovat toki heijastuneet koko Eurooppaan ja laajemmaltikin, mutta tuskin on kovin paljon väärässä jos väittää Saksan joutuneen näissä muutosten pyörteissä hakemaan muita useammin uutta kompassisuuntaa politiikalleen.

Muutosten rajuuteen verrattuna Saksan voi katsoa menestyneen ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan varsin hyvin. Se on myös osoittanut todeksi sen, että poliittisten johtajien osaamisella on väliä.

Kenties vähän vaatimattomana ja värittömänä mutta piinkovana neuvottelijana ja johtajana tunnetun Angela Merkelin johdolla Saksasta on sukeutunut vahva ja arvossapidetty kumppani. Tällä on ollut merkitystä erityisesti itäisen Euroopan maille, jotka ovat parhaansa mukaan pyrkineet navigoimaan Donald Trumpin, Emmanuel Macronin, Vladimir Putinin ja Xi Jinpingin muodostamassa ristiaallokossa.

Angela Merkel ja Emmanuel Macron keskustelevat puhelimessa Vladimir Putinin kanssa Syyrian tilanteesta 21.2.2020. Kuva: Saksan liittokanslerin virasto

Kiintoisaa onkin pohtia, mitä Merkelin seuraajalleen jättämä Saksa tulee ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan priorisoimaan. Onko siitä vähitellen kasvamassa ei vain Euroopan vaan myös koko läntisen maailman johtovaltio?

Isossa kuvassa Merkelin Saksa on ollut luotettava kumppani, joskaan ei vahva polunavaaja. Se on esimerkiksi tukenut Ranskaa ja Iso-Britanniaa Iranin ydinasetta koskevissa neuvotteluissa. Se on myös ollut vahvasti mukana Euroopan unionin ja NATO:n laajentumisneuvotteluissa.

Saksa on myös tarjonnut tukeaan Ukrainaa koskevissa niin sanotuissa Normandia-kokoonpanossa käydyissä nevotteluissa (Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina), joista viimeisin vaihe on käyty Saksan johdolla. Vain Libyan kriisin kohdalla vuonna 2011 Saksasta voi sanoa, että se ei läpäissyt johtajuustestiä. Rohkeaksi polunavaajaksi Saksasta tuskin vieläkään on, mutta vahvaa tukea se voi muille tarjota.

Kylmän sodan aikaan Saksa pysytteli sotilaskysymyksissä taustalla, mitä ei ollut niissä oloissa vaikea ymmärtää. Nyt kun kylmä sota on entisessä muodossaan ohi, se on ottanut varovaisia mutta päättäväisiä askeleita kohti vastuunkantoa myös sotilaallisissa kysymyksissä.

Saksa on esimerkiksi ottanut vastuulleen johtotehtävät NATO:n seuraavan nopean toiminnan joukon muodostamisessa (NATO Very High Readiness Joint Task Force, VJTF) ja Baltiassa NATO:n läsnäoloa alleviivaavassa noin pataljoonan verran joukkoja sisältävässä EFP-taisteluosastossa (Enhanced Forward Presence, EFP). Saksan johtama osasto on sijoitettu Liettuaan. Muut vastaavat kolme osastoa on sijoitettu Viroon, Latviaan ja Puolaan, yksi taisteluosasto kuhunkin maahan.

Saksa ei ole myöskään viime vuosina enää kaihtanut kansainvälisiä sotilaallisia kriisinhallintatehtäviä. Sillä on ollut vahva läsnäolo Afganistanissa niin kuin esimerkiksi myös Malissa. Afganistan oli Saksalle varovainen päänavaus. Saksalaisten vieläkin varovaista suhtautumista aseelliseen puolustukseen kuvastaa se, että vuonna 2019 julkaistun mielipidekyselyn mukaan 70 prosenttia saksalaisista katsoi, että Saksan tuli osallistua kriisinhallintatehtäviin vahvalla panoksella, mutta vain kolmannes vastaajista tuki Saksan osallistumista kansainvälisiin sotilasoperaatioihin. Vanhat asenteet siis ovat edelleen sitkeästi elossa.

Saksa on toisaalta viime vuosien mittaan osoittanut selvää kiinnostusta Euroopan komission virittelemää EU:n puolustusalan kehittämistä kohtaan. Se on vahvasti mukana johtovaltiona muun muassa useissa sotilasteknisissä yhteistyöhankkeissa (Permanent Structured Cooperation, PESCO) ja Euroopan strategiseen autonomiaan (European Strategic Autonomy, ESA) tähtäävissä prosesseissa.

On itsestään selvää, että tällaiset yhteistyöprojektit voivat onnistua vain, jos sekä Saksa että Ranska ovat niissä mukana, semminkin kun brittien lähdön seurauksena suuri osa eurooppalaisista sotilaallisista kyvyistä ja niiden kehittämisestä, joissakin laskelmissa jopa kolmannes kokonaisuudesta, putoaa kokonaan pois.

Brittien jälkeensä jättämää aukkoa EU:n puolustuksessa on vaikea kuroa umpeen. Sitä tärkeämpää olisi, että Saksa ja Ranska löytäisivät nopeasti toisensa. Siksi Saksan puheenjohtajuuskausi tämän alkaneen vuoden jälkipuoliskolla on niin tavattoman tärkeä.

Se tulee myös omalta osaltaan antamaan esimakua siitä, onko Saksa jo valmis Euroopan johtovaltioksi.


Pauli Järvenpää on entinen suurlähettiläs ja vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS), Tallinna

Avainsanat: , , ,

Share This