Salamurhista ja terrori-iskuistakin on voitava puhua

Valtion turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston julkisuuteen päätynyt työpaperi on herättänyt runsaasti kritiikkiä, joka muistuttaa sävyltään lähinnä taannoista, yliampuvaa kauhistelua Ulkopoliittisen instituutin raporteista. Venäjä kuitenkin on Venäjä ja terroristit terroristeja siitä huolimatta, vaikka tämä ei kaikille toimittajille ja entisille ulkoministereille sopisikaan.

Tahallisen väärinymmärtämisen tyrskyissä kannattaa muistaa sellainen – ainakin tämän kirjoittajan mielestä maailman selkeimpiin kuuluva – perusasia, että skenaariotyön idea on nimenomaan nostaa erilaisia, hyvin epätodennäköisiäkin mahdollisuuksia esille. Näin uhkiin voidaan varautua. Ei talon pelastussuunnitelman tekeminen saati tulipalon mahdollisuudesta muistuttaminen tarkoita, että mitään pahaa olisi todennäköisesti odotettavissa.

Monet työpapereissa mainituista asioista ovat sellaisia, joista olen itsekin aiemmin kirjoittanut. Nostaessani Up North Magazineen kirjoittamassani artikkelissa esiin mahdollisuuden Venäjän sekaantumisesta Suomen presidentinvaaliin, päätyi muutaman päivän kuluessa Aleksanteri-instituutin Markku Kangaspuro vakuuttamaan BBC:lle, että Kremlillä tuskin on moiseen tarvetta. Toimittaja Unto Hämäläinen puolestaan äityi valistamaan kansalaisia Helsingin Sanomissa Boris Jeltsinin aikoinaan antamasta sitoumuksesta, ettei Venäjä enää puuttuisi Suomen vaaleihin. Hämäläisen mielestä presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti pitänyt lupauksistaan kiinni aivan mainiosti, kun ei usko moisen sitoumuksen pettävän. Kyseessä voi toki olla myös sarkasmi.

Myös salamurhat ja erilaisten proxyjen kautta harjoitettavan terrorismin tukeminen kuuluvat kiistatta Venäjän työkalupakkiin. Suomen Venäjä laskee kuuluvaksi ns. lähiulkomaihinsa, eli sillä on omasta mielestään veto-oikeus maamme turvallisuusratkaisuihin. Tämä vaikuttaa myös siihen, että Venäjän kotimaan turvallisuuspalvelu FSB on ulkomaantiedusteluun nähden maassamme vahvempi kuin läntisissä verrokkimaissa.

Montenegron kesäkuussa toteutuneen Nato-jäsenyyden Venäjä yritti viimeiseen saakka estää. Balkanilla sijaitsevan Välimeren rantavaltion länsimieliseen pääministeriin kohdistuneen salamurhahankkeen takaa paljastuu jatkuvasti selkeämpiä yhteyksiä Venäjän turvallisuuspalveluihin.

Kylmän sodan aikana Suomi tarjosi muualta karkotetuille diplomaateille – käytännössä neuvostovakoojille – turvasataman, mikä lienee ollut avointen rajojen lisäksi keskeinen syy KGB:n salamurhaosastossa toimineen Viktor Vladimirovin sijoittamiselle Helsinkiin. Hybridiosaamiskeskuksen tulisi isäntämaavalintansakin uskottavuuden vuoksi avata tämä tapausesimerkkinä suomettumisen kautta tapahtuvasta vaikuttamisesta.

Vladimirov välitti ennen vuoden 1982 presidentinvaalia Suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitisen kautta tietoon listan neuvostoliittolaisten suosimista presidenttiehdokkaista. Lokakuussa 2017 julkaistu VTM Juho Ovaskan teos Mauno Koiviston idänkortti. Sotamiehestä presidentiksi (Otava) tuo hyvin esiin ne monipolviset vaikutuskanavat ja useiden korttien maksimaalisen hyödyntämisen, johon Moskova on kyennyt ja mitä ilmeisimmin kykenee edelleen. Vladimirov oli Koiviston ”kotiryssä”, kuten hänen pääministeriksi nostamansa Harri Holkerinkin.

Loppukesästä 2013 menehtyneellä tuttavallani, kauppatieteen tohtori, dosentti Heikki Urmaalla oli oma käsityksensä henkilöistä, jotka Suomen poliittisessa eliitissä olivat sotkeutuneet Neuvostoliiton salamurhatoimintaan. Käymiämme keskusteluja koskevat muistiinpanot olen tallentanut lukuisille eri henkilöille ja eri paikkoihin. Urmaan käsityksiä voi vapaasti kritisoida ja epäillä, mutta hänen verkostonsa laajuus ja kykynsä päästä korkean tason henkilöiden antamaan informaatioon käsiksi on kiistatonta.

Salamurhatoiminta, terroristijärjestöjen tukeminen ja vaikuttajaverkostojen luominen maan puolustuskyvyn vahingoittamiseksi ovat sotatoimia, joihin tulee kyetä vastaamaan. Instrumentit tähän on oltava, vaikka uhka ei koskaan realisoituisi – aivan kuten puolustusvoimamme on viisaasti pidetty hyvässä valmiudessa syvän rauhan aikanakin, vaikka samaa ei voi sanoa kaikista Euroopan maista. Aivan ensimmäinen askel on kuitenkin uhan tunnistaminen – nyt varautuminen näyttää tyssänneen jo siihen, ainakin julkisen keskustelun perusteella.

Share This