Samassa veneessä

Viime vuosien aikana on esimerkiksi Yhdysvaltojen asevoimissa (mm. U.S. Army War College, Strategic Studies Institute) kiinnitetty enenevässä määrin huomiota tarpeeseen saada upseerinuralle, kaikille tasoille, henkilöitä, joilla on riittävän hyvät akateemis-strategiset valmiudet toimia asevoimien kaiken tasoisissa tehtävissä. Akateemis-strategisia valmiuksia tarvitaan siis amerikkalaisten mielestä myös alemmilla tasoilla, ei pelkästään ylimmässä johdossa. Ihmisten persoonallisuuteen ja luonnetyyppeihin onkin siksi kiinnitetty Yhdysvalloissa paljon huomiota. Tältä osin painotus on USA:ssa hyvin erilainen kuin Suomen puolustusvoimissa, jossa painotetaan opetuksen ja oppimisen roolia ja suhtaudutaan jopa jokseenkin väheksyen persoonallisuuden merkitykseen opiskelijavalinnoissa. Päinvastoin kuin Atlantin toisella puolella, Suomessa näytetään uskottavan yhä, että koulutuksella voidaan paikata mahdolliset puutteet oppilasaineksessa.

Kansainvälisten tutkimusten mukaan persoonallisuuden merkitys on kuitenkin keskeinen akateemis-strategisia valmiuksia selittävä tekijä. Lisäksi kyseinen vaikutus on niin suora kuin epäsuorakin; eli sen lisäksi että sopivanlaisen persoonallisuuden (Meyers-Briggs tyyppi-indikaattorin eli MBTI:n intuitiivinen N-tyyppi) omaavat ihmiset menestyvät jo luonnostaankin selvästi keskimääräistä paremmin luovaa strategista ajattelua edellyttävissä tehtävissä, myös heidän oppimisvalmiutensa ja –motivaationsa on parempi kuin ns. ”tosiasiallisilla” (S-tyyppi) ihmisillä. MBTI on ollut laajasti käytössä maailmalla jo vuosikymmeniä niin henkilöstörekrytoinnin kuin opiskelijavalintojenkin työkaluna. Se on käytössä myös Suomen Puolustusvoimissa.

Persoonallisuuden merkityksen puolesta puhuu sekin, että esimerkiksi yliopistoissa intuitiivisen persoonallisuuden omaavien opiskelijoiden osuus on tyypillisesti vähintäänkin kaksinkertainen keskivertoväestöön nähden. Lisäksi heidän osuutensa nousee sen mukaan mitä (älyllisesti) vaativampiin tehtäviin siirrytään. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun dekaanin, professori Ingmar Björkmanin muistikuvan mukaan kauppakorkeakoulun johtoryhmän jäsenistä kaikki ovat persoonallisuudeltaan intuitiivisia ihmisiä.

Tällainen persoonallisuuden merkitystä korostava näkemys saa tukea myös maailman johtavilta yliopistoilta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Bostonin Cambridgessa sijaitsevan MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) professori Bengt Holmström on sitä mieltä, että onnistunut opiskelijarekrytointi on itse asiassa kaikkein tärkein yliopiston menestystä selittävä tekijä (http://areena.yle.fi/tv/1756176). Toisin sanoen, vaikka MIT:n opetus aivan varmasti onkin erinomaista, ollaan yliopistossa kuitenkin sitä mieltä, että vain ”oikeanlaisista” ihmisistä voidaan kouluttaa alan ehdottomia huippuja.

Maanpuolustuskorkeakoulun osalta tilanne on kuitenkin hyvin erilainen, sillä sen opiskelijoista, samoin kuin upseereista ylipäätäänkin, vain hyvin pieni vähemmistö on intuitiivisia persoonallisuustyyppejä. Vaikka tarkasteluun käytettäisiin tältä osin Puolustusvoimissa nykyään käytössä olevaa, aivan liian positiivisen kuvan upseereista antavaa, MBTI:stä muokattua ns. NNTI-versiota, on intuitiivisten upseereiden osuus vain keskivertoväestön tasoa. Samalla jakauma kertoo myös siitä, ettei tällaisille ihmisille ole myöskään mahdollista antaa akateemiset kriteerit täyttävää opetusta. Kyseiselle näkemykselle antaa tukea myös se, että Puolustusvoimissa tehtyjen tutkimusten mukaan myös kadettien opiskelumotivaatio on – ennakko-odotusten mukaisesti – heikko. On aivan varmaa, ettei opiskelusta huonosti motivoitunut ihminen voi oppia asioita hyvin.

Mielestäni on hyvin erikoista, että vaikka MIT:n kaltaisessa huippuyliopistossakin katsotaan rekrytoitavien opiskelijoiden ”oikeanlaisuuden” olevan annettavaa opetusta tärkeämpää, niin siitä huolimatta kuitenkin Maanpuolustuskorkeakoulu, joka ei millään kriteerillä mitaten ole suomalaisittain katsoenkaan kuin korkeintaan keskinkertainen oppilaitos, ei pidä asiaa minkäänlaisena ongelmana. Sen sijaan se tuntuu päinvastoin näkevän asian siten, että se saa akateemisesti tarkastellen heikkotasoisesta opiskelija-aineksestaankin koulutettua jopa kansainvälisestikin katsoen poikkeuksellisen hyviä upseereita.

Olisiko näin ollen mahdollista, että Puolustusvoimat olisi upseereiden kuntoa ja ns. sotilaallista ulkoasua korostaessaan unohtanut, etteivät kyseiset asiat korreloi millään tavoin sen enempää yliopisto-opiskelun kannalta keskeisten opiskeluvalmiuksien kuin upseerin tehtävien hoitamisen kannalta oleellisten, muiden muassa Yhdysvaltojen asevoimien upseereilta edellyttämien valmiuksienkaan kanssa? Onko siis todellisuudessa löydettävissä uskottavia perusteluita sille, ettei suomalaisupseereiden jostain kumman syystä tarvitsisi olla akateemis-strategisesti lähtötasoltaan yhtä hyvätasoisia tai sopivia kuin vaikkapa nyt amerikkalaisupseereiden – itse en ainakaan tällaiseen mahdollisuuteen usko.

Nähdäkseni ongelman taustalla on Puolustusvoimille tyypillinen tapa uskoa siihen, että se mitä asioista virallisissa asiakirjoissa tms. sanotaan, tulkitaan saman tien myös siten, että asiat pitäisivät ilman muuta myös käytännössä paikkansa. Toisin sanoen, koska Maanpuolustuskorkeakoulu on viralliselta statukseltaan tiedeyliopisto, on tietenkin myös sen opetus akateemiset kriteerit täyttävää. Koska kadetit valmistuvat virallisesti sotatieteiden maistereiksi, on heidän akateemisen tasonsakin oltava muiden maistereiden kanssa samalla tasolla. Koska muissa maissa kadetit eivät tyypillisesti valmistu maistereiksi – vaikka Suomen kadettikoulua laadukkaamman koulutuksen saisivat ja vaikka heidän opiskeluvalmiutensa sekä motivaationsa paljon suomalaiskadetteja paremmat olisivatkin – on suomalaisupseerin ilman muuta oltava maailman huipputasoa. Valitettavasti kyse on kuitenkin pelkästä näennäisloogisuudesta…

Todellisuudessa Maanpuolustuskorkeakoululla on nimittäin vielä hyvin pitkä ja kivinen tie kuljettavanaan ennen kuin sitä voidaan pitää todellisena yliopistona. Tällä hetkellä mikään ei kuitenkaan näyttäisi viittaavan siihen, että tällaista pyrkimystä edes olisi, koska oppilaitoksen panostus näyttäisi olevan vielä aikaisempaakin selvemmin vain Maanpuolustuskorkeakoulun muodollisen statuksen nostamisessa. Niin valitettavaa ja erikoista kuin se onkin, 1990-luvun jälkeen nuorten upseereiden todellinen taso on laskenut suunnilleen samaa tahtia kuin mitä heidän muodollinen akateeminen statuksensa on vastaavana aikana noussut.

Koska Puolustusvoimilla tuntuisi yleisesti ottaenkin olevan tapana kiistää kaikki siihen kohdentuva kritiikki, asioista ei myöskään ole mahdollista keskustella rakentavassa hengessä. Esimerkiksi jokunen aika sitten Maanpuolustuskorkeakoulun emeritusprofessori Alpo Juntusen, pohjimmiltaan Puolustusvoimien edun mukainen näkemys Puolustusvoimien puutteellisesta taistelukyvystä (näkemys nimittäin tuki Puolustusvoimien tarvetta saada lisärahoitusta toiminnalleen) tuomittiin suoralta kädeltä, ja lisäksi vielä melkoisen omituisiin perusteisiin vedoten.

Eikö kuitenkin olisi Puolustusvoimien oman edunkin mukaista, että merkittävästi sitä koskevat ongelmat nostettaisiin avoimesti esiin – varsinkin kun se on itsekin asian virallisesti näin linjannut – ja että ongelmiin pyrittäisiin löytämään ratkaisuja yhteisvoimin. Toisin sanoen, esimerkiksi tämän hetkisen vakavan upseeriongelman kieltämällä Puolustusvoimat pahentaa vain entisestäänkin vallitsevaa, niin sen itsensä kuin maanpuolustuskyvyn kannaltakin erittäin epätoivottavaa, ja koko ajan vain pahenevaa tilannetta. Kaikkein oudointa asian osalta on kuitenkin ollut se, että nimenomaan Maanpuolustuskorkeakoulun professorit ovat tähän asti olleet eturintamassa kiistämässä ongelman olemassaoloa, vaikka eikö juuri heidän nyt kuitenkin voisi lähtökohtaisesti olettaa olevan erityisen kiinnostuneita Maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijoiden akateemisesta tasosta?

Vaikuttaisi siis siltä, että Puolustusvoimien toimintaa ohjaisi yksioikoinen asenne ja tapa kiistää kaikki siihen kohdentuva (rakentavakin) kritiikki. Kritiikki yksinkertaisesti vain systemaattisesti kiistetään. Puolustusvoimat ei siis tunnu ymmärtävän sitä, että negatiiviseltakin päällisin puolin vaikuttava kritiikki voi olla sen omaksi parhaaksi tarkoitettua. Tällainen reagointitapa kertoo Puolustusvoimista myös hyvin paljon enemmän kuin mitä se instituutiona ilmeisesti itse olettaa julkisuuteen kertovansa. Kun Puolustusvoimat pyrkii kiistämään hyvin perustellun, sen oman edun mukaisen kritiikin, on kyse organisaatiokulttuurisesta ongelmasta. Itseensä luottavat, terveet organisaatiot nimittäin ottavat ilomielin vastaan niiden toiminnan kehittämistä edesauttamaan tarkoitetun negatiiviselta tuntuvankin kritiikin. Sen sijaan organisaatio, joka kohdatessaan kritiikkiä käpertyy siilipuolustukseen, jossa organisaatiojohto ei halua kuulla epämiellyttäviä viestejä eikä henkilökunta sellaisia sille kertoa, on vakavassa kriisissä. Esimerkiksi professori Risto Tainion mukaan ongelmayrityksille (esim. 1990-luvun alun pankkikriisi) on hyvin tyypillistä sivuuttaa epämiellyttävät tosiasiat ja uskotella itselleen vielä konkurssin partaallakin kaiken olevan hyvin.

Eräs tällaista käyttäytymistä entisestäänkin vahvistava asia on, että organisaatiot yleensäkin – puhumattakaan erittäin autoritaaris-hierarkkis-byrokraattisesti johdetuista puolustusvoimista – heijastavat tyypillisesti myös johtonsa ajatus- ja arvomaailmaa, jolloin organisaation käytännön tasoinen toiminta vastaavasti taas kertoo hyvin paljon sen johdosta. Koska Puolustusvoimat ei uskoakseni myöskään kiistä, etteikö sen johdossa olisi ns. vahvoja johtajia, niin tuskinpa se tällöin myöskään väittää, etteikö sen johdolla olisi keskimääräisiä yrityksiä suurempi vaikutus koko organisaation toimintaan. Jos väittäisi, kyse olisi vielä entistäkin vakavammasta ongelmasta.

Puolustusvoimien johto on edellä todetun mukaisesti lisäksi linjannut, että Puolustusvoimia koskevista ongelmista voi ja pitää keskustella avoimesti. Koska organisaatio ei kuitenkaan ole kyseistä linjausta noudattanut, olisi Puolustusvoimien johdon ilman muuta pitänyt reagoida asiaan. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, joka puolestaan viittaa vahvasti siihen, ettei Puolustusvoimien henkilökunta suhtaudu vakavasti tehtyihin linjauksiin, joka puolestaan tarkoittanee sitä, ettei johdolla joko ole todellista vaikutusvaltaa alaisiinsa tai sitten kaikki tietävät, ettei linjauksia ole todellisuudessa edes tarkoitettu noudatettaviksi. Kumpi sitten lieneekään parempi vaihtoehto ja kummasta mahtaa olla kyse?

Puolustusvoimien kaltaisen julkisin varoin rahoitetun instituution pitäisi ainakin minun mielestäni kuitenkin toimia virallisen arvomaailmansa mukaisesti, samoin kuin sen johdonkin tulisi seistä kaikissa tilanteissa sanojensa takana. Siksi en myöskään ymmärrä lainkaan sellaisia näkemyksiä, joiden mukaan ei muka olisi soveliasta vaatia Puolustusvoimien johtoa noudattamaan omia linjauksiaan. Mikäli organisaatio nimittäin saa tehdyistä linjauksista kuvan, ettei niitä ole tarkoitettukaan käytännön tasolla noudatettaviksi, vaan ainoastaan organisaation todellista toimintaa peittelemään (vrt. yritysmaailmaa kohtaan kohdennettu kritiikki), on organisaatio moraalisessa rappiotilassa, jossa myös muu henkilökunta katsoo hyvin helposti oikeudekseen – ellei peräti velvollisuudekseen – toimia ylimpien esimiestensä esimerkin mukaisesti. En kuitenkaan voi enkä halua uskoa, että Puolustusvoimien johto todellisuudessa haluaisi organisaatiotaan ”kehitettävän” tällaiseen suuntaan.

Tämän johdosta kehotankin Puolustusvoimien johtoa, ja itse asiassa myös muuta upseerikuntaa vakavaan itsetutkiskeluun. Oikeanlaiseen tunnetilaan pääsemiseksi suosittelen lukemaan vaikkapa roomalaisen sotilaskeisari Marcus Aureliuksen kirjan Itselleni (suomennettu 2004) ja miettimään itsekriittisesti sitä, olisiko nyt kaikesta huolimatta kuitenkin järkevämpää suhtautua hyvää tarkoittavaan kritiikkiin sellaisella avoimuudella kuin miten asia on organisaatiossa virallisesti ja myös erittäin järkevästi linjattu.

Teksti: Mika Aalto (KTT)

Lisätietoja asiasta löytyy lähteestä http://epub.lib.aalto.fi/pdf/diss/Aalto_DD_2012_029.pdf

Avainsanat: , , ,

Share This