Sandarmohin arvoitus

Venäläisten Sandarmohissa, Karhumäen ja Poventsan välissä olevalla entisellä NKVD:n salaisella hautauspaikalla suorittamat kaivaukset toivat sen taas tänä kesänä keskusteluun. Kaivauksien takana on Petroskoin valtioyliopiston kahden professorin Sergei Veriginin ja Juri Kilinin jo vuonna 2016 esittämä hypoteesi siitä, että paikalle olisi haudattu myös suomalaisten miehitysaikana 1941-44 sotavankeudessa kuolleita Puna-armeijalaisia. Heidän hypoteesinsa koskee siis myös sairauksiin tai aliravitsemukseen kuolleita, ei pelkästään suomalaisten teloittamia, kuten monissa kirjoituksissa virheellisesti esitetään.

Veriginin ja Kilinin hypoteesi perustuu näemmä lähinnä kahteen asiaan, joista toinen on sotavankien suuri kuolleisuus suomalaisten sotavankileireillä, yli kolmannes sotavangeista menehtyi. Asia on sangen hyvin Suomessa jo tutkittu eikä siinä ole asiaperusteisesti kiistettävää.

Venäläisiä arkistolähteitä heillä on näköjään ollut käytettävissään SMERSHin eli palaavia sotavankeja kuulustelleen vastavakoiluorganisaation asiakirjoja. Näiden perusteella he ovat tehneet johtopäätöksiä sotavankien kohtelusta Suomessa, vankileirien oloista jne. Suomalaisia asiakirjoja he eivät ilmeisesti ole käyttäneet, mutta oletettavasti meikäläinen asiaan liittyvä kirjallisuus on ollut heille tuttu ja Petroskoista tulkin löytäminen ei liene vaikeaa.

Sandarmoh sijaitsee hiekkakankaalla, helposti kaivettavassa maastossa, kuten hautapaikalta voi odottaakin. En itse siellä ole siellä käynyt mutta olen käynyt Pietarin lähistöllä vastaavan laisessa paikassa Levashovossa, jonne NKVD:n ns. Stalinin vainoissa Leningradissa teloitetut tuhannet ihmiset kuljetettiin. Sandarmohista näkemistäni kuvista päätellen tunnelma on siellä vastaavan synkkä. Karhumäessä ja sen ympäristössä miehitysaikana olleet leirit sijaitsevat siitä melko kaukana ja aiheellisesti on epäilty suomalaisten viiteliäisyyttä kuljettaa ruumiita niin kauas. Kuolleet sotavangit lienee pikemminkin haudattu leirien läheisyyteen.

Jutun pääkuva: Kaksi talvella 1941-42 suomalaisten vangiksi jäänyttä puna-armeijalaista. Heitä odotti kyseisenä talvena ainakin nälkäkuuri suomalaisella sotavankileirillä ellei kuolema tautiin, ehkä välillä vähän paremmat ajat jollain suomalaisella maatilalla ja syksyllä 1944 tylyt kuulustelut ja ehkä leirituomio kotimaassaan. Suomalaisten ampumaksi joutuminen sotavankina oli kuitenkin äärimmäisen harvinaista.

Kaivauksia Sandarmohissa on nyt kahtena kesänä tehnyt Venäjän sotahistoriallinen seura, joka on käytännössä valtiollinen orgaani erotukseksi esimerkiksi suomalaisesta vastaavasta. Kaivausten konkreettisena suorittajana on ollut kirjoitusten mukaan ”Leningradin sotilaspiirin 60. erillinen etsintäpataljoona”, jonka venäjänkielistä nimeä en ole löytänyt, mutta sotilaista siis on kysymys.

Ainakin kesällä 2018 lausuntoja tiedotusvälineille antoi kaivausten johtajana Oleg Titberija, joka ei ole ammattisotilas vaikka maastopuvussa esiintyikin, vaan ZAO SMM-nimisen satamanostureita ja lastinkäsittelylaitteita Pietarissa valmistavan yhtiön päänjohtaja. Harrastuksena hänellä näyttää olevan jo 90-luvulla alkanut lähinnä neuvostovalmisteisten autojen ja sotilaskaluston keräily. Näissä hänen kokoelmansa on todella merkittävä, kirjoittaja on vieraillut hänen Vsevoložskissa (Seuloskoissa) sijaitsevassa näyttelyssään, jossa tavaraa on kunnioitettavasti aina kulkevia T-34 ja KV-1 -panssarivaunuja myöten. Harrastukseltaan siis ilmeisen isänmaallinen mies ja merkittävä sotilasperinteen tallentaja, jolla mitä ilmeisimmin on kontakteja ns. päättäviin tahoihin. Puna-armeijalaisten jäännösten etsintä on nyky-Venäjällä myös viranomaisten hyväksymä harrastus, Kannaksella operoivia alan miehiä Pietarista tunnen minäkin muutamia.

Kesän 2018 kaivauksissa nostettiin ylös muutama niskalaukauksella teloitettujen ruumista, joiden yhteydestä löytyi vihreää kangasta. Tämä on Venäjällä tulkittu niin, että kyseessä ovat englantilaiset manttelit, joita sotavankien käyttöön annettiin ja että tämä todistaa suomalaiset heidät surmanneen. Johtopäätös tyrmättiin Suomessa moniäänisesti kuten yleensäkin ajatus, että Sandarmohissa olisi suomalaisten teloittamia.

Myöskin Venäjällä asia on useammalta taholta kiistetty ja nähty koko asiassa valtionjohtoinen operaatio, jonka tarkoituksena on laimentaa Sandarmohin ja sinne haudattujen Stalinin vainojen uhrien muistoa. Toisena tavoitteena on nähty 30-luvun vainojen esiintuomiseen keskittyneen ja mm. Sandarmohin löytäneen Memorial-kansalaisjärjestön mustaaminen.

Viime kesänä kaivauksia jatkettiin ja merkittävin löytö näyttää olleen Mauser- ja Browning-patruunat ja hylsyt, joiden taas katsottiin vahvistavan suomalaisten syyllisyyttä. Suomesta eivät alaa tuntevat tutkijat ole tällekään ajatukselle lämmenneet.

Suomesta ei ole tiettävästi ole löytynyt arkistotietoa siitä, että suomalaiset ketään olisivat miehityskautenaan Sandarmohissa teloittaneet, eikä edes varmuutta siitä että koko paikasta ja sen 30-luvun käyttötarkoituksesta olisi tiedetty. Toki suomalaiset teloittivat niin desantteja kuin ampuivat eri syistä sotavankejakin, se on tunnettu tosiasia.

Koska satun tuntemaan ”kohudosentti” Johan Bäckmanin, joka on Sandarmohissa kaivauksilla käynyt ja omaa kontakteja Venäjällä, otin häneen yhteyttä. Hän vahvisti sen, että Venäjän tiedotusvälineissä on esitelty Sandarmohista löytyneitä ulkomaalaisten tehtaiden valmistamia patruunoita. Tämän lähemmin hän ei osannut niitä kuvaille eikä ainakaan toistaiseksi ole toimittanut minulle pyytämiäni valokuvia tai kantaleimoja patruunatyyppien jne. tarkemmaksi tunnistamiseksi.

Bäckman kuitenkin ystävällisesti lähetti minulle julkaisemansa kirjasen ”Sandarmohin arvoitus, Osa 1. Hiekkakankaan salatut vainajat”, ISBN 978-952-5412-45-1. Tässä pienikokoisessa Sergei Veriginin ja Armas Mashinin kirjoittamassa 96-sivuisessa opuksessa on esitetty puheena oleva hypoteesi perusteluineen sekä asian ympärillä Venäjällä käytyä keskustelua. Sergei Verigin on Petroskoin valtionyliopiston professori sekä Venäjän sotahistoriallisen seuran jäsen, Armas Mashin puolestaan on suomenkielisen kulttuurilehti Carelian päätoimittaja. Kirjaa saa ainakin AdLibriksestä, verkkokauppa löytyy adlibris.com, kannattaa tutustua.

Nykyään puhutaan paljon informaatiovaikuttamisesta, jota aikaisemmin yksinkertaisesti nimitettiin propagandaksi. Jos tässä nyt valtiojohtoisesta operaatiosta on kyse niin sangen ammattitaidottomasta sellaisesta. Suomalaisten kytkeminen vihreillä englantilaisilla mantteleilla asiaan on sangen kaukaa haettu, kun hyvin tiedetään englantilaisten sotilaiden tuolloin pukeutuneen lähinnä ruskeaan. Jonkinlainen sekoitus Puna-armeijan ja suomalaisten asepukuja olisi varmaan toiminut uskottavammin, taskuun sopivasti jokin suomalainen sanomalehti tai muu todiste siitä että teloitettu on ollut suomalaisten käsissä.

Yhtä hatara on Mauser- ja Browning-patruunoiden todistearvo. Puna-armeija ja varsinkin NKVD itse käyttivät herkemmin näitä kuin suomalaiset. Jo tsaarin aikana oli em. valmistajien aseita hankittu Venäjälle ja hankinnat jatkuivat 1920- ja 1930-luvuilla. Meillä esimerkiksi ao. asevalmistajien pistoolit olivat pääsääntöisesti yksityisiä ja on vähän vaikea kuvitella jonkun omaa asettaan käyttävän teloituksiin jo pelkästään patruunoiden saatavuuden takia. Paljon uskottavampaa olisi ollut ”löytää” Valtion Patruunatehtaan tai Sakon patruunoita. Näitä olisin vaikka minä voinut järjestää näppärästi tutuilta pietarilaisiltani, jotka joka kesä Kuuterselässä suomalaista VT-linjaa auki kaivaessaan löytävät näitä 75 vuotta ihan samanlaisessa hiekkamaassa maanneita patruunoita. Vaan ehkä tämä neuvominen kannattaa jättää tähän…

Jos todella oli kyse informaatiovaikuttamisesta niin sen suurin epäonnistuminen on kuitenkin Sandarmohin suomalaisuhrien nouseminen julkiseen keskusteluun Suomessa. Sandarmohiin haudattujen joukossa on vähän vaihtelevien arvioiden mukaan noin 1000 ”suomalaista”, millä tarkoitetaan Suomesta 1918 ja sen jälkeen Venäjälle paenneita punaisia, Yhdysvalloista ja Kanadasta uutta maailmaa rakentamaan tulleita suomalaisia siirtolaisia ja inkerinsuomalaisia. Ja Sandarmo ei suinkaan ole ainoa paikka vaan samanlainen on mm. Levashovossa Kannaksella.

Nyt on esitetty vaatimuksia, että näiden suomalaisten kohtaloa on Suomen valtion toimesta selvitettävä ja että tätä varten suomalaisille tutkijoille on avattava pääsy Venäjän arkistoihin. Jopa valtiojohtoamme on vaadittu edistämään asiaa. Tällainen tutkiminen tietysti olisikin asiallista, mutta koska on kyse Neuvostoliiton turvallisuuspalvelujen arkistoista niin epäilen vahvasti niiden aukeamista ainakaan kovin suuressa laajuudessa. Näiltä osin mahdollinen propagandatemppu Sandarmohin osalta avasi siis vahingossa Suomessa Pandoran lippaan, vaikka koko hypoteesi ja sitä seuranneet kaivaukset olisikin tarkoitettu vain Venäjän sisäiseen vaikuttamiseen.

Sandarmoh on mäntykankaalla Karhumäen ja Poventsan välissä.

Kirjanen Sandarmohista, kannattaa lukea.

Avainsanat:

Share This