Sata vuotta Viron itsenäisyyttä

Lauantaina, 24. helmikuuta tulee täyteen sata vuotta siitä, kun etelänaapurimme Viro julistautui itsenäiseksi. Viron maapäivät (maapäev) hyväksyi itsenäisyysjulistuksen Tallinnassa, jota kuitenkaan sen enempää venäläiset kuin saksalaisetkaan eivät olleet halukkaita päästämään lipsumaan valtapiiristään. Osa suomalaisista mielellään korostaa maan kansalaisten flegmaattisempaa puolustushalukkuutta talvisodan sankaruuteen verrattuna, mutta tarkemman perehtymisen myötä kuvitelmat tahdottomasta koivunoksasta maailmanhistorian virrassa karisevat pois.

Viron itsenäisyyspäivän juhlintaa vuonna 1919.

Virolaiset

Virolaisuus, kuten suomalaisuuskin, ovat käsitteinä muotoutuneet nykymerkitykseensä verrattain myöhään. Pitkään vironkielistä väestöä kutsuttiin erotuksena maan saksalaisaatelista ainoastaan nimellä maakansa (viroksi maarahvas). Suuren Pohjan sodan seurauksena Venäjän keisarikunnan hallintaan päätyneeseen Viroon alkoi kansallistunteen heräämisen syntyä kieleen sekä maantieteelliseen läheisyyteen perustuva yhteinen identiteetti, joka ei välttämättä perustunut hallinnollisiin rajoihin (vironkielistä väestöä asui myös Liivinmaalla). Alueen talonpojat elivät maaorjan asemassa, mutta ei sosiaalinen nousu ollut mahdoton vironkielisellekään – olihan esimerkiksi luterilaisen papiston osattava pääväestön äidinkieltä.

1800-luvun alussa Venäjä vapautti talonpojat maaorjuudesta. Keisarikunnan motiivi oli sama kuin fennomanian suosimisessa Suomessa – itsessään jalon tavoitteen avulla kasvatettiin omaa valtaa. Suomessa tarrkoituksena oli erottaa maata Ruotsin kulttuurisesta yhteydestä, Virossa heikentää aateliston asemaa. Suomenruotsalaisia ei kuitenkaan voi mitenkään verrata baltiansaksalaiseen aateliin, joista jälkimmäisten erioikeudet ja erillisyys muusta väestöstä olivat virallistettuja ja merkittäviä.

1880-luvulla alkanut venäläistäminen ei kuitenkaan kohdistunut pelkästään saksankieliseen yhteisöön, vaan myös vironkielisiä tiedotusvälineitä ja instituutioita lopetettiin.

Kohti itsenäisyyttä ja vapaussotaa

Ensimmäisen, kuten toisenkin maailmansodan yhteydessä rintama pyyhkäisi maan ylitse ja Baltian hallinta oli niin saksalaisille kuin venäläisillekin tärkeä tavoite. Aleksander Kerenskin johtama väliaikainen hallitus palautti vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Virolle autonomian. Lokakuun bolshevikkivallankumouksen myötä virolaisille avautui suomalaisten tapaan tie itsenäisyyteen – maapäivät antoi julistuksensa 24.2.1918.

Saman vuoden marraskuussa virolaiskommunistit lanseerasivat hankkeen bolshevistisen Viron perustamiseksi. Nk. Viron työkansan kommuuni toimi kilpailijana Viron tasavallalle ja sen kannattajat taistelivat Viron vapaussodassa yhdessä Neuvosto-Venäjän joukkojen kanssa virolaisia vastaan.

3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauhansopimus päätti vihollisuudet saksalaisten ja V.I. Leninin neuvostohallituksen välillä. Saksalaiset eivät kunnioittaneet Viron itsenäisyysjulistusta ja ottivat maann haltuun ja pitivät sitä otteessaan 11.11. koittaneeseen aselepoon ja ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka. Tallinnan keisarikunnan joukot saavuttivat jo päivä itsenäisyysjulistuksen jälkeen, 25.2.1918. Operaatio Albioniin eli Viron haltuunottoon osallistui noin 25 000 sotilasta, joita vastassa oli suunnilleen vastaava määrä venäläisiä. Heistä parisenkymmentätuhatta jäi saksalaisten vangiksi. Lisäksi keisarikunnan joukot onnistuivat tuhoamaan muun muassa taistelulaiva Slavan.

Saksalaisten lähdettyä maasta bolshevikit eivät enää olleet kiinnostuneita Brest-Litovskin sitoumusten noudattamisesta ja hyökkäsivät Viroon. Alkoi virolaisten taistelu neuvosto-Venäjää vastaan. Tätä pidetään myös yhtenä nk. heimosodista – osallistuihan merkittävä määrä suomalaisia vapaaehtoisia taisteluun Viron puolesta, mikä palkittiin toisen maailmansodan aikaan Suomen-pojiksi (soomepoisid) kutsuttujen vapaaehtoisten virolaisten panoksella.

Virolaiset saivat rivinsä kokoon verraten tehokkaasti – joulukuussa 1918 armeijan vahvuus oli vain reilu parituhatta miestä, kun maaliskuussa määrä oli noussut jo 75 000. Suojeluskuntaan puolestaan kuului vuoden 1919 kesällä 100 000 miestä.

Puna-armeijan hyökkäys eteni nopeasti lähelle Tallinnaa. Iso-Britannia kuitenkin tarjosi virolaisille aseapua ja Viron tasavallan joukot saivat kuin saivatkin karkoitettua neuvostojoukot Viron alueelta jo tammikuussa 1919. 2.2.1920 neuvostohallituksen kanssa solmittu Tarton rauhansopimus vahvisti Viron tasavallan rajat, joihin sisältyy nykyisin de facto nodatettavan demarkaatiolinjan sisäisen alueen lisäksi osia Setomaata sekä ns. maan pohjoisosassa sijaitseva Viron Inkeri.

Suomalaiset vapaaehtoiset

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli ensimmäinen Viron vapaussotaan osallistunut vapaaehtoisjoukko. Majuri Martin Ekströmin johtamaan joukkoon kuului puolisentoistatuhatta miestä, joista osa oli niin innokkaita, että karkasi taisteluihin ennenaikaisesti. Jonkinlaista historian ironiaa edustanee se, että Viroa vapauttamaan saapuneet Suomen vapaussodan veteraanit kohtasivat rintamalla neuvostojoukkoihin päätyneitä suomalaisia punaisia. 18.1. suomalaiset olivat mukana valtaamassa Narvaa, minkä seurauksena luutnantti Anto Eskolan johtama komppania sai vangiksi 27 kommunistia – maanmiehiään – jotka sittemmin teloitettiin kaupungin raatihuoneen edustalla. Suomalainen vapaajoukko selvisi varsin pienillä tappiolla menettäen vain 31 miestään taisteluiden tuoksinnassa.

Toinen vapaaehtoisjoukko oli hakkepeliittoihin liitetyn huudon mukaan nimetty Pohjan pojat. Joukon päällystö koostui jääkäreistä, joita yhteensä osallistui Viron vapaussotaan kahdeksankymmentä. Maahan lähtijöille oli luvassa automaattinen ylennys. Pohjan pojat oli paitsi edeltäjäänsä tunnetumpi, myös suurempi: aliupseereita oli mukana lähes kolmesataa ja sotamiehiä melkein 1800. Joukot taistelivat myös Viron rajojen ulkopuolella, Pohjois-Latviassa. Tappioprosentti nousi kaksinkertaiseksi Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon verrattuna. Osa Pohjan pojista palveli sittemmin Viron armeijassa ja osa inkeriläisissä vapaajoukoissa.

Suomalaiset eivät suinkaan olleet ainoita Viron vapaussotaan osallistuineita vapaaehtoisia tai ulkomaisia joukkoja – pohjoisnaapurin tavoin ruotsalaisilla oli näppinsä pelissä myös Baltiassa. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komentaja, ruotsalainen majuri Ekström oli osallistunut taisteluihin aiemmin jo Suomessa. Lisäksi valkoiset venäläiset avustivat virolaisia heidän taistelussaan yhteistä vihollista, Leninin bolshevikkihallitusta vastaan. Brittialukset turvasivat vapaaehtoisten kuljetuksia Suomenlahden ylitse.

Itsenäisyys

Tarton rauhansopimuksen jälkeen tilanne Virossa vakiintui ja seuraavat pari vuosikymmentä sujuivat – jos nyt eivät täysin rauhallisia – ilman suurempia levottomuuksia. Tasavalta oli voittanut. Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto ei vetänyt vertoja Neuvostoliiton tai natsi-Saksan diktatuureille, vaan muistutti enemmän Puolan ja Unkarin vastaavia “pehmeitä diktatuureja”. Ehti Viro tosin olla ennen sitä vuosikausia demokraattinenkin – vallankaappaukselleen Päts sai syyn Viron vapaussoturien liiton eli vapsien valtapyrkimyksistä. Veteraanijärjestöstä oli tullut itsenäisessä tasavallassa merkittävä oikeistolainen mielipidevaikuttaja, jota pelättiin maltillisemmissa piireissä hiukan samaan tapaan kuin Isänmaallista kansanliikettä Suomessa. Pelko ei ollut aiheeton. Pätsin verraten kovat otteet järjestöä kohtaan tuovat hiukan mieleen Urho Kekkosen ajattelun demokratian rajoittamisesta.

Toisen maailmansodan aikana Saksa ja Neuvostoliitto pyyhkivät jälleen Virolla lattiaa. Suomalaisten apu Viron vapaussodassa maksettiin takaisin Suomen-poikien kontribuution muodossa. Jatkosodan aikana Suomen rintamalla taisteli kaikkiaan yli kolmetuhatta virolaisvapaaehtoista, joista parisataa menetti henkensä “Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta”.

Share This