Suomalaiset maailman katolla – eli tuntematon kenraali ja sadan vuoden suuri peli

Suuri peli vei monta suomalaista – joukossaan nuoren Kaarlo Kivekkään – tulevan kahden armeijan kenraalin ja lyhytaikaisen puolustusvoimiemme komentajan – maailman katolle viime vuosisadan alussa. Voiko yli sadan vuoden takainen suuri peli antaa osviittaa myös Keski-Aasian tulevaisuuden hahmottamisessa kun Venäjän tähti laskee, Kiinan nousee ja Yhdysvaltojen mielenkiinto alueeseen vähenee? Ainakin Suomen satavuotisjuhlan alla on aiheen suunnata katse myös maailman katolle, jossa Suomen itsenäisyyden tekijämiehistä muutama vaikutti yli sata vuotta sitten tavalla, joka muistetaan siellä jossain kaukana kotoa yhä. Kotimaassa tuntemattomienkin suomalaisten osuus suuressa pelissä maailman ja sen katon jakamiseksi oli merkittävä.

Teksti ja kuvat: Jarmo Loikkanen

Nykyisin Keski-Aasiaksi kutsuttu alue tunnettiin aiemmin Turkestanina. Se käsitti pääosan nykyisistä Turkmenistanin, Uzbekistanin, Tadzikistanin, Kirgisian ja Kazakstanin valtioista, Xinjiangin alueen Kiinassa sekä Afganistanin pohjoisia alueita. Turkestan sai nimensä siellä jo 1500-luvun alkupuolelta asti asuneista turkinsukuisista kansoista, kuten turkmeeneista ja uzbekeista. Turkestan jaetaan yleensä Länsi-Turkestaniin (Venäjän Turkestan) ja Itä-Turkestaniin (Kiinan Turkestan), joista itäinen on kuulunut Kiinalle jo 1700-luvulta alkaen. Sen alkuperäisasukkaita ovat turkinsukuiset uiguurit.

Länsi-Turkestanin Kaspianmeren puoleinen alue on pääosin autiomaata, jossa oli keidaskaupunkeja. Väestö oli enimmäkseen paimentolaisia. Itäosa on puolestaan vuoristoista, ja laaksoissa viljeltiin maata keinokastelun avulla. Sen vuoristoista virtasi kaksi mahtavaa jokea, Amudarja ja Syrdarja länteen Aral-järveen. Amudarjasta ja sen latvajoesta Pändzista tuli myöhemmin rajajokia, joita ne ovat vielä nytkin Afganistanin ja Tadžikistanin välillä. Länsi-Turkestanissa oli 1800-luvun puolivälin paikkeilla jäljellä neljä muslimikansojen varsinaista valtiomuodostelmaa, Afganistan sekä sunnilaisten uzbekkien Hiva, Kokand ja Buhara. Hivaa ja Kokandia hallitsivat kaanit, Afganistania ja Buharaa emiirit. Kirgiisipaimentolaisia asui eri puolilla, ja itäosan vuoristossa asui pääosa persialaissukuisista tadzikeista.

Suuri ryöstöretki

Euroopan valtioiden pyrkimys hankkia yhä lisää siirtomaita voimistui 1800-luvun loppua kohti. Kiihtyvän talouskasvun vuoksi suurvallat tarvitsivat jatkuvasti lisää halpoja raaka-aineita emämaahan, ja liikennevälineiden kehitys mahdollisti entistä suurempien määrien kuljettamisen entistä edullisemmin. Muutakin tavaraa tuotiin, ja esimerkiksi Saksassa Berliinin museosaaren kaikki museot täyttyivät ääriään myöten Lähi-Idästä tuoduista muinaisesineistä.

SAM_7170

Britit tavoittelivat 1830-luvulta alkaen Intiasta käsin Afganistania, venäläiset puolestaan Hivan kaanikuntaa. Vuonna 1839 alkaneet ensimmäiset valloitusyritykset, brittien hyökkäys Afganistaniin ja venäläisten Hivaan, epäonnistuivat, ja hankkeet hautautuivat yli kahdeksi vuosikymmeneksi. Venäjän sotavoima oli varattu kapinoiden kukistamiseen Kaukasuksella ja Puolassa sekä Krimin sotaan. Samaan aikaan Venäjällä oli perustettu puuvillatehtaita, jotka tarvitsivat puuvillaa, mutta sen saanti oli vaikeutunut vuonna 1861 alkaneen Yhdysvaltain sisällissodan takia. Puuvillaa kasvoi Turkestanissa, jossa sitä oli viljelty vähäisessä määrin jo pari tuhatta vuotta. Julkisuudessa Venäjä perusteli laajentumista alkuasukkaiden ryöstöretkien lopettamisella ja orjiksi joutuneiden tuhansien venäläisten vapauttamisella. Valloitustarpeeseen vaikutti myös suurvallan halu laajentaa alueitaan ja saada helposti puolustettavat ”kansalliset” rajat sekä tarve hallita kauppaa ja kauppareittejä.

Venäjä valtasi uusilla sotaretkillään Buharan, Hivan ja Kokandin vuosina 1866–1876. Niiden tuloksena Buharan emiiri ja Hivan kaani saivat pitää valtaistuimensa, mutta heidän maistaan tuli Venäjän suojelualueita ilman oikeutta itsenäiseen ulkopolitiikkaan. Tällä tavoin venäläiset toivoivat voivansa vaikuttaa myönteisesti Afganistanin emiiriin ja Intian hallitsijoihin, jotta nämä ottaisivat ”suojelijakseen” mieluummin tsaarin kuin kuningatar <b>Viktorian<b>. Kapinoivasta Kokandista tehtiin Ferganan sotilaskuvernöörin hallitsema alue. Se liitettiin Venäjän Turkestanin kenraalikuvernementtiin, jota johti kenraalikuvernööri Taškentista käsiin. Britit saivat tahollaan vuosien 1878–1880 sodassa alistettua Afganistanin ja nostettua sen emiiriksi mieleisensä kaanin, jota he sitten tukivat asein ja sotilasneuvonantajin. Näin Britannian ja Venäjän etupiirit lähenivät toisiaan. Samaa tapahtui myös Persiassa, jossa britit lisäsivät vaikutustaan etelässä ja venäläiset pohjoisessa.

Suuri peli

Kun suurvaltojen etupiirit kohtasivat Keski-Aasiassa, alue päätyi Venäjän ja Ison-Britannian ”suuren pelin” näyttämöksi. Brittien uhkana oli venäläisten kaksipuolinen hyökkäys Persiasta ja Turkestanista Afganistaniin ja edelleen Intian niemimaalle. Uhkaa lisäsi Venäjän rakentama Taka-Kaspian rautatie Mervin kautta Samarkandiin, joka mahdollisti nopeat ja suuret joukkojen keskitykset. Venäläisten toimintamahdollisuudet paranivat entisestään, kun Orenburgin kautta valmistui rautatie Samarkandiin, jossa se liittyi Taka-Kaspian rataan. Venäjää puolestaan huolestutti brittien tunkeutuminen pohjoiseen ja se, että britit saisivat afgaanit yllytetyksi hyökkäämään Turkestaniin ja Pamirin alueelle. Yhteys Intian valtamerelle kiinnosti luonnollisesti Venäjää, samoin pääsy Intiaan tai kapinoiden lietsominen siellä. Meritie Brittein saarilta Intiaan oli huomattavasti hankalampi ja hitaampi. Kun Bosporin salmi ei ollut Britannian sotalaivaston käytettävissä, se ei pystynyt uhkaamaan Venäjää Mustaltamereltä käsin. Britannia kaksinkertaisti Intiassa olevat joukkonsa 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa. Tämä tuli kalliiksi, sillä Britanniassa oli palkka-armeija. Venäjällä oli voimassa asevelvollisuus, ja jokainen vuosi tuotti uutta reserviä.

4

Britannialla ei ollut näkyvissä varmoja voiton avaimia sotaan Keski-Aasiassa, eikä se halunnut riskeerata arvokasta Intiaa saati vaarantaa laajentumistaan Kaakkois-Aasian suuntaan. Venäjä oli saanut haltuunsa laajoja alueita Keski-Aasiasta melko nopeasti ja suhteellisen pienillä panostuksilla, eikä se puolestaan halunnut riskeerata valloituksiaan sodalla suurvallan kanssa, josta voisi seurata kapinointia Venäjällä. Vaikka sytytyslanka paloi usein Keski-Aasiassa, molempien suurvaltojen etu oli välttää avointa sotaa. Tästä seurasi se, että yritettiin kaikin muin keinoin vahvistaa omaa vaikutusvaltaa ja heikentää toista. Tämä näkyi julkisuudessa näyttävinä diplomaattisina välikohtauksina ja vaikuttamisena muihin valtioihin sekä yleiseen mielipiteeseen.

Kulisseissa molemmat osapuolet varautuivat myös sodan mahdollisuuteen. Sotilaille tämä tarkoitti tiedustelua, alueiden kartoittamista, niiden valvontaa, hyökkäyksien ja puolustuksen suunnittelua, koulutusta ja harjoittelua. Pamirin kautta oli molemmilla osapuolilla mahdollisuus operoida, tosin erittäin haastavissa olosuhteissa. Venäjä kehitti suunnitelmaa nimeltään ”Marssi Intiaan” etenemisestä Pamirin kautta Intiaan. Kivekkäällä oli joidenkin venäläisten lähteiden mukaan merkittävä osuus tämän operaation kehittämisessä ja valmistelussa. Käytiin eräänlaista kylmää sotaa, sotaa varjoissa tai niin sanottua Suurta peliä, jonka nimen runoilija Rudyard Kipling teki tunnetuksi. Alueen kolmas suurvalta –sata vuotta sitten vielä heikko ja rappeutunut – Kiina piti raja-alueilla suuria joukkoja, mutta se joko pidettiin tai se pysyi syrjässä kiistoista.

Fergana

Kokandin kaanikunnasta muodostettiin sotilaskuvernöörin johtama Ferganan hallintoalue. Se käsitti Ferganan laakson ja sitä etelässä reunustavat Alai-vuoret. Pohjoisessa se rajoittui Ferganan vuoriin ja idässä Tienšanin vuoristoon. Hallintokeskukseksi rakennettiin uusi eurooppalaistyylinen kaupunki nimeltään Uusi Margelan. Rakennukset tehtiin yleensä vain yksikerroksisiksi maanjäristysten takia, joita aiheuttaa Intian mannerlaatan työntyminen pohjoiseen Euraasian laattaan. Näin oli perinteisesti rakennettu Keski-Aasiassa. Ferganan laaksossa asui tuolloin pari miljoonaa maataviljelevää uzbekkiä ja tadzikkia sekä kirgiisipaimentolaisia. Syrdarja virtasi laakson läpi idästä länteen, ja sen vesi mahdollisti viljelyn muutoin liian kuivalla seudulla. Kastelukanavia oli rakennettu sinne jo muinaisessa historiassa. Tuolloin kaupunkien asukkaat harrastivat itämaisia paheita polttaen oopiumia ja hasista sekä juoden oopiumista uutettua juomaa. Alkoholin käyttö ei vielä ollut levinnyt alkuperäisväestön keskuuteen. Venäjän valloitettua Turkestanin sinne siirtyi venäläisiä viljelemään maata.

Kaarlo Kivekkään aloittaessa upseerinuransa Uudessa Margelanissa, 24. Syntymäpäivänään, 6.12.1890, kaupunkiin oli sijoitettu kolme erillistä jalkaväkipataljoonaa (jokaisessa noin 1000 miestä), orenburgilainen kasakkarykmentti (900 miestä), kenttätykistöpatteri (8 tykkiä, 300 miestä), linnoitustykistökomppania (350 miestä), erillinen vuoristotykistöpatteri (6 tykkiä ja 200 miestä) ja erilaisia sotilasvirastoja sekä -laitoksia (Tilaa Suomen Sotilas ja lue lisää niin Kaarlo Kivekkäästä ja Mannerheimista kuin heidän roolistaan ja väleistään Suomen syntyessä sata vuotta sitten).

Kuva 31

Kaarlo Kivekäs oli yksi suomalaisista suuren pelin pelinappuloista ja toimijoista. Kivekäs nousi myöhemmin hetkeksi vasta itsenäistyneen isänmaansa Suomen asevoimien ylimpään johtoon, kunnes joutui ”ryssänupseerina” nuorten jääkäriupseerien syrjäyttämäksi.

Pamir

Alaivuorten eteläpuolella oli kirgiisien kesäparatiisi, noin 30–40 kilometriä leveä ja satoja kilometrejä pitkä Alain laakso, jossa kasvoi ruohoa ja vettä on viljalti. Sen eteläpuolella ovat jylhät Taka-Alain vuoret, joiden korkeimmat huiput nousevat yli kuuden kilometrin korkeuteen. Näiden vuorten eteläpuolella on synkkä vuorimaa, maailman katto Pamir, jossa Kivekäs joutui paljon olemaan ja toimimaan. Pamir sijaitsee Tienšan-, Karakorum-, Kunlun- ja Hindukuš-vuoristojonojen yhtymäkohdassa, ja siihen kuuluu korkea vuoristo sekä laaja ylänkö.

Afgaanit valtasivat brittien tuella syksyllä 1883 Länsi-Pamirin pienet kaanikunnat, jotka olivat aiemmin maksaneet Kokandille veroa, mutta jääneet sitten isännättömiksi venäläisten alistettua Kokandin. Venäläiset vastasivat tähän miehittämällä lännempänä Mervin kaupungin vuonna 1884 ja etenivät kiinni Afganistaniin. Brittien tuella Afganistanin emiiri Abdurrahman hyökkäsi 1885 venäläisiä vastaan, mutta kärsi tappion. Sytytyslanka oli palanut jo pitkälle, mutta britit ja venäläiset sopivat Lontoossa Afganistanin ja Venäjän rajasta syyskuussa 1885. Afganistanin ja Buharan välinen kilvoittelu häiritsi silti edelleen maiden välisiä suhteita. Afganistanin emiiri yritti lietsoa kapinoita Buharan emiiriä ja venäläisiä vastaan. Toisaalta Länsi-Pamirin tadžikkiväestö kapinoi afgaanien ankaraa miehityshallintoa vastaan ja pyysi venäläisiä apuun. Britit ja venäläiset sopivat Afganistanin pohjoisrajasta uudelleen heinäkuussa 1887, mutta afgaanit eivät siitä piitanneet vaan jatkoivat Länsi-Pamirin miehitystä.

Venäläiset tekivät keskiselle Pamirille sotaretken kesällä 1892 karkottaen sinne tunkeutuneita afgaanien ja kiinalaisten joukkoja. Keskiselle Pamirille jätettiin talveksi pieni sotajoukko. Sotaretki toistettiin vuoden 1893 kesällä, jolloin Kivekäskin pääsi mukaan. Keväällä 1894 tehtiin uusi sotaretki Afganistanin joukkojen karkottamiseksi Länsi-Pamirilta. Afgaanien miehitys oli saanut paikallisen tadžikkiväestön jälleen vetoamaan Venäjään, jotta se ottaisi tadžikit suojelukseensa. Näin venäläiset esittivät asian maailmalle lähtiessään Länsi-Pamirille kesäkuussa 1894. Heidän Gunt-joen vartta länteen edennyttä osastoa johti Nikolai Judenitš, joka tuli myöhemmin tunnetuksi johtaessaan valkoisten venäläisten hyökkäystä Pietariin vuonna 1919. Lokakuun alkuun mennessä afgaanit olivat joutuneet jättämään venäläisille koko Länsi-Pamirin.

Maailman katolla

Venäläisten eteneminen Pamirilla huolestutti brittejä, ja helmikuussa 1895 Lontoossa alkoivat asiaa koskevat neuvottelut Venäjän ja Ison-Britannian välillä. Britit eivät hyväksyneet tapahtunutta miehitystä, vaan halusivat Afganistanin menettämän maan tilalle muita alueita. Miehitetty Länsi-Pamir ei myöskään saanut kuulua suoraan Venäjään, se kun uhkasi brittien mielestä heidän Intian-hallintaansa. Toisaalta Venäjän hallitus ei Länsi-Pamiria halunnut, sinne kun olisi pitänyt rakentaa tiet ja kustantaa hallinto. Niinpä britit ja venäläiset sopivat maaliskuuta 1895, että Länsi-Pamirin kaanikunnat siirtyivät Buharan hallintaan, ja venäläiset joutuivat puolestaan lohkaisemaan Buharasta Afganistanille Amudarjan ja Pändž-joen eteläpuolisen Darvazin alueen. Raja ei noudattanut väestörajaa, ja se jakaa edelleen tadžikkikansaa Tadžikistanin ja Afganistanin rajana. Afganistanissa asuu edelleen miljoonia tadžikkeja.

SAM_7261

Kivekäs joutui järjestämään Länsi-Pamirin puolustuksen, ja tuolloin sai alkunsa venäläisten rajavartiointi, joka jatkui siellä sadan vuoden ajan. Olot olivat vaativat sillä ainoa kulkureitti Keski-Pamirille oli 400 kilometriä pitkä vuoripolku ja siitä oli Länsi-Pamirille vielä yli 300 kilometriä. Solat olivat noin 4500 metrin korkeudella, talvi oli ankara ja lumi katkaisi huoltoyhteydet. Vieraiden sotajoukkojen lisäksi Pamirin osastoa uhkasivat vuoristotauti ja keripukki, ja joukon toimintaa haittasivat kylmä talvi, lumivyöryt, kevättulvat sekä vaikea maasto. Siksi osaston koko miehistö vaihdettiin joka vuosi.

Buhara oli feodaalinen islamilainen monarkia, eikä sen osaksi päätyminen merkinnyt Länsi-Pamirin köyhille tadžikeille mitään hyvää. Buharan emiiri olisi mieluummin ottanut alueita Samarkandista päin eikä köyhää vuoristomaata Pamirilta, jolle venäläiset olivat vielä myöntäneet kolmen vuoden vapautuksen veroista julmasta afgaanimiehityksestä toipumiseksi. Emiirin oli kuitenkin nimitettävä kaanikunnille maaherrat eli bekit. He saapuivat Länsi-Pamirille keväällä 1896 samoihin venäläisen uuden Pamirin vaihtomiehistön kanssa, johon Kivekäskin kuului. Bekien tehtävä oli kerätä verot, joista he saivat myös oman palkkansa.

Länsi-Pamirille tullessaan bekit joutuivat hankalaan tilanteeseen, sillä verojenkeruu oli kielletty kolmeksi vuodeksi eikä emiiri maksanut palkkaa. Bekit alkoivat vaatia lahjuksia, sakottaa ja kerätä maksuja esimerkiksi siltojen käytöstä sekä ottaa viljelysmaata haltuunsa. Kivekäs ilmoitti esimiehelleen, että alueen bek on väärinkäytösten takia erotettava, ja Pamirin osaston komentaja oli samalla kannalla. Buharan emiiri suuttui arvovaltansa puolesta, ja Venäjän edustajalla emiirin hovissa oli työ saada despootti rauhoittumaan, sillä Venäjän ulkoministeriö ei halunnut vaarantaa suhteita Buharaan. Erimielisyydet emiirin bekien ja asukkaiden välillä jatkuivat, ja Kivekäs joutui puuttumaan niihin tultuaan Pamirin osaston komentajaksi.

Viimeinen kapina

Venäjän huoltoyhteys Pamirille kulki Uudesta Margelanista Ferganan laakson itäosan Andižanin ja Ošin kautta Pamirin ylängölle. Andižanista alkoi toukokuussa 1898 uzbekkien viimeinen kapina Venäjän hallintoa vastaan. Kapina ei levinnyt Pamirille, mutta se kiristi jännitystä alueella vaikuttaen Pamirin osaston toimintaan ja sen huoltoon. Uudesta Margelanista lähti joukkoja kukistamaan kapinaa, ja Kivekkään suomalainen upseeritoveri <b>Wille Sandman<b> lienee osallistunut sen kukistamiseen. Kapina tukahdutettiin, ja sen johtajat teloitettiin.

Pamirin tilanne oli vakaa 1900-luvun vaihteessa muun maailman tapahtumien vuoksi. Ison-Britannian siirtomaapolitiikka oli silloin vastatuulessa, kun brittiarmeijan sota Etelä-Afrikan buuritasavaltoja vastaan sujui huonosti ja Kiinassa väestön vastarinta mantšuhallitsijoita sekä ulkomaalaisia eskaloitui boksarikapinaksi. Britit tarvitsivat venäläisten apua Kiinassa, eivätkä siksi ärsyttäneet heitä Pamirillakaan.

Suuren pelin loppu

Jännitys Keski-Aasiassa kiristyi Venäjän-Japanin sodan seurauksena. Venäjän sota Japania vastaan sujui huonosti, ja joulukuussa 1904 venäläiset saivat tietää brittien esittäneen Afganistanin emiirille vaihtokauppoja. He halusivat luvan rakentaa Pändžin rannalle Vahaniin linnoituksen ja tarjosivat emiirille Chitralin Eškamanin paikkakuntaa. Tämä sai venäläiset lopulta kiirehtimään Länsi-Pamirin haltuunottoa. Vielä joulukuussa 1904 Buharan emiiri sai vetää bekinsä pois, ja tilalle tuli vähäisempi virkamies edustamaan emiiriä. Venäjän Pamirin osaston komentajasta tuli nyt seudun tosiasiallinen hallitsija, ja tehtävään käskettiin uudelleen Kivekäs, joka joutui palaamaan matkaltaan Japanin-sotaan. Venäjän häviö sodassa oli järkytys Venäjälle itselleen, ja heikko sotamenestys oli yksi tammikuussa 1905 alkaneen kapina-aallon syistä. Tappio vaikutti myös ulkomailla käsityksiin Venäjän asevoimien kyvyistä. Britit yllyttivät afgaaneja hyökkäämään Pamirille, mutta Afganistanin emiiri ei ollut myötämielinen. Venäläiset olivat silti varuillaan. Brittiupseereita vieraili myös Kiinan puolella, ja paimentolaisten parissa huhuttiin Ison-Britannian ja Kiinan yhdessä aikovan karkottaa venäläiset Pamirilta. Sotilasmaaherran tehtävässä Kivekästä työllistivät myös Afganistanista lähetetyt islamistiset kiihottajat, huumeiden salakuljetus ja pakolaisasiat.

 Vähitellen poliittisen tilanteen muutos Euroopassa rauhoitti tilanteen Keski-Aasiassa. Britannia ja Venäjä alkoivat nähdä toisensa mahdollisina liittolaisina Saksan uhkaa vastaan, ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä maat olivat päätyneet samalle puolelle. Keski-Aasia jäi tällöin toistaiseksi pois maailmanpolitiikan näyttämöltä.

Kivekäs_387N98 (1)

Sadan vuoden jälkipeli 

Venäjän vallankumouksen jälkeen kapinoinut Turkestan joutui muutamassa vuodessa Neuvosto-Venäjän valtaan, ja sinne muodostettiin Turkestanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka myöhemmin jaettiin pienemmiksi neuvostotasavalloiksi. Puuvillan viljelyä lisättiin voimakkaasti, ja vuoristolaisia pakkosiirrettiin työvoimaksi tasankojen puuvillapelloille. Kastelua lisättiin, eivätkä Syrdarjan ja Amudarjan vedet enää riittäneet Araljärveen asti. Alueelle siirrettiin vähemmistökansallisuuksia Neuvostoliiton muista osista, ja paikoin esimerkiksi saksalaisista muodostui omia kolonioita.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen neuvostotasavallat itsenäistyivät, ja niistä muodostuivat Turkestanin, Kazakstanin, Uzbekistanin, Kirgisian ja Tadžikistanin valtiot. Ferganan laakso jakaantui tällöin neuvostoaikaisten hallintorajojen mukaan Uzbekistanin, Kirgisian ja Tadžikistanin kesken. Pääosa Pamirista on nykyisin Vuoristo-Badahšanin autonominen alue (GBAO) Tadžikistanissa. Luonnonrikkaudet ovat tuoneet vaurautta itsenäistyneille valtioille lukuun ottamatta Tadžikistania, jossa luonnonvarojen hyödyntäminen ei vielä ole kannattavaa hankalien vuoristojen takia.

Maa saa pääosan kansantulosta Venäjällä työskentelevien tadzikkien kotimaahansa lähettämistä rahoista. Sata vuotta Venäjän ja Iso-Britannian rajasopimusten jälkeen Kiina heräsi, totesi kärsineensä vääryyttä ja saikin vuoristoa Tadžikistanin itäosasta.

Suomalaisia maailman katolla

 Suomalaisia upseereita osallistui seitsemisen kymmentä kaikkiaan seitsemään sotaretkeen Keski-Aasiassa vuosina 1839-1895. Yhteensä Turkestanissa palveli keisarin armeijassa pitkälle toistasataa suomalaisupseeria. Valloituksen alkuvaiheessa kenraaliluutnantti J. F. G. Aminoff (1844-1899) osallistui moniin sotatoimiin vuosina 1869-1877 kunnostautuen niissä. Vaikuttavan uran teki myös Ahvenanmaalla syntynyt kenraaliluutnantti Pavel Matvejev (1837-1902), joka palveli Turkestanissa v. 1873–1898 tehden tiedustelumatkoja ja osallistuen sotaretkiin. Marsalkka C. G. E. Mannerheim (1867-1951) aloitti kuuluisan tiedustelumatkansa Kiinaan Turkestanissa 1906 matkustaen junalla Taka-Kaspian rataa Samarkandiin, josta kävi Taškentissa jatkaen junalla Andižaniin, josta alkoi ratsastus Alai-vuorten yli Alain laaksoon ja sieltä edelleen Kiinaan.

JLo

Kirjoittaja Jarmo Loikkanen on maanpuolustustyötä ja sotahistoriaa harrastava RI, MSc. Hän on kirjan: ”Kaarlo Kivekäs – kolmen armeijan kenraali” toinen kirjoittaja. Lisää tuntemattomasta suomalaisesta kahden armeijan kenraalista Kaarlo Kivekkäästä, yhdestä Suomen ensimmäisistä puolustusvoimien komentajista, 1800-luvun lopun ”suuresta pelistä” ja itsenäisyytemme alkutaipaleesta voit lukea Suomen Sotilas -lehden Suomi 100 juhlanumerosta 5/2017 joka ilmestyy marraskuun alussa. Tilaa Suomen Sotilas tai hae lähimmästä Lehtipisteestä omasi.

 

 

 

Share This