Suomen NATO-selvitys: siitä puhe mistä puute?

Kuten monet Suomen Sotilaan lukijat muistavat, ulkoasiainministeriö asetti kuluvan vuoden tammikuun lopulla työryhmän, jonka tehtävänä on selvittää mahdollisen NATO-jäsenyyden vaikutukset Suomeen.

Ryhmän asettamiskirjeessä todetaan, että selvitys tulee olemaan osa laajempaa kokonaisuutta, ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, jota ulkoasiainminsteriö on paraikaa valmistelemassa. NATO-selvitys valmistunee tulevan kesän mittaan, näin puolustusministeri Jussi Niinistö lupailee tässä lehdessä julkaistussa tuoreessa haastattelussaan.

Jotta Suomen turvallisuuteen vaikuttavat tekijät saataisiin varmasti perin pohjin ruodittua, on näiden selvitysten lisäksi vielä tekeillä erillinen puolustusselonteko, jonka arvellaan valmistuvan joko tämän vuoden loppupuolella tai viimeistään keväällä 2017.

Kun NATO-työryhmä asetettiin, joillakin tahoilla herätti melkoista kummastusta se, että asiasta alettiin taas puuhata uutta selvitystä. Aihepiiristä kun on tietoa kirjakauppojen hyllyt pullollaan – erinomaisena esimerkkinä on Janne Kuuselan ja Karoliina Honkasen 2014 ilmestynyt ”Mikä Nato on?” – ja siitä on helposti löydettävissä myös ulko- ja puolustushallintojenkin julkaisemia selvityksiä. Ensimmäinen, puolustusministeriön tuottama NATO-selvitys valmistui jo vuonna 2004 ja sen toinen, ajantasaistettu versio vuonna 2009. Molemmat tuotti työryhmä, jonka puheenjohtajana minulla oli kunnia toimia. Suurlähettiläs Antti Sierlan valmistelema ulkoministeriön selvitys näki päivänvalon vuonna 2007.

Kulmakarvat kohosivat vielä useammalla taholla, kun ryhmän jäsenten henkilöllisyydet julkistettiin. Ryhmässä on mukana neljä kokenutta asiantuntijaa: Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, entiset suurlähettiläät Mats Bergquist Ruotsista ja René Nyberg Suomesta sekä Lontoossa toimivan arvostetun Kansainvälisen strategian tutkimuslaitoksen IISS:n johtokunnan ranskalainen puheenjohtaja François Heisbourg.

Miksi hämmästys ja osin hämmennyskin? Siksi, että työryhmässä on kovin niukasti varsinaista NATO-tuntemusta. Tiilikaista arvostetaan korkealle EU-tutkijana, mutta mikään NATO:n toiminnan erityistuntija hän ei ole. Heisbourg on suvereeni NATO:n tuntija, mutta hänen Suomi-osaamisensa on kovin ohutta. Bergquist ja Nyberg taas ovat erittäin ansioituneita ja osaavia suurlähettiläitä. Nyberg on vielä tämän lisäksi uransa mittaan poikkeuksellisen syvällisesti perehtynyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, mutta mikään erityinen NATO-osaaja ei hänkään enää ole. Monien muistissa oli myös, että Bergquist and Nyberg olivat marraskuussa 2014 kirjoittaneet Helsingin Sanomien Vieraskynä –palstalle kriitisen arvion, jossa he suosittelivat Suomelle ja Ruotsille pysyttäytymistä NATO:n ulkopuolella.

Miksi tällainen työryhmän kokoonpano? Eikö hallituksen tarkoituksenakaan ole tuottaa rehellistä ja tasapuolista arviota NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista Suomelle? Nämä varsin perustavat kysymykset tulevat etsimättä mieleen.

Itse kuitenkin lähtisin liikkeelle hyvästä vanhasta periaatteesta, että tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Antaa työryhmän siis tehdä nyt rauhassa työnsä ja katsotaan sitten, onko kritiikkiin tarvetta. Kysymykseen Suomen NATO-suhteesta liittyy kuitenkin eräitä aidosti selvitystä vaativia kysymyksiä, joihin työryhmän tulee antaa selvät vastaukset. Näiden vastausten pohjalta Suomessa voidaan sitten käydä laaja ja perusteellinen kansalaiskeskustelu.

Ensimmäinen näistä kysymyksistä koskee Suomen rajusti muuttunutta turvallisuuspoliittista ympäristöä. Enää ei riitä perisuomalainen toteamus, että maailma on kyllä ympärillämme kovasti muuttunut, mutta eipä se meitä heilauta. Venäjä on tuonut aggressiivisen geopolitiikan Itämeren alueelle, ja sillä on merkittävää vaikutusta.

Toinen suuri kysymys on meidän oma kykymme turvata isänmaamme itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus. Mihin mittaan saakka kykenemme siihen itse, milloin tarvitsemme apua? Kuinka avainasemassa Suomen kannalta NATO:n artikla 5 –apu on, vai onko sillä ratkaisevaa merkitystä? Jos on, niin missä olosuhteissa?

Kolmas iso kysymys sivuaa muita sitoutumis- tai liittolaisratkaisuja kuin NATO-jäsenyyttä. Monet Suomessa tuntuvat elättelevän ajatusta liittoutua vaaran hetkellä joko Ruotsin tai Yhdysvaltain kanssa. Kuinka realistista tällainen ajattelu on? Mitä sillä saavuttaisimme, mitä menettäisimme – jos sellainen vaihtoehto olisi ylipäätään tarjolla?

Neljäntenä kysymyksenä on NATO-jäsenyyden kustannukset. Onko jäsenyys meille liian kallis vaihtoehto? Paljonko se maksaisi, ja mitä sillä saataisiin? Lisäisikö jäsenyys Suomen huoltovarmuutta ja jos lisäisi, miten se vaikuttaisi varautumiskustannuksiin?

Viides keskeinen kysymys koskee maanpuolustuksemme nykyisiä perusjärjestelyjä. Olemme luoneet omaperäisen puolustusratkaisun joka perustuu yleiseen asevelvollisuuteen, laajaan reserviin ja alueelliseen puolustukseen. Toisiko NATO-jäsenyys muutoksia tähän tilanteeseen?

Kuudes ja kenties poliittisesti arin kysymys liittyy Suomen suhteeseen Venäjään. Bergquist ja Nyberg pitivät kirjoituksessaan Venäjän mahdollista reaktiota Suomen pyrkimiseen NATO:n jäseneksi niin vahvasti negatiivisena, että jäsenyyden tavoittelu ei siksi ole heidän mielestään ajankohtaista.

Mutta annammeko todellakin jollekin toiselle maalle käytännössä veto-oikeuden meidän aivan perustavaa laatua olevaan turvallisuuspoliittiseen ratkaisuumme? Tämä kysymys on vaikea, mutta sitäkin olennaisempi. Jos kysymys on Venäjä-pelosta, sanottakoon se sitten suoraan ja kiertelemättä. Kerrottakoon samalla myös, mitä yksin jääminen Venäjän armoille voisi Suomelle pahimmillaan merkitä.

Puolustusministeri Niinistön mukaan kaikki kivet tullaan jäsenyyden tiimoilta kääntämään. Hyvä näin. Kiviä on toki paljon enemmänkin, mutta yllä mainitut kuusi järkälettä on hyvä alku.

Pauli Järvenpää

Vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS)

Tallinna

 

 

 

Share This