Suomen Sotilas vuonna 1928

Vuoden 1928 vuosikerta noudatteli vanhoja latuja, mutta oli sangen massiivinen, yhteensä 52 numerossa oli 1124 sivua. Numeroista osa oli kaksoisnumeroita eli vaikka lehti mainosti olevansa viikkolehti se ei ihan siihen tänäkään vuonna päässyt. Komein numero li totuttuun tapaa joululehti otsikolla Sotilaan joulu.

Jutun pääkuva: kuva toimituksen tiloista vuodelta 1928. Toimitus oli tuolloin osoitteessa Erottajankatu 19. Hiukan on tekniikka kehittynyt noista päivistä, mutta kirja- ja lehtipinot näyttävät tänäkin päivänä samalta, ainakin tämän kirjoittajalla.

Vuosi 1928 oli 7. tammikuuta ilmestyneen ykkösnumeron pääkirjoituksen mukaan merkkivuosi. Tällä kirjoitus viittasi siihen, että vapaussodasta, kuten lehti tätä vuoden 1918 sotaa linjalleen uskollisen nimitti, tuli kuluneeksi 10 vuotta. Samaan kirjoitukseen nivottiin myös lehden 10-vuotismerkkipäivä, mikä tarkkaan ottaen ei ollut ihan totta. Suomen Sotilaan ensimmäinen numerohan ilmestyi vasta tammikuussa 1919, mutta tässä kohtaan katsottiin jatkumon syksyllä 1918 ilmestyneeseen Suomen Sotilasviikkolehteen olevan katkeamaton. Tämä siis siitä huolimatta, että jälkimmäistä julkaisi armeija, Suomen Sotilasta yksityinen osakeyhtiö. Aiheeseen palattiin vuoden viimeisessä numerossa, jossa oli useita juttuja Suomen Sotilaan synnystä ja kymmenvuotisesta historiasta.

Suomessa tuoretta asetekniikkaa esiteltiin numeron 38 kannessa. Kyseessä on Kranaatinheittäjä 26, Nenosen pari vuotta aikaisemmin tekemä hankinta, joka johti kranaatinheittimien edelleen jatkuvaan merkittävään rooliin jalkaväen tukemisessa ja omaan tuotantoon jo 1930-luvun alussa. Heitin oli hyvin paljon nykyisen kaltainen, merkittävin ero oli suuntaimessa, joka oli putken päälle kiinnitetty kiertokaukoputki ja 5400-jakoisella ympyrällä nykymittapuun mukaan outo.

Lehden sisältö, koko ja taitto oli entisellään vuonna 1928. Ehkä merkittävimmät muutokset olivat siinä, että suojeluskuntia koskevia kirjoituksia ei käytännössä ollut ollenkaan ja huumoripitoisten juttujen osuus kasvoi selvästi. Edelliseen oli mitä ilmeisemmin syynä vuonna 1925 aloitettu Hakkapeliitta-lehti, johon suojeluskuntaorganisaatio keskitti kerrontansa. Mistään ei valitettavasti ilmene kilpailevan lehden vaikutus, sen on täytynyt viedä lukijoita ja vaikuttaa taloudellisestikin. Jälkimmäistä tosin näyttää paikanneen kasvanut ilmoitusmyynti.

Kepeän sisällön kasvu johtui ehkä tarpeesta erottua Hakkapeliitasta tai lisätä irtonumeromyyntiä, mutta tämä on kirjoittajan spekulaatiota. Hauskoja olivat Armas J. Pullan kirjoitukset, Viimeinen lehti-otsakkeen alle kerätyt vitsit ja pilapiirrokset sekä Sotahullun kirjoituksen, joista osa oli aika hulvattomia ja tämän hetken Suomessa silkkaa ryssävihaa ja rasismia. Muutkin kyllä osasivat, kuten Heikki Tandefelt jutussaan “Pakinaa ryssistä”. Tämänkin kirjoittajalle juttu on aika paksua… eikä kehtaa sen mehevimpiä lauseita oikein tässä toistaa.

Asiasisältö noudatteli pitkälti vanhaa kaavaa, jonkin verran oli uutisiksi katsottavaa materiaali, paljon sotahistoriaa, sotatekniikkaa, taktiikkaa, asetekniikkaa, juttuja ulkomailta jne. Uutta aluetta olivat kirjallisuusesittelyt, joita oli useammassa numerossa. Sivun mittaisen hyvin negatiivisen arvion kirjoitti nimimerkki E.K. otsikolla “Armeijan häpäisystä”, joka tyrmää Pentti Haanpään romaanin Kenttä ja Kasarmi pitäen sitä maanpuolustushengelle erittäin haitallisena.

Taitollisesti lehti muuttui elävämmäksi, kuvat ja piirrokset hieman suurenivat ja lisäväriä oli toisinaan käytetty, mutta lähinnä kansissa. Suurin osa sivuista kuitenkin täyttyi tiheästi pienestä tekstistä.

Vuodesta 1918 kun oli kulunut nyt 10 vuotta olivat esillä vapaussodan tapahtumat ja jääkärit, joiden historiaa ja tekemisiä Saksassa käsiteltiin useassa jutussa. Sotatekniikkaan liittyvissä jutuissa yllättävän moni liittyi eri maiden laivastoihin, joita esiteltiin laajasti. Näitä on kirjoittanut amiraali Gustav von Schoultz, tsaarin laivastossa palvellut suomalainen. Asetekniikkaa yksittäisen miehen aseiden osalta esiteltiin myös, mutta vähemmän kuin aikaisemmin. Ulkomaiden armeijoista kirjoitetuista esittelyistä Saksan armeijaa koskeva on jostakin syystä näyttävin visuaalisesti kun vertaa lehden muihin juttuihin. Nelisivuisen jutun pinta-alasta peräti puolet on kuvia.

Erikoisen mielenkiintoinen juttu ainakin tämän kirjoittajasta oli numerossa 17 ollut Kenttätykistörykmentti 2:n komentajan, eversti Väinö Svanströmin “Sananen tykistön tulenjohdosta ja tulenjohtajista”. Ihan nippelitasolle jutussa ei mennä, mutta sen tekee numerossa 25-26 majuri Eino Virkin “Rannikkotykistön ammunta”. Numerossa 30-31 oli sitten poikkeuksellisen ikävä juttu tykistöstä, “Surun päiviä Perkjärven leirillä” kertoi 22. kesäkuutta tykistöleirillä tapahtuneesta kahdesta putkiräjähdyksestä, joissa viisi varusmiestä kuoli. Jutussa ei räjähdysten syytä kerrottu eikä arvioitu tapahtumaa muutenkaan, mutta keskityttiin voimakkaasti suruun ja jälkihoitoon. Syynähän oli, että kantahenkilökunta ei tuntenut ammunnassa käytössä olleen ranskalaisen sytyttimen toimintaa ja sitä käytettiin väärin.

Mielenkiintoinen juttu on Sotakorkeakoulun johtajan, jääkärieversti Lennart Oeschin “Suomen armeijan upseeriston koulutuksesta 1918-1928. Jutussa on pähkinänkuoressa siihenastinen toiminta ja se on yksi lehdessä vuonna 1928 julkaisuista “10-vuotisjutuista”.

Ykkösnumerossa uutisoitiin puolustusministerin vaihtuminen. Maalaisliiton tuolloinen huippupoliitikko Jalo Lahdensuo oli kahteen kertaan puolustusministeri, ensin 1927-28 ja toisen kerran 1931-32. Maatalousministeri hän oli 1924 sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä 1929-30 ja 1936-37. Seinäjokelainen Lahdensuo päätti uransa Vaasan läänin maaherrana 1938-43.

Otsikolla Ampujan aapinen annettiin piirrosten avulla useassa numerossa ohjeita yksittäisen miehen toiminnasta. Ei liene sattumaa, että väärin tekevällä on piippalakki ja oikein toimivalla Suomen armmeijalla käytössä ollut saksalaismallinen kypärä.

Tämä mainoksen perusteella lukijat saivat käyttöönsä uudissanan “upseerikangas”. Kyseessä oli ruskansävyinen villakangas asepukuun m27. Yhdistyneet Villatehtaat oli 1930-luvulla Suomen 15 suurimman yrityksen joukossa ja sen viimeinen jäänne, Valvilla Oy:n Hyvinkään tehdas lopetti tuotantonsa 1988.

Viimeinen lehti oli todella lehden viimeinen sivu ennen takakantta ja sisälsi sotilaselämänään liittyviä vitsejä ja pilapiirroksia.

Vihollisen ilmavoimien toiminnalta suojautumista neuvottiin piirroksin useammassa numerossa. Oikealla alhaalla annettu neuvo pysyä pommituksen aikana vuoteessa on tosin outo.

Avainsanat: , ,

Share This