Suomen turvallisuuden päättäjät

Eduskuntavaalien myötä uudistui myös maamme ulko- ja turvallisuuspoliittisten päättäjien joukko. Ketkä Suomen päättävät maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikasta? Suomen Sotilas esittelee keskeisten toimijoiden taustaa, näkemyksiä ja toimintaa. Suomen Sotilaan seuraavassa numerossa lisää ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien näkemyksiä siitä, mikä on Suomen tuleva linja.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta (kulkee usein nimillä utva tai hutva) käsittelee alan kysymyksiä hallituksen sisällä, ja on siksi tärkeä toimija asioista päätettäessä. Valiokuntaan kuuluvat keskeiset ministerit, joiden hallinnonalaan ulko- ja turvallisuuspoliittiset kysymykset kuuluvat.

Ministerivaliokunnassa on useita edustajia jokaisesta hallituspuolueesta. Ensimmäisenä silmään pistää tosiasia, että ns. “vanhat jäärät” on jätetty rannalle.

Vanhoja löytyy enää valiokunnista. Eduskunnan valiokunnista tässä yhteydessä tarkastelun alla ovat puolustusvaliokunta ja ulkoasiainvaliokunta. Ensimmäistä johtaa kokoomuslainen konkaripoliitikko Ilkka Kanerva ja jälkimmäistä Keskustaa edustava Antti Kaikkonen. Molempien herrojen poliittinen selviytymistaito ja mukautumiskyky on todistettu useasti.

Tasavallan presidentti jätetään tässä analyysissä tarkoituksellisesti käsittelemättä, sillä hänen linjansa hahmottuu koko ajan eikä siinä ole esiintynyt äkkinäisiä muutoksia sitten virkaanastujaisten. Sen sijaan muut toimijat ovat uusia, ainakin joutuessaan toistensa kanssa yhdessä päättämään kansakunnan kohtalonkysymyksistä. Joutuuko tasavallan presidentti puuttumaan heidän toimintaansa, jää nähtäväksi. Ja pystyykö nykytoimivaltuuksin jää myös nähtäväksi.

Käsittelyn ulkopuolelle on tarkoituksella jätetty asiat, joista on selkeästi sovittu hallitusohjelmassa  tai joiden kohdalla ei merkittäviä linjaerimielisyyksiä ole viime aikoina ilmennyt. Näiden kysymysten kohdalla olennaisin haaste on luonnollisesti hallituksen toimintakyky kokonaisuutena. On selvää, että tässäkin mielessä ministereiden taustalla ja asenteilla on merkitystä toiminnan kannalta.

Juha Sipilä

Kempeleläinen kapteeni ei vielä pääministeriksi noustessaan ollut liiemmin esitellyt turvallisuuspoliittisia näkemyksiään. Tultuaan valituksi Keskustan puheenjohtajan tehtävään, hän lähes ensi töikseen totesi Paavo Väyryselle: “Kunniapuheenjohtajana näen sinulla vahvan roolin puolueessa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voisit olla meitä nuorempia kouluttamassa ja kannustamassa.”

Monilla poliittisilla kilpailijoilla olikin hallitusneuvotteluihin asti suuri pelko siitä, keitä Sipilän hahmon takana todella lymyää. Vaalitaistelun aikainen hiljaisuus ei ainakaan vähentänyt aihetta spekulaatioihin.

Vaalivoiton jälkeen Sipilä piti puoluevaltuustossa puheen, jossa hän sanoi muun muassa seuraavaa:

“Suomi on keskeisesti osa länttä ja aktiivinen kansainvälinen yhteistyö on meille välttämätöntä. Suomen turvallisuus edellyttää viisasta ulkopolitiikkaa, pitävää puolustusta sekä vahvaa, ehyttä ja toimivaa yhteiskuntaa. Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta kansakuntana meidän on valmistauduttava myös pahimman varalle.

Meidän on syvennettävä puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa ja jatkettava Naton rauhankumppanuuden kehittämistä. Näköpiirissä ei ole syytä hakea Nato-jäsenyyttä, mutta tässäkin asiassa on hyvä säilyttää oma liikkumatilamme. Itseensä luottavan maan pitää tehdä päätökset kulloisenkin harkinnan mukaan.

Olen ollut EU:n kannattaja alusta lähtien. Matkan varrella minun ei ole tarvinnut muuttaa kantaani, vaikkakin moni asia kaipaa parantamista ja hiomista. On itsestään selvää, että asioihin vaikutetaan vain olemalla aktiivinen keskeisissä pöydissä.”

Ministerivalinnat saivat myös monet uussuomettumista pelänneet huokaisemaan helpotuksesta. Vaikutti siltä, ettei Sipilä ainakaan näkyvästi pidä ulko- ja turvallisuuspoliittisia kysymyksiä esillä ja toisaalta ns. vanhemman polven toimijat oli jätetty ilman korkeita tehtäviä. Valinnat heijastuivat luonnollisesti myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kokoonpanoon.

Motiiveista voi tietenkin esittää vain arvailuja. Joka tapauksessa nämä valinnat vaikuttavat lähes väistämättä ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaan, vaikkei äkkinäisiä muutoksia näkyisikään.

Etenkin vanhemman polven keskustalaisten keskuudessa ajatus itsenäisestä puolustuksesta sisältänee hyvin usein liittoutumattomuuden, joka saakin runsaasti kannatusta kenttäväeltä. Seppo Kääriäinen on ollut yksi tämän linjan keskeisistä toteuttajista.

Vaikka keinovalikoimasta on erimielisyyttä, näyttäisi hallituksen keskuudessa vallitsevan suorastaan liikuttava konsensus puolustuksen uskottavuuden ja  puolustusvoimien resurssien tärkeydestä. Hallitusohjelma määrittelee maamme ulkoiset uhkakuvat poikkeuksellisen suorasanaisesti, mistä on kerrottu tarkemmin aiemmassa artikkelissa Kolmen suuren kolme suurta haastetta.

Suomen Sotilaan eduskuntavaalikyselyn perusteella vapaaehtoisen maanpuolustustyön muodoksi ehdotettuja kodinturvajoukkoja ei kannateta Keskustan eikä juuri muidenkaan puolueiden piirissä.

Agraaripuolueen sydäntä lähellä on kuitenkin aina ollut puolustusjärjestelmän alueellinen kattavuus, mitä on joskus jopa syytetty aluepolitikoimiseksi puolustuskyvyn kustannuksella. Todennäköisesti alueellinen näkökulma otetaan laajemmin huomioon tämän hallituskauden aikana, oltiin siitä mitä mieltä hyvänsä.

Venäläispropagandassa yritettiin ottaa hyöty irti perinteisesti Suomen ja Venäjän kahdenvälisiä suhteita korostaneen Keskustan vaalivoitosta. Vaikka ministerivalinnat ja utvan kokoonpano lisäsivät monien uussuomettumista pelänneiden luottamusta pääministeriin, saattoi Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtajana toimineen Paula Lehtomäen valinta Sipilän valtiosihteeriksi nostaa uudelleen esiin spekulaatioita tulevasta ulkopoliittisesta linjasta.

Valtiosihteerinä Lehtomäen asema on merkittävä. Tässä pestissä on mahdollista saada käsiinsä hyvin suuri määrä tietoa ja, riippuen toki pääministerin omasta halukkuudesta, ottaa aktiivinen neuvonantajan rooli. Koska Lehtomäen aiemmat lausunnot ovat herättäneet runsaasti keskustelua ja hänen toimintansa SVS:ssa on ollut Ukrainan kriisin alettua ns. luupin alla, on syytä käsitellä myös hänen mahdollisuuksiaan vaikuttaa maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Lehtomäki, jolle jo opiskeluaikoina opiskelutoverit antoivat lempinimen “Neuvostoliitto Lehtomäki”, on tullut tunnetuksi Venäjän kanssa käytävän dialogin puolestapuhujana. Tultuaan valituksi SVS:n puheenjohtajan tehtävään hän kommentoi Venäjän aika -lehdessä, että “tehdään naapurin kanssa yhteistyötä vain rinta rottingilla eikä anneta ikävän kansainvälisen poliittisen tilanteen sitä estää.”

Samassa haastattelussa Lehtomäki korostaa, ettei ikänsä vuoksi ole poliitikkona tutustunut “kommunikeaystävyyteen” kuin historiankirjoista ja muistelee lapsuuttaan:

 “Meidän kylältämme kävi miehiä ja naisia töissä rajan takana rakentamassa Kostamuksen kaivoskaupunkia ja se oli siihen aikaan iso juttu. Tuhannet kainuulaiset saivat kipeästi kaivattua työtä rajantakaisesta rakennuskohteesta.”

”Neuvostoliitto oli osa minun lapsuuttani, koska se siinä lähellä sijaitsi. Niin yksinkertaista se oli.”

Lehtomäki on toiminut myös muun muassa Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiön hallituksessa. Säätiö lahjoitti vuonna 1973 presidentti Urho Kekkosen synnyinkodin Lepikko-säätiölle 10 000 markkaa sen toimintaan ja Lepikon torpan ylläpitoon. Keskustan puoluesihteerinä toiminut Jarmo Korhonen pohti artikkelissaan, olisiko tämä ollut kohde, jota myös KGB halusi tukea Suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentin kautta antamalla hänelle hiukan rahaa.

Jyrki Virolainen on kirjoittanut, että “Lehtomäen idoli politiikassa on, ei esimerkiksi Marjatta Väänänen tai Sylvi Saimo, vaan Urho Kaleva Kekkonen.”  Ryhtyykö Lehtomäki palauttamaan Kekkosen aikaa ja kiillottamaan sen historiallisen kuvan kilpeä Sipilän selän takaa, jää nähtäväksi. Useat luottamustehtävänsä hän on kuitenkin luvannut uuden työnsä myötä jättää, mukaan luettuna Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtajuuden.

Timo Soini

Tuore ulkoministerimme vaikuttaisi olevan täysiverinen poliitikko. The Ulkopolitist -verkkojulkaisun haastattelussa vaalien alla hän totesi, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan puolustaen tulevan hallituksen liikkumavapautta Nato-jäsenyyskysymyksessä sekä selvityksen tekemistä asiasta. Molemmat ovat päätyneet hallitusohjelmaan saakka – toisaalta Perussuomalaiset on esiintynyt Nato-kriittisenä puolueena.

Soinin valinta ulkoministeriksi on kirvoittanut kannanottoja, joissa häntä on syytelty vastuun välttelemisestä. Kiitostakin on tullut – ulkoministerin pestiä itselleen hamunneen europarlamentaarikko Paavo Väyrysen mielestä Soini on tehtävään toiseksi paras valinta.

Soini joutui heti valintansa jälkeen tulikokeeseen, kun Venäjä julkaisi listan epätoivotuista Euroopan unionin kansalaisista. Listalla oli yksi suomalainen, Venäjän politiikkaa äänekkäästi kritisoinut Vihreiden Heidi Hautala. Soinin kommentti siitä, että asiaa käsiteltäneen virkamiestasolla, otettiin venäläismediassa välittömästi propagandakäyttöön. On avoin kysymys, vaikuttiko kommentoinnin taustalla osin myös Soinin ja Vihreiden usein viileäksi kuvattu suhde.

Toisaalta Soini näyttäisi pitäneen melko pitkälti puoluejohtajan ja ulkopoliitikon roolit erillään. Tästä on kokemusta jo Soinin toimittua viime kaudella ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.

Välillä uuden ulkoministerimme kannanotot ovat kuitenkin vaikuttaneet kouristelevan erikoisesti. Syyskuussa – vielä oppositiojohtajana, 2014 hän arvosteli kovin sanoin EU:n Venäjä-pakotteita tehottomiksi, mutta toisaalta on korostanut, että kustannukset pakoterintamasta mahdollisesti irtaannuttaessa olisivat paljon hyötyjä suuremmat.

Toisaalta ristiriitoja on löydetty ehkä tarkoitushakuisestikin, ja vaikuttaa siltä, että Soini tiedostaa oikein hyvin roolinsa poliittisena toimijana. Etenkin herkissä kysymyksissä, kuten ulkopolitiikassa käytetyn retoriikan logiikka voi avautua ahkerallekin keskustelun seuraajalle varsin kummallisena ilman että asiassa on mitään poikkeuksellista.

Yleisesti ottaen Perussuomalaiset on esiintynyt hyvin maanpuolustushenkisenä puoleena, jonka keskeisenä kommentaattorina tätä koskevissa kysymyksissä on toiminut Soinin luottomiehenä pidetty, nyttemmin puolustusministeriksi noussut Jussi Niinistö.

Jussi Niinistö

Maanpuolustuksen asiantuntijanakin joskus esitetty Niinistö lienee ollut lähes itsestään selvä valinta puolustusministeriksi salkun tultua jaetuksi Perussuomalaisille. Niinistö on usein korostanut itsenäisen ja uskottavan puolustuksen merkitystä ja tullut viime aikoina tunnetuksi muun muassa jalkaväkimiinojen palauttamisen puolestapuhujana.

“Jos kriisi Ukrainassa olisi alkanut nyt päättyvän vaalikauden alussa, ei puolustusbudjettia olisi leikattu eikä jalkaväkimiinoja tuhottu. Tulevalla vaalikaudella virheet on mahdollisuuksien mukaan korjattava”, uutisoitiin Niinistön sanoneen huhtikuussa 2015. Lieneekin selvää, ettei maanpuolustuksen resursseja ainakaan hänen ministerikaudellaan lähdetä rankasti alas ajamaan.

3.6.2015 julkaistussa blogitekstissään Niinistö kirjoittaa seuraavasti: 

”Sipilän hallitus pitää tärkeänä, että Suomen puolustuskyky vastaa todellisuutta kiristyneessä kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Alkaneella vaalikaudella tullaan satsaamaan erityisesti puolustusvoimien materiaalihankintoihin.

Ottawan sopimukseen liittyminen ja sen myötä jalkaväkimiinoista luopuminen oli koko maan kustannustehokkaan puolustamisen kannalta virhe, mutta hallitus on ohjelmansa tehnyt eikä perussuomalaisten poliittinen voima riittänyt asiaa muuttamaan.”

Niin ikään Taipalsaaren maakauppa-asiassa Niinistö esiintyi kansallisten etujen puolustajana. Hän kirjoitti 18.6. julkaistussa blogitekstissään aiheesta: 

”Sarviniemen alue on tarpeellinen valtiolle riippumatta muista mahdollisista ostajaehdokkaista tai heidän kansallisuudestaan. Valtiolla on aina mahdollisuus lunastaa alue riippumatta alueen omistajan kansallisuudesta, jos yleinen tarve sitä edellyttää.

Olen harkinnut asiaa ja todennut, että tässä kyseisessä tapauksessa yleinen tarve sitä edellyttää.”

Niinistöä on ajoittain kritisoitu itsenäisen puolustuksen myyttiin uskovaksi ja siten juoksuhautoihin jämähtäneeksi poliitikoksi. Toisaalta leima on sellainen, jonka voisi kuvitella helposti lyötävän keneen tahansa aktiivisesti maanpuolustusasioista kiinnostuneen ja sotahistoriaa tutkineen suomalaisen otsaan.

Nato-kysymyksessä Niinistö vaikuttaisi jakavan puheenjohtaja Soinin pragmatismin, joka korostaa hyötyjen ja haittojen punnitsemista. Se, milloin olisi heidän mielestään johtopäätösten aika, on toistaiseksi jäänyt pitkälti avoimeksi.

Mielenkiintoinen on myös Niinistön avustajavalinta. Niinistö valisti avustajikseen kaksi kovaa puolustus- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa, eikä poliittisesti ansioituneita puolueaktiiveja. Toinen avustajista Petteri Leino on entinen aliupseeriston etujärjestön Aliupseeriliiton puheenjohtaja, joka tunnetaan hyvänä puolustusvoimien tuntijana. Toinen avustaja taas on valtiotieteiden tohtori Juha Martelius jolla on pitkä ura eri turvallisuusviranomaisten palveluksessa suojelupoliisista puolustushallintoon. Parempaa substanssiasiantuntemusta olisi voinut olla vaikea löytää avustajakaartiin.

Olli Rehn

Elinkeinoministerinä ulko- ja turvallisuusasiat eivät ole varsinaisesti Rehnin salkun ydinsisältöä, mutta hän kuuluu ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ministerivaliokuntaan ja omaa siten vaikutusta hallituksen linjaan tälläkin saralla keskivertoministeriä enemmän. Voi olla, että ulkopoliittisesti toistaiseksi melko kokematon Sipilä turvautuukin tarvittaessa Rehnin apuun.

Rehn on tullut tunnetuksi puolueensa länsimielisen siiven edustajana. EU-komissaarina toimittuaan hän tuntenee kansainvälisen politiikan ja diplomatian kiemurat monia puoluetovereitaan paremmin.

Rehn otti maaliskuussa 2015 voimakkaasti kantaa keinoihin, joilla potentiaaliseen hybridiuhkaan tulisi varautua:
“Uskottava sotilaallinen puolustuksemme rakentuu lentokoneista laukaistavien pitkän kantaman ohjusten ja koulutetun reservin liikekannallepanon varaan. Hyvä näin, mutta hybridiuhkia niillä ei torjuta.

Sisäinen turvallisuutemme ja vastavakoilumme on kansainvälisestikin arvioituna korkealla tasolla. Meillä ei kuitenkaan ole lainsäädäntöä, joka mahdollistaisi hybridiuhkiin puuttumisen, eikä siten myöskään sellaista sisäisen turvallisuuden organisaatiota, joka näitä ilmiöitä valvoisi.

Sotilaallisen maanpuolustuksen ja sisäisen turvallisuuden saumakohdassa on hybridivihollisen mentävä aukko. Jos se halutaan tukkia, tarvitaan sekä lainsäädäntöä että määrärahoja.

Siksi heti seuraavan hallituskauden alussa on selvitettävä hybridiuhkan edellyttämä valmistautuminen osana laajempaa turvallisuuspoliittista selvitystä, jossa selvitetään myös Nato-jäsenyyden edut ja haitat. Heti hallituksen työn käynnistyttyä on syytä luoda järjestely, joka tunnistaa ja ehkäisee ennalta, toteuttaa vastatoimia ja pitää yllä henkistä vastarintaa.

Kyse on ilmeisesti kaikkein vaativimmasta selvityksestä sotien jälkeen.”

Moni Rehnin edellisessä mainitsemista asioista on otettu huomioon hallitusohjelmassa.

Tultuaan valituksi elinkeinoministeriksi Rehn myönsi, että myös ulkoministerin salkku olisi kiinnostanut häntä. Vaikka tehtävä menikin Soinille, Sipilä puolueineen tuskin haluaa jättää käyttämättä Rehnin osaamista ja visioita hyväkseen.

Alexander Stubb

Pitkään ulkoministerin salkun ottajaksi spekuloitua Stubbia ei nähdä tällä vaalikaudella aivan ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon ytimessä, mutta kuten ulkoministeriksi povattu Rehn, hänkin toimii utvan jäsenenä.

Viime vaalikauden loppupuolella Stubbilla oli oma merkityksensä turvallisuuspoliittisen keskustelun, etenekin Nato-debatin, lämmittämisessä. Nato-myönteisyyden korostaminen tuskin oli merkityksetöntä Kokoomuksen puheenjohtajaa valittaessa, eikä Stubb pyörtänyt tavoitettaan poliittisen johtajuuden ottamisesta aiheessa vaikka saikin puheistaan paljon kritiikkiä. Vaalikampanjan aikana Stubb oli tosin monien mielestä lieventänyt retoriikkaansa.

Julkisuudessakin käsiteltiin ulkopoliittisen johdon keskuudessa esiintyneitä todellisia ja vähemmän todellisia linjaristiriitoja, joissa Stubbilla usein nähtiin keskeinen osa. Hänen pääministerikaudellaan turvallisuuspoliittinen keskustelu kuitenkin kiistatta vilkastui, mitä itsessään voi pitää hyvänä saavutuksena usein konsensushakuisessa Suomessa.

On hyvin mahdollista, että Stubb jatkaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentointia melko aktiivisesti tälläkin vaalikaudella. Mikäli menneestä voi jotain päätellä, ainakin sen, että Stubbin pyrkimyksenä on muuttaa ns. suuria linjoja. Tämä sopinee puoluejohtajalle, jonka kantaman ministerinsalkun tehtäväkenttä on tässä taloustilanteessa todennäköisesti hyvin epäkiitollinen.

Lenita Toivakka

Ulkomaankauppaministerinä edellisessäkin hallituksessa toiminut Toivakka on astunut uudessa hallituksessa pitkälti tuttuihin saappaisiin – sillä erotuksella, että hänen hallinnonalaansa on tehty muutoksia. Toivakan tausta on kaupan alalla ja koulutukseltaan hän on kauppatieteen maisteri. Voisi uskoa, että hän keskittyisi lähinnä taloudellisiin näkökulmiin myös toimiessaan utvassa.

Toivakka on tullut tunnetuksi voimakkaana Euroopan integraation puolestapuhujana ja nostanut esiin myös unionin turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden. “Pieni maa kuten Suomi ei voi hyväksyä kansainvälisen lain keskeisimpien sääntöjen rikkomista”, hän totesi syksyllä 2014. Samassa, Tähdistö-lehdelle antamassaan haastattelussa hän valoi optimismia talouden kehitysnäkymiin:

“Suomen vienti EU-alueelle on kuitenkin seitsemän kertaa suurempi kuin vienti Venäjälle. Suomi selviää ja löytää uusia markkinoita.

Ukrainan kriisi ja välien kiristyminen Venäjän kanssa on ollut kova testi EU:n yhtenäisyydelle. EU on sen kuitenkin läpäissyt. Nyt näyttää siltä, että Venäjä on toimillaan hitsannut EU-maita yhteen myös ulkopoliittisesti.”

Ainakaan minkäänlainen “idänkaupan vuorineuvosten” hengenheimolainen ei siis ole kyseessä, vaan Toivakka näyttäisi katsovan mantereen turvallisuuskehitystä laajemmasta näkökulmasta. 14.5.2015 julkaisemassaan blogitekstissä Toivakka muistutti Euroopan unionin turvallisuuspoliittisesta merkityksestä. Aiemmin keväällä hän kritisoi Perussuomalaisten Nuorten lipunpolttotempausta kehottaen pohtimaan, millaisen viestin unionin lipun polttaminen lähettää tällaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa.

Kimmo Tiilikainen

Kimmo Tiilikainen ei vaikuta ottaneen voimakkaasti kantaa ulkopoliittisiin kysymyksiin ainakaan vaalikampanjansa aikana. Hän edustaa Keskustan nuorempaa polvea, jonka ulkopoliittiset näkemykset lienevät vielä mukautuvaisempia kuin vanhempien konkareiden.

Vaalikonevastauksissaan Tiilikainen toteaa, että mahdollisuus hakea Nato-jäsenyyttä on säilytettävä. Puolustusvoimien määrärahojen lisäämistä hän on vastauksessaan kannattanut ja muistuttanut, että asiasta on puolueiden kesken yhteisymmärrys. Hän kiittelee myös määrärahoja leikanneen edellisen hallituksen puolueiden halua vahvistaa maanpuolustusta.

Petteri Orpo

Kuten Tiilikainen, ei Orpokaan ole liiemmin profiloitunut turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Hänen kotisivunsa Teemat -osion kappaleessa Turvallisuus ja palvelut ei kiinnitetä huomiota sen enempää ulkopolitiikan hoitoon kuin sotilaalliseen suorituskykyynkään. Kyseinen teksti kertoo hyvin lyhyesti Orpon näkemyksiä yhteiskunnan toiminnasta ja palveluiden saatavuudesta.

Sisäministerinä Orpon toimialaan utvassa kuuluvat sisäiseen turvallisuuteen liittyvät asiat. Hybridiuhan torjumiseen liittyen on usein korostettu ns. yhteiskunnallisen koheesion merkitystä. Tämän onnistumisessa sisäministerillä on suuri rooli.

Vaalikonevastaustensa perusteella Orpo tunnustaa myös ulkoisen turvallisuuden turvaamisen merkityksen. “Omasta puolustuksesta on kaikissa tilanteissa huolehdittava. Tämä on ainoita kohtia, johon on suunnattava lisää rahaa. Uhkakuvamme ovat muuttuneet ja puolustusta on syytä vahvistaa”, hän on kirjoittanut.

Antti Kaikkonen

Eduskunnan puolustusvaliokuntaa johtava keskustalainen Kaikkonen on nuoresta iästään huolimatta toiminut kansanedustajana jo vuodesta 2003. Puolustusvaliokunnan lisäksi Kaikkonen on jäsenenä ulkoasiainvaliokunnassa, eli hänen eduskuntatyössään ulko- ja turvallisuuspolitiikka painottunee tällä kaudella vahvasti.

Julkisia kannanottoja aiheesta ei kuitenkaan liiemmin viime kuukausien ajalta löydy valtiopäivätoimien ja kirjoitettujen artikkelien osalta. Poikkeuksena on Kaikkosen syyskuussa 2014 jättämä kirjallinen kysymys koskien huoltovarmuustavoitteiden arviointia Ukrainan kriisin valossa. Kriisitietoisuutta näyttäisi tekstin perusteella löytyneen ainakin tuolloin.

Saattaa toki olla, että Kaikkonen toimii pitkälti julkisuudelta piilossa turvallisuuskysymysten kohdalla. Taustaa Kaikkosella ei ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta keskeisissä valiokunnissa kuitenkaan varajäsenyyksiä lukuunottamatta juuri ole. Puolustusvaliokunnan puheenjohtajana hän joutunee ottamaan aiempaa enemmän kantaa myös konkreettisiin kysymyksiin.

Ilkka Kanerva

Ulkoasiainvaliokuntaa johtava konkaripoliitikko aloitti uransa Kokoomusnuorten neuvostoystävällisen siiven edustajana ja tämä leima on seurannut häntä melko pitkään. Kanerva on kuitenkin osoittanut jopa Suomen oloissa poikkeuksellisen hyvää poliittista selviytymis- ja mukautumiskykyä – 2000-luvulla hänen julkinen kuvansa sisälsi jopa atlantistisia piirteitä.

Sinivihreän hallituksen ulkoministerinä toimiessaan hän tapasi silloisen Yhdysvaltain ulkoministerin Condoleeza Ricen, mikä tulkittiin laajalti ulkopoliittiseksi menestykseksi. Viron pronssipatsaskiistassa hän asettui muuta valtionjohtoa näkyvämmin tukemaan Viroa. Patsaskiistan yhteydessä esitetystä kommentoinnista ja kommentoimatta jätttämisestä tuli yksi kiivaimmista 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen julkisista ulkopolitiikkaa koskevista sananvaihdoista.

Toisaalta Kanerva ei, perisuomalaiseen tapaan, ole kovinkaan itsekriittisesti tutkiskellut menneisyyttään. Hänen lausuntojensa varovaisuuden aste on vaihdellut. Tilanne on erilainen kuin vielä muutama vuosi sitten, ja lausuntojen sävyjen muuttuminenkin on toki ymmärrettävä tässä kontekstissa.

Kanerva ymmärtänee, että liian varovaisiksi venyvissä kannanotoissa on vaara tulkita ne alistumiseksi. Poliittinen selviytyjä tuskin on kuitenkaan muuttanut luontoaan – hän haistelee, mistä tuulee ja muovaa näkemystensä sanamuodot harkintansa mukaan.

Viime vaalikaudella Kanervan keskeinen työ koski puolustusmäärärahojen korottamista esittäneen Puolustuksen parlamentaarisen selvitysryhmän johtamista. Yleisesti tätä työryhmää kutsuttiin Kanervan työryhmäksi. Se esitti 150 miljoonan euron lisärahoitusta puolustukseen. Tätä kannatti kuusi puoluetta – Vasemmistoliitto jätti asiasta eriävän mielipiteen ja Vihreät täydentävän lausunnon.

Kanerva oli myös yksi Kokoomuksen vaalien alla toteuttaman ulkopoliittisen keskustelukiertueen neljästä “mestarista” Kimmo Sasin, Ben Zyskowiczin ja Pertti Salolaisen lisäksi. Tuskin hän jää äänettömäksi yhtiömieheksi eduskunnassakaan.

Avainsanat: , ,

Share This