Suomen turvallisuus: jokohan kohta olisi NATO:n aika?

Pauli Järvenpää

1990-luvun alun Neuvostoliiton poliittinen ja yhteiskunnallinen romahdus tarjosi monille Euroopan valtioille odottamattoman tilaisuuden kiinnittyä läntiseen turvallisuusyhteisöön liittymällä puolustusliitto NATO:n jäseneksi.

Näin avautunutta tilaisuutta käyttivät hyväkseen ensimmäisinä Puola, Tšekki ja Unkari (1999) sekä pian tämän jälkeen seitsemän itäisen Euroopan valtiota mukaan lukien Baltian maat (2004). Balkanin alueelta Albania ja Kroatia liittyivät vuonna 2009. Tämän kehityksen jälkikaikuna Montenegrosta tuli NATO:n 29. ja tähän saakka viimeisin jäsen vuonna 2017.

Tässä joukossa Suomi ja Ruotsi loistavat poissaolollaan. Me molemmat olemme kyllä NATO:n Walesin huippukokouksessa 2014 meille tarjotun ”vahvistetun kumppanuutemme” kautta poliittisesti lähellä NATO:a, mutta ilman varsinaista jäsenyyttä olemme kuitenkin aina ulkopuolisia.

Tästä muistutti meitä viime viikonlopulla myös NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg puhuessaan Pohjolan suurimmassa turvallisuuspoliittisessa konferenssissa Ruotsin Sälenissä.

Moni sanoisi, että olemme Ruotsin kanssa onnistuneet asennoimaan itsemme juuri pahimpaan mahdolliseen asentoon. Olemme valmiit ottamaan koviakin riskejä esimerkiksi NATO:n johtamissa kriisinhallintaoperaatioissa, mutta emme järjestön ulkopuolisina pääse osalliseksi sen keskeisistä eduista: NATO:n päätöksentekoon osallistumisesta ja liittouman jäsenilleen tarjoamista sotilaallisista turvatakuista.

Vapun alla 2016 valmistui ulkoasiainministeriön tilaama arvio Suomen mahdollisen NATO-jäsenyyden vaikutuksista. Raportti piirtää viiltävän realistisen kuvan meidän turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme: sen keskeinen toimija, Venäjä, on poliittisesti ja sotilaallisesti tyydyttämätön suurvalta ja arvaamaton naapuri, joka tietoisesti pyrkii muuttamaan vallitsevan eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen normeja ja periaatteita.

Näin toimiessaan Venäjä haastaa kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen järjestyksen oikeutuksen ja hakee voimapolitiikallaan itselleen etupiirejä ja erityisoikeuksia. Raportin sanoin se muodostaa Suomelle ”pysyvän geopoliittisen dilemman, johon ei ole ratkaisua.” Raportti päätyy siitä huolimatta selkeään johtopäätökseen: ”Suomen NATO-jäsenyys todennäköisesti vahvistaisi Suomen välitöntä turvallisuutta, sillä maa pääsisi viidennen artiklan turvatakuiden piiriin ja vahvistaisi pelotetta mahdollista hyökkäystä vastaan.”

Venäjä on vielä paperilla NATO:n rauhankumppanimaa kuten Suomikin. Käytännön yhteistyö Venäjän kanssa on Ukrainan konfliktin takia jäissä. Kuvassa vielä vaaleansinisellä merkitty Montenegro liittyi NATO:on 2017

Suomalaiset NATO-vastustajat ovat vuosien mittaan nojautuneet mitä moninaisimpiin ja – näin on pakko sanoa – pääsääntöisesti kriittistä tarkastelua kestämättömiin väitteisiin. Ehkä erikoisin niistä on väite, että me voisimme liittyä NATO:on sitten, kun maatamme uhataan sotilaallisilla toimilla. Silloin se olisi kaiken järjen mukaan kuitenkin liian myöhäistä: miksi NATO sellaisessa tilanteessa ottaisi Suomen riesakseen? Ajatus kuitenkin elää sitkeästi ja on ollut jatkuvassa käytössä jopa meneillään olevissa presidentinvaalidebateissa.

Toinen samankaltainen väite on, että meille riittävät turvatakuiksi yhteistyö EU:n, pohjoismaisen viiteryhmämme ja Ruotsin kanssa. Kaikki nämä yhteistyökumppanit ovat toki Suomelle tärkeitä ja yhteistyön syventäminen esimerkiksi juuri Ruotsin (tai Yhdysvaltain) kanssa on varsin viisasta toimintaa, mutta sotilaallisia turvatakuita ei näiltä yhteistyökumppaneilta saa. Eikä niitä saa myöskään NATO:lta muuten kuin jäsenyyden kautta, kuten NATO:n pääsihteeri juuri totesi.

Aiemmin mainittu NATO-raportti tarjoaa Suomelle ja Ruotsille turvallisuuden perusratkaisuksi liittymistä NATO:on samaan aikaan. Siinä jo olisi järkeä, ja sitä kannattaakin perin pohjin ja avoimin mielin pohtia. Ruotsissa ollaan todennäköisesti askelen lähempänä realistisia jäsenyyspohdintoja tämän syksyn eduskuntavaalien jälkeen. Siitä junasta Suomen ei pidä myöhästyä.

Mutta mitähän venäläiset sanoisivat, jos Suomi päätyisi ilmoittamaan hakevansa NATO-jäsenyyttä? Tämä kysymys näyttää nousseen monien vuosien varjonyrkkeilyn jälkeen siksi todelliseksi syyksi, minkä tähden Suomessa NATO-jäsenyyttä vierastetaan. Miten siis Venäjä jäsenyyteen suhtautuisi, miten se siihen reagoisi?

Venäjä on selvästi ja jyrkkäsanaisesti ilmaissut vastustavansa Suomen liittymistä NATO:on ja tehnyt selväksi, että liittyminen tärvelisi Suomen ja Venäjän suhteita. Venäjän kannanotot on kuitenkin nähtävä enemmänkin poliittisina painostuskeinoina vaikuttaa Suomen päätöksentekoon kuin uhkauksina meitä vastaan kohdistettuista konkreettisista sotilaallisista tai taloudellisista toimista, sillä eihän esimerkiksi Baltian maiden liittyminen NATO:on ole sinällään synnyttänyt ärhentelyä voimakkaampia vastatoimia. Miksi siis meidän suuntaamme?

Lisäksi pitäisi olla itsestään selvää ja kaikkien valtioiden, myös Venäjän, hyväksyttävissä, ettei yhdelläkään toisella maalla saa olla veto-oikeutta Suomen turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin. Avoimen yhteiskunnan ei pidä antaa pelottelulle periksi. Ei ainakaan meidän itsemme tule kaventaa omaa poliittista liikumavaraamme. Uskottelu, että Venäjää voitaisiin rauhoitella luopumalla meidän kannaltamme järkevästä turvallisuuspoliittisesta vaihtoehdosta, on pahinta laatua olevaa itsepetosta. Sitä paitsi korkea-arvoisten sotilaiden lausunnoista päätellen Venäjä pitää jo nyt Suomea (ja Ruotsia) osana vihamielistä NATO:n johtamaa läntistä blokkia.

Kaikki tämä alleviivaa vain sitä, että Suomen on tehtävä NATO-ratkaisu omista kansallisen turvallisuuden lähtökohdistaan. Suomen jäsenyys ratkaisisi myös yllä mainitun ikiaikaisen geopoliittisen dilemman: Suomi kuuluisi NATO:n jäsenenä kaikilta osin läntiseen yhteisöön, ilman muttia ja saivarteluja. Tämän ratkaisun luulisi olevan linjassa myös Venäjän pyrkimysten kanssa. Venäjällä olisi NATO-Suomen kanssa 1340 kilometriä yhteistä rajaa, jota ei missään olosuhteissa käytettäisi Venäjän turvallisuusetujen vastaisesti, sen Suomi voisi taata. Jos nyky-Venäjä todella aidosti pelkää hyökkäystä lännestä, ratkaisisi Suomen jäsenyys tällaisen uhan mahdollisuuden.

On hyvä myös muistaa, ettei NATO-jäsenyys ole saavutettavissa tuosta vain. Niin valmis ja kaikin puolin kelvollinen jäsen kuin Suomi jo olisikin, pitää tiedostaa, että jäsenneuvottelut vievät oman aikansa, ja loppujen lopuksi kaikkien jäsenvaltioiden kansanedustuslaitosten on vielä siunattava hakijan jäsenyys.

Tähän kaikkeen kuluu helposti aikaa 2-3 vuotta. Tosin viime aikaiset hakutilanteet esimerkiksi Baltian maiden ja Montenegron kohdalla ovat osoittaneet, että jo hakuprosessin aikana NATO on käytännössä antanut hakijoille epäviralliset turvatakuut.

Olisiko nopeutettu jäsenyysprosessi (fast-track) Suomen kohdalla mahdollinen, on vaikea ennustaa. Tuskin meille kuitenkaan mitään erityisiä etuoikeuksia tässä suhteessa annettaisiin, vaikka toisaalta meidän nykyinen asemamme NATO:n erityiskumppanina voisi olla meille avuksi. Olettaa saattaa, että Venäjä kuitenkin kaikissa tapauksissa pyrkisi estämään Suomen liittymisaikeet, ellei se sitten näkisi yllä hahmotellulla tavalla Suomen jäsenyyttä myönteisenä asiana myös omalta kannaltaan.

Tämä saattaisi kuitenkin edellyttää hallinnon vaihtoa Venäjällä, mitä ei ole näköpiirissä ainakaan lyhyellä aikavälillä. Mikäli tällainen tilanne syntyisi, Suomelle ja Venäjälle koittaisi ainutkertainen mahdollisuus historialliseen tilaisuuteen kohdata toisensa ”silmän tasalta” eli tasavertaisina suvereeneina valtioina ilman uhkailua ja pelottelua.

Mielipidemittausten pohjalta voi päätellä, että tällä hetkellä vajaa neljännes suomalaisista tukee ajatusta Suomen NATO-jäsenyydestä. Tämä siitäkin huolimatta, että poliittiset päättäjämme eivät ole aiheelle juurikaan lämmenneet. Mielenkiintoista on, että yli puolet maanpuolustuksesta erityisesti kiinnostuneiden kansalaisryhmien jäsenistä, esimerkiksi Reserviläisliiton kyselyissä, ilmoittaa tukevansa Suomen jäsenyyttä. Alan ammattilaisista, aktiiviupseereista, jäsenyyttä kannattaa 64 prosenttia Upseeriliiton hiljattain teettämässä kyselyssä. Eversteistä ja kenraalikunnasta jopa 70 prosenttia on NATO-jäsenyyden kannalla.

Erityisen kiinnostava mielipidemittaustulos on se, että yli puolet suomalaisista tukisi valtiojohtoa, jos se lähtisi hakemaan Suomelle NATO-jäsenyyttä. Tämän voisi tulkita niin, että kansalaiset jopa odottavat tässä asiassa selkeätä viestiä ja johtajuutta tasavallan presidentiltä ja hallitukselta. Syvään ja perusteelliseen keskusteluun jäsenyydestä ja sen plussista ja miinuksista on oivallinen mahdollisuus vielä käynnissä olevan presidentinvaalikampanjan yhteydessä sekä sen jälkeen vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Näissä vaaleissa menestyneet puolueet voisivat koota hallituksen, joka asettaisi ohjelmassaan tavoitteeksi Suomen NATO-jäsenyyden esimerkiksi vuoteen 2022 mennessä.

Kyse ei olisi enemmästä eikä vähemmästä kuin siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan ja sen kansalaisten sotilaallinen turvallisuus kyetään yhä vaativammissa olosuhteissa parhaiten takaamaan. Tässä mielessä NATO:n aika on nyt.


Pauli Järvenpää, vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS), Tallinna

Jutun pääkuva: NATO:n huippukokous Puolassa 2016 päätti vahvistaa Itä-Euroopan puolustusta. Kuva Puolan puolustusministeriö.

Avainsanat: , , , ,

Share This