Suomi kylmässä sodassa

Suomen Sotilaassa on viime aikoina kirjoitettu paljon Kiinasta, mutta ei ilman syytä. Koronapandemia on entisestään kiihdyttänyt omaa marxismi-leninismin versiotaan soveltavan suurvallan aggressiota ja paljastanut Pekingin hallinnon perimmäisen luonteen.

Tilanteen selventämiseksi julkaisimme verkkolehdessämme Yhdysvaltain ulkoministeri Mike Pompeon puheen, jossa käytännöllisesti katsoen irtisanouduttiin presidentti Richard Nixonin aikana omaksutusta rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikasta. Tätä suurvaltasuhteiden historiallista dynamiikkaa on tarkemmin avattu muun muassa allekirjoittaneen aiemmassa artikkelissa Kun panda ryhtyi riehumaan.

Palataan Pompeon puheeseen. Entinen CIA:n johtaja antoi linjauksessaan kunnolla runtua länsimaiden, myös USA:n hyväuskoisuudelle ja heikkoudelle Kiinan edessä, otti voimakkaasti kantaa Hongkongin vapauden, uiguurien ihmisarvoisen kohtelun ja Taiwanin puolesta. Amerikkalaisen itsekritiikin lisäksi hän suuntasi peitsen Saksaan mainitsematta maata nimeltä: onhan Berliini ollut melkoisen haluton ryhtymään mihinkään Kiinan vaikutusta patoaviin toimiin, toisin kuin esimerkiksi brexitin seurausten kanssa kamppaileva Iso-Britannia.

Julkaistuamme puheen käännöksen Suomen Sotilaan Facebook-sivun kommenttiosiossakin huomautettiin aiheellisesti, että vaalit saattavat muuttaa Yhdysvaltain linjaa. Tämä pitää paikkansa, mutta ei ole koko totuus. Jos jostain asiasta entisestään polarisoituvassa Washingtonissa ollaan samanmielisiä, kyseessä on nimenomaan Kiinan ekspansion vastustaminen.

Presidentit Donald Trump ja Sauli Niinistö Helsingissä.

Kuten turvallisuuspoliittinen kommentaattori Janne “Rysky” Riiheläinen eilisessä Karjalaisen julkaisemassa kolumnissaan totesi, uudessa tilanteessa on kyse muustakin kuin Kiinasta. Myös allekirjoittanut näkee Pompeon puheen laajempana irtisanoutumisena sellaisesta keskinäisriippuvuuden korostamisesta, jossa turvallisuusnäkökohtia ja erilaisten yhteiskuntajärjestelmien epäsymmetriaa ei oteta huomioon. Kiinan tavoin myös Venäjä ja Iran ovat toistuvasti purreet niille toistuvasti tarjottua yhteistyön kättä.

Osaltaan tästä ovat vastuussa suurten länsimaiden eliitit, mutta myös ns. harmaalle alueelle jääneiden “välittäjien” rooli on merkittävä. Maailman jakautuessa kahtia oma puoli on tuotava entistä selkeämmin esiin ei vain suhteessa Kiinaan, vaan kaikkiin sellaisiin toimijoihin, jotka eivät hyväksy sivistyneen kansainvälisen yhteistyön pelisääntöjä. Suomella ei pitäisi olla mitään syytä olla valitsematta demokratiaan, sananvapauteen, oikeusvaltioon ja markkinatalouteen sitoutuneiden maiden yhteisöä.

Donald Trump ja XI Jinping tuntevat nykytrendit.

Pompeo väläyttikin puheessaan vanhaa ideaa “demokraattisten maiden YK:sta”, joka voisi käydä autoritaarisia hallintoja vastaan ilman veto-oikeuksien ja diktaattorien asettamia rajoitteita.
Japanin ottamista mukaan anglosaksisten maiden Five Eyes -tiedusteluyhteistyöhön harkitaan. Itämeren alueella Viro toimi jälleen suoraselkäisesti – oikeastaan pohjoisnaapurinsa puolesta – irtisanoessaan suunnitelmat Kiina-yhteyksistä tunnetun Peter Vesterbackan puuhaaman Talsinki-tunnelin rakentamisesta turvallisuusnäkökohtien vuoksi. Niin kauan kuin Yhdysvaltain tarjoama ydinsateenvarjo on Euroopan keskeisin turva, ei etenkään Venäjän naapurissa ole varaa sooloiluun atlanttisen suurvallan ykkösprioriteettien suhteen.

Kuten aina, menestys on kiinni paitsi ulkoisia uhkia vastaan suojautumisesta, myös kyvystä uusiutua. Toisen maailmansodan alla tapahtunutta ideologista kehitystä on kuvattu kolmiolla, jonka kaksi sivua väistämättä liittoutuisivat kolmatta vastaan: liberaalidemokraattinen, fasistinen ja kommunistinen maailma.

Tiedämme, miten lopulta kävi. Mahdottomaan välikäteen joutunut Suomi sinetöi vuosikymmeniä kestäneen erityisasemansa 12.3.1940 allekirjoittaessaan erillisrauhansopimuksen länsimaiden avuntarjouksesta huolimatta ja aloittaessaan tukeutumisen Saksaan silti oman yhteiskuntajärjestelmänsä säilyttäen. Kyseessä saattoi tuolloin olla kaikessa inhorealismissaan paras mahdollinen vaihtoehto, mutta ohjenuoraa siitä ei kannata tehdä: historia kun ei koskaan toistu sellaisenaan.

Vuonna 2020 liberaalidemokraattinen ideologia on säilynyt – toki kehittyneenä – mutta vastustajat ovat muuttuneet mandarinistis-kollektivistiseksi Kiinan tyranniaksi sekä Venäjän kleptokraattis-korruptiiviseksi, raakaan voimaan ja petollisuuteen perustuvaksi kyynisyydeksi.

Pompeo totesi puheessaan, että Kiina on jo länsimaiden sisällä – ja niin ovat myös edellisessä kappaleessa mainitut ideologiat ruumiillistumineen. Vaikka niiden merkitys ei ole vielä lähelläkään Kiinaa tai Venäjää, suunnalla ja odotuksilla on väliä. Siksi ulkoministerin peräänkuuluttama itsekritiikki tulee ottaa vakavasti. Se ei koske pelkästään naiiviutta vastustajien tekemisten suhteen, vaan myös omien yhteiskuntien kipukohtien myöntämistä ja korjaamista.

Share This