Suomi, NATO:n 30. jäsenmaa?

Vapun alla valmistui arvio Suomen mahdollisen NATO-jäsenyyden vaikutuksista. Ulkoministeriön tilaaman raportin oli valmistellut neljän arvovaltaisen asiantuntijan muodostama työryhmä, johon kuuluivat entiset suurlähettiläät René Nyberg Suomesta ja Mats Berqvist Ruotsista sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen ja Lontoossa toimivan kansainvälisen strategiantutkimuslaitoksen (IISS) johtokunnan puheenjohtaja ranskalainen François Heisbourg.

Raportti on kunnianhimoinen ja ammattitaidolla rakennettu katsaus Suomen tuleviin turvallisuuspoliittisiin valintoihin.

Suomi on pieni maa, joka on aina sopeutunut ja joutuu vastaisuudessakin sopeutumaan vallitseviin tilanteisiin. Työryhmän tehtävänä ei ollut antaa arviota siitä, pitäisikö Suomen hakeutua NATO:n jäseneksi vai ei – sen työryhmän asettaja oli tarkoituksellisesti sulkenut pois – mutta raportissa kyllä todetaan, että jos turvallisuustilanne muuttuu, NATO:n on oltava Suomelle aito vaihtoehto.

Ruma sana sanotaan raportissa niin kuin se on: Venäjä on tyytymätön valta ja arvaamaton naapuri, joka pyrkii muuttamaan vallitsevan eurooppalaisen järjestyksen normeja ja periaatteita. Näin toimiessaan se haastaa kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen järjestyksen oikeutuksen ja hakee voimapolitiikallaan itselleen etupiirejä ja erityisoikeuksia.

Pienempiä naapurivaltojaan se uhkaa sapelinkalistelulla ja jopa ydiniskuilla, jos ne vaikka saisivat päähänsä hakeutua turvaan NATO:n suojiin. Raportin sanoin: Venäjän kohdalla ennakoitavuus on vähentynyt , eikä Venäjä ole sinut itsensä eikä ympäröivän maailman kanssa.

Näin kovaa ja osuvaa arviota ei Venäjästä ole Suomessa valtioneuvoston tuottamassa raportissa ainakaan toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu. Kollektiivisen työn tulos raportti tietysti oli, mutta tässä taitaa kyllä näkyä maailmalla hyvin tunnetun ja korkealle arvostetun Heisbourgin kynän jälki?

Alueellinen yhteistyö esimerkiksi pohjoismaisessa kehyksessä on ehdottoman välttämätöntä, mutta myös selvästi riittämätöntä Suomen tämänhetkisiin turvallisuushaasteisiin. Yhteistyön eurooppalainen ulottuvuus EU:n kautta on osa Suomen identiteettiä, mutta turvaksi siitä ei meille Venäjän rajanaapurina ole.

Ruotsin kanssa tehtävä yhä tiivistyvä poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö on viisasta ja antaa molemmille osapuolille paljon, mutta ei siitäkään puolustuksemme perusratkaisuksi ole. Sen sijaan raportti tarjoaa Suomelle ja Ruotsille ratkaisuksi liittymistä NATO:on samaan aikaan. Ajatuksessa on paljon järkeä, ja sitä kannattaa perin pohjin tutkia. Taitaa vain olla niin, että sisäpoliittisista syistä maiden aikataulut eivät sovi kovin hyvin yhteen, Ruotsissa kun seuraavat eduskuntavaalit ovat 2018 ja Suomessa vasta 2019. Mutta jos poliittista tahtoa löytyy, niin aikataulutkin ovat yhteensovitettavissa.

Raportissa kirjataan selkein sanoin, että NATO on puolustusliitto, vaikka Venäjä harhaisena muuta väittää. Kirjoittajat iskevät taas suoraan ytimeen: Suomen NATO-jäsenyys todennäköisesti vahvistaisi Suomen välitöntä turvallisuutta, sillä maa pääsisi liittokunnan perussopimuksen viidennen artiklan piiriin. Se vahvistaisi pelotetta mahdollista hyökkäystä vastaan. Sitten raportti tarjoaa puhdasta kristallinkirkasta pelotelogiikkaa: kyky toimittaa nopeaa NATO-tukea ja sotilaallisia vahvistuksia Suomeen kohottaisi Suomen pelotekykyä ja ehkäisisi Venäjän virhearvioinnin riskiä.

Raportti puhuu pariinkin otteeseen ”Suomen pysyvästä geopoliittisesta dilemmasta, johon ei ole ratkaisua” kovin nybergiläisittäin sanankääntein. Historiallisesti tämä toki pitää paikkansa. Vaikeassa historiassaan Venäjän ja Ruotsin välimaastossa Suomella ei todellakaan juuri ole ollut vaihtoehtoja. Nyt sillä on, ja on ollut jo lähes kaksi vuosikymmentä. NATO antaisi Suomelle vihdoinkin keinon hallita strategista ympäristöään, mutta niin vain tätä vaihtoehtoa ei haluta ottaa vastaan.

Kovin on kovakalloista kansaa, sanoisi Paasikivi.

Pauli Järvenpää

Vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS)

Tallinna

 

 

 

Share This