Suomisen Suomi

Aiemmin muun muassa kylmän sodan aikaisen toisinajattelija Georg C. Ehrnroothin tutkijana tunnetuksi tullut filosofian tohtori Riku Keski-Rauska ei jätä kylmäksi uusimmankaan teoksensa myötä.

“Jori Ceestä” tohtoriksi väitellessään Keski-Rauska tuli muun muassa paljastaneeksi Neuvostoliiton verkostojen Suomessa suorittaman mustamaalausoperaation. Ilkka Suomisen elämäkerta Sinä osaat – sinä pystyt (Docendo 2020) sisältää vähintään yhtä paljon Suomen lähihistorian kannalta mielenkiintoista aineistoa.

Todettakoon aluksi, että tässä tekstissä keskitytään nimenomaan Suomen kansallisen turvallisuuden sekä kansainvälisen aseman kannalta merkittäviin elämäkerran osioihin. Nämä ovat kuitenkin vain osa laajaa teosta, josta riittää ammennettavaa niin politiikasta, sodanjälkeisen yhteiskunnan elämästä ja ilmapiiristä kuin parisuhdedraamasta kiinnostuneille.

Keski-Rauskan teksti on sen verran mukaansatempaavaa ja hersyvää, että mikäli akateemiset tutkimusaiheet joskus loppuisivat, toimittajan pesti Me Naisissa olisi luultavasti “piece of cake” – ja tämä on pelkästään positiivinen kommentti. On taitolaji vetää lukija kerronnan syövereihin perinteisesti vähemmän räiskyvinä pidettyjen aihepiirien parissa.

Kirjan kannessa esiintyy Suominen nuorena ja vähän vanhempana.

Ilkka Suominen ja Suomi

Onko Suominen Suomi pienoiskoossa, kuten nimestä voisi päätellä? Tuskin. Silti Suomisessa on jotain suomalaisen, kylmän sodan aikaisen valtiomieheksi kutsutun ihmistyypin kannalta keskeistä. Rauhallisuus ja kyky monitahoiseen ajatteluun – ajoittain monimielisin ilmaisuin väritettynä – eivät ole kadonneet karismaattisten johtajiemme hyvelistalta vieläkään.

Suomisen kasvuympäristössä olivat läsnä niin maaseudun elämä, teollisuus, Lounais-Suomen rannikkokaupungit kuin alusta saakka myös kansainväliset kontaktit. Ehkä siksi monenlainen ideologinen dogmaattisuus tuntuu muodostuneen varsin tuoreen teollisuussuvun vesalle vieraaksi.

Suominen ja ystävänsä Helmut Kohl auttoivat maatamme eurooppalaisen integraation tielle. Kovin yleisesti ei välttämättä ymmärretä sitäkään, että eräällä tavalla jopa nykyinen tasavallan presidenttimme sekä EU-komissaarimme ovat Suomisen perillisiä – tai ainakin saaneet oppia ja tukea siltä piiriltä, jossa hän vaikutti. Ei ole siten kovin liioiteltua sanoa meidän elävän Suomisen Suomessa.

Neuvostosuhteiden lisäksi Ilkka Suominen muistetaan eurooppalaisten ovien avaajana. Helmut Kohl oli hänen tärkeimpiä yhteistyökumppaneitaan.

Neuvostosuhteita rakentamassa

Politiikkaan kuin sattumalta ajautunut Ilkka Suominen kuului alkujaan kokoomuksen ns. remonttimiesten siipeen, jonka tavoitteena oli korjata puolueen sisäpoliittinen paitsio luomalla läheisemmät suhteet presidentti Urho Kekkoseen ja Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle. Suomisen KGB-yhteyshenkilöksi valikoitui 1970-luvun puolivälissä muun muassa Vladimir Putinin sekä Sergei Ivanovin opettajana KGB:n Andropov-akatemiassa kunnostautunut Felix Karasev (Sutyrin).

Kirja valaisee suhteen alkua seuraavasti:

“Saadun tiedon mukaan torstaina 10.4.1975 klo 13.00 Neuvostoliiton suurlähetystön I sihteeri Karasev tapasi Suomisen ja Pitkäsen ravintola Klaus Kurjessa. Raportin mukaan paikalle sattunut “tarkkaavainen kuulija oli kuullut keskusteltavan mm. kokoomuksen ongelmallisesta nuorisoliitosta”. Parin tunnin keskustelujen jälkeen herrat olivat hyvästelleet ja poistuneet ravintolasta.”

“Ensimmäisestä kohtaamisesta teki ikimuistoisen se, että Riitta-vaimonsa suureksi ihmetykseksi Ilkka palasi ravintolasta kotiin ison uistinkasan kanssa ja hyvät votkat nauttineena. Syy uistimiin oli siinä, että kahden kalamiehen ravintolakohtaaminen johti siihen, että Felix ja Ilkka poikkesivat kotimatkalla kalastustarvikekaupassa. Sortumatta liioitteluun voidaankin sanoa, että Karasevista tuli ihan kirjaimellisesti Ilkan kotiryssä koukkuineen päivineen.”

Keskusteluyhteys syventyi perhetuttavuudeksi, joka johti jopa pariskunnan lapsen nimen valintaan Karasevin Sima-vaimon ehdotuksen pohjalta. Sellaista johtopäätöstä ei kuitenkaan pidä vetää, että Suomiset olisivat nähneet vakoojassa vain hauskan seuramiehen ja perheystävän.

Keski-Rauska kuvaa nousevan poliitikon varotoimia:

“Tehtaankadun edustajien kanssa seurustelun lähtökohtana oli ajatus siitä, että sallittua oli keskustella kaikesta, mikä liittyi yleiseen politiikkaan. Yhteydenpidon ehdoton raja kulki kuitenkin siinä, ettei mitään dokumentteja saanut heille antaa – ei edes Helsingin Sanomia. Ilkan ja Jussi Isotalon mukaan tämä linjaus oli ainakin heidän kohdallaan täysin selvä, sillä pelisäännöistä oli etukäteen sovittu. Ilkka korostaa, ettei seurusteleminen Tehtaankadun edustajien kanssa muodostunut ongelmaksi, sillä kokoomuslaisilla ei edes voinut olla salaisuuksia kerrottavaksi. —

Solmiessaan yhteyden Karaseviin Ilkka oli luonnollisesti tietoinen yhteydenpitoon liittyvistä riskeistä. Selustansa varmistamiseksi Suominen informoi asiasta suojelupoliisin päällikköä Seppo Tiitistä, joka Ilkan kertoman mukaan totesi vain: ”Ole huoletta, hän ei koskaan aiheuta sinulle vaikeuksia.” Tiitisen huoleton toteamus on sikäli mielenkiintoinen, että kyse oli kaikesta huolimatta KGB:n tiedustelupäälliköstä, jonka tiedettiin tiedustelupiireissä meritoituneen erityisesti ”suomalaiskiintiön” tarkasta tuntemisesta.”

Yleisellä tasolla voi pohtia, mihin on perustunut useissa lähteissä esitetty ohjeistus dokumenttien luovuttamisen ehdottomasta kiellosta samalla kun käytännössä rajaton keskusteluvapaus Suomen sisäisistäkin asioista on tiedustelumiesten kanssa toimiessa sallittu. Mikä ikinä moisen ohjeistuksen motiivi olikaan, se on hyvin todennäköisesti kääntynyt Suomen turvallisuuden kannalta ennemmin vahingoksi kuin hyödyksi.

Ensinnäkin periaate on tarjonnut välittömästi potentiaalisen vipuvarren sellaista henkilöä vastaan, joka on vaikkapa sen yhden Helsingin Sanomien artikkelin kopion erehtynyt tiedustelumiehelle näyttämään. Tällaisia tapauksia Suomen Sotilas löysi Puolan turvallisuuspalvelun arkistoja penkoessaan useita – myös maanpuolustuspiirien keskuudesta.

Toiseksi ohjeistus on lähettänyt täysin väärän viestin siitä, mikä on kansalliselle turvallisuudelle uhkaavaa ja mikä ei. Salaisten tietojen kertominen suullisesti on paljon vahingollisempaa kuin julkisen, organisoimattoman materiaalin tai yksittäisen lehtiartikkelin antaminen peitetehtävässä toimivalle diplomaatille. Olennaista on sisältö ja motiivi – konspiratiivinen toiminta ei muuksi muutu, vaikka se tapahtuisi lentopallokentällä hikoillen, viskilasin ääressä Pietarinkadulla jutustellen tai hierojan hoivassa rentoutuen.

Toivottavasti periaatteita on sittemmin tarkistettu, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä.

Kansainvälistä yhteistyötä

Ilkka Suominen oli aloittanut poliittisen verkostonsa luomisen ulkomaille jo kauan ennen Suomen hyppäämistä kiivaaseen integraatiojunaan. Keski-Rauska kuvaa yhteistyön toimintalogiikkaa tilanteessa, jossa neuvostointressien huomioiminen oli jos ei kaiken a ja o, ainakin sisäpoliittisesti tärkeää:

“Presidentin varpaille astumisen välttämiseksi Ilkka piti huolen, että presidentti tiesi tarkalleen, mitä kokoomus puuhasi kansainvälisillä areenoilla. Konkreettisimmin tämä tuli esiin Euroopan demokraattisen unionin (EDU) kohdalla.”

“Lontoossa 20.–21.7.1979 pidetyn vuosikokouksen jälkeen Suominen teki presidentille kokouksesta tarkan selonteon ja korosti, että vaikka kotimaisesta lehdistökeskustelusta ”mustaksi unioniksi” haukuttu EDU asetti kokoomuksen epäluotettavaan seuraan, oli Holkerin johdolla puolueen jäsenyydelle asetettu tiukat reunaehdot: EDU ei saanut tehdä ylikansallisia päätöksiä ja EDU:n mielipiteenilmaukset tuli hyväksyä yksimielisesti. Rivien välistä käy ilmi, että Suominen piti kokoomuksen jäsenyyttä jopa eräänlaisena vakuutena siitä, että EDU pysyi rakentavalla linjalla Neuvostoliittoon nähden.”

Vaikka suomalaisten vaatimat varovaiset kannanotot ovat kaiketi herättäneet monissa närää ja jälkikäteen voi pohtia itsesensuurin eettisyyttä, Suominen ja kokoomus pelasivat kuitenkin lopulta avoimin kortein – eikä Euroopan tulevaisuutta puolueiden yhteistyöjärjestöissä ratkaistu, vaikkei toiminnan merkitystä väheksyäkään pidä.

Kiinnostavampaa olisi tietää, missä määrin Suomen valtion toteuttamiin integraatioratkaisuihin – etenkin Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan – on Tehtaankadun näkökulmasta sisältynyt piiloteltuja tavoitteita. Kansainvälisen tilanteen kiristyttyä Venäjän mahdollisuudet hyödyntää yksittäisten Kremlille myötämielisten toimijoiden potentiaalia ovat toki vähentyneet. Monien EU-instituutioiden kotimaassa Belgiassa on tänä vuonna tutkittu useita Venäjään liittyviä vakoiluepäilyjä. Silti maan vanhanaikainen lainsäädäntö yhdistettynä periaatteeseen, jonka mukaan jäsenmaat huolehtivat yksin “omiensa” turvallisuusselvitysten tekemisestä on herättänyt huolta unionin kyvystä vastata ulkopuoliseen vaikuttamiseen.

Suhmurointia ja särkyneitä suunnitelmia

Huomiotta ei kirjaa lukiessa voi jättää myöskään ns. kassakaappisopimuksen kaatumista ja Harri Holkerin sinipunahallitukseen muodostamiseen liittyviä uusia tietoja sekä tulkintoja. Vaikka sopimuksen tekijät olivat periaatteessa neuvostoystävällisiä, ei Tehtaankadulla suhtauduttu varauksettomasti porvariyhteistyöhön tai sitä suunnittelevien avainhenkilöiden kaikkiin tekemisiin.

Ajoittain jopa Paavo Väyrynen saatettiin katsoa kokoomuslaisia ongelmallisemmaksi idänsuhteiden kannalta:

“Ministeriöistä saadun asiantuntija-avun lisäksi Väyrynen sai ulostulolleen rohkaisua elinkeinoelämän kummisedältään Kari Kairamolta. Väyrysen idänpoliittinen kritiikki johti rajuun vastareaktioon. Kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblom (sd.) syytti keskustapuoluetta oikeistolaistumisesta ja kansanedustaja Mikko Rönnholm oli jo valmis nostamaan Harri Holkerin valtiovarainministeriksi ja Ilkka Suomisen ulkoministeriksi.”

KGB:n ohjekirjeiden perusteellakin oli selvää, että porvariyhteistyön rikkominen oli Moskovan tavoitelistalla korkealla. Keski-Rauska kuvaa usein heikosti tunnettuja tekijöitä vuoden 1987 eduskuntavaaleja ajatellen solmitun salaisen sopimuksen tuhoutumisen taustalla:

“Kassakaappisopimuksen vuodon anatomiaa ja neuvostoliittolaisten mahdollista osuutta pohdittaessa on syytä palauttaa muistiin, mitä tapahtui vuonna 1978, jolloin Anders Blom joutui Holkerin ripitettäväksi Tiedonantajan jutusta, joka käsitteli kokoomuksen toimintaa EDU:ssa. Holkerin hermot paloivat täydellisesti, kun kävi ilmi, että Tiedonantaja tiesi enemmän EDU-asioista kuin kokoomuksen puoluehallituksen jäsenet. Tämä tietenkin viittaisi tietovuotoon ja Holkerin epäluulojen heräämiseen. Vuonna 1989 Viktor Vladimirov paljasti, etteivät Tiedonantajan tiedot olleetkaan peräisin Blomilta, vaan NKP:ltä, joka sai tietonsa Vladimirovilta. Keneltä Vladimirov sitten oli tietonsa saanut? No, tietenkin suoraan kokoomuksen puheenjohtaja Harri Holkerilta, jonka kanssa hän oli käynyt ”luottamuksellisia ja hedelmällisiä” keskusteluja puolueen EDU-kuvioista. Tiedot tulivat siis henkilöltä, joka oli ripittänyt Blomia asiasta, johon oli tosi asiassa itse syyllinen. Blomille asia selvisi Brysselissä 1990-luvun alkupuolella hänen viettäessään iltaa Vladimirovin kanssa. Illan aikana Vladimirov kertoi, miten hyvin Holkeri oli pitänyt hänet informoituna asioista antaen nähtäväksi jopa EDU:uun liittyviä dokumentteja, joiden myötä Vladimirov tiesi, että kokoomuslaiset puhuvat asioista totta.”

Viktor Vladimirov on tietenkin kaikkea muuta kuin objektiivinen tietolähde ja Blominkin parhaina ominaisuuksina on perinteisesti pidetty tinkimättömän totuudenetsinnän sijaan verkostoitumista ja idänkauppaa. Silti kirjassa esitetyt seikat herättävät vakavia kysymyksiä lisätutkimuksen tarpeesta.

Felix Karasevin roolia Suomen lähihistorian kannalta merkittävänä hahmona teos suorastaan alleviivaa.

Jo edesmennyt Harri Holkeri muistetaan Suomisen yhteistyö- ja kilpakumppanina, joka parin vuoden ikäerosta huolimatta tuntui kuuluvan aivan eri sukupolveen.

Kirja kuin aiheensa

Elämäkertoja on monenlaisia. On hagiografioita, jotka kohde itse tai hänen lähipiirinsä hyväksyy ainoaksi totuudeksi ja joiden lähdeaineisto on tarkasti rajattu. On teoksia, jotka perustuvat laajempaan lähdeaineistoon, mutta tarkoituksena on lopulta kuitenkin selitellä ikävämmätkin asiat parhain päin. On yksipuolisia luonnemurhia ja skandaalinkäryisiä paljastuskirjoja.

Keski-Rauskan teos vaikuttaisi ainakin ensimmäisen lukukerran perusteella kuuluvan kuitenkin siihen parhaaseen luokkaan, joka ei polvistu eikä potki ja jota varten on käytetty saatavilla olevia, erilaisia lähteitä hyvin laajalti.

Kiitos kirjan valaisevuudesta kuuluu osaavan tutkijan lisäksi tutkimuksen kohteelle, joka mahdollisista epäluuloistaan huolimatta on suostunut tarjoamaan erittäin keskeistä tietoa kansalaisten ja akateemisen yhteisön käyttöön ollessaan vielä hyvissä voimissaan.

Asenteesta voisi esimerkiksi Erkki Tuomioja päiväkirjoineen ottaa oppia. Dokumentoidut faktat ja tasapainoinen analyysi toimivat, vihjailut sekä ympäriinsä heitettävät syytökset eivät. Välillä tosin saattaa Keski-Rauskan tekstiä lukiessa syntyä kuva, että joitakin yksilöpsykologiaan liittyviä tulkintoja – vaikka oikeaan osuviakin – on viety hiukan liian pitkälle.

Oikeastaan teos on kuin aiheensakin: pohdiskeleva, ehdottomuuksia välttelevä, maltillisesti ilottelevan sarkastinen, mutta ennen kaikkea jämerän asiapitoinen kokonaisuus.

Riku Keski-Rauska
Sinä osaat, sinä pystyt – Ilkka Suomisen elämä
Docendo 2020
Kovakantinen
576 sivua
ISBN 978–952–291-842-0

Share This