Suuret luulot, pienet kyvyt

Neljä vuosikymmentä sitten suomalaisilla oli suuria toiveita siitä, että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta Helsinkiin puuhannut presidentti Urho Kekkonen palkittaisiin Nobelin rauhanpalkinnolla.

Toisin kävi. Syksyn 1975 palkinnon sai venäläinen toisinajattelija Andrei Saharov. Tämä oli suuri pettymys viralliselle Suomelle ja toki varmaan kansan suurelle enemmistöllekin, mutta varsinkin maata presidentin valtaoikeudet ja perustuslain ohittanein valtuuksin ohjaillut, jo enemmän tai vähemmän seniili tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen otti sen henkilökohtaisena loukkauksena.

Se ei kuitenkaan estänyt hänen seuraajiaan havittelemasta sinnikkäästi kansainvälistä tunnustusta. Mauno Koivisto intoili ETY-kokouksissa Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatshovin puolesta ja muistelmistaan päätellen ylitti itselleen tavanomaisen itsehillinnän pidikkeet. Koiviston puheista ja kirjoituksista Neuvostoliiton viime vuosilta tulee mieleen väkisinkin, että mahtoiko hän itserakkaasti kuvitella olevansa maailmanhistorian temppelinharjalla vai lankesiko KGB:n disinformaatiokampanjaan, jonka tarkoitus oli kerätä länsimaiden tukea Neuvostoliiton säilyttämiselle.

Martti Ahtisaari sai lopulta 2008 Nobelin rauhanpalkinnon – ja varmasti sen ansaitsikin, mutta hän ei saanut sitä ansioistaan Suomen ulkopoliittisessa johdossa vaan sitä ennen Namibiassa ja sen jälkeen Acehissa sekä Kosovossa tehneestään työstä. Tarja Halonen kadehti tätä ja olisi varmasti halunnut päästä edes korkeaan YK-virkaan. Sitä varten hän uhrasi maamiinat ja vaaransi Suomen rajojen puolustuksen. Presidenttiehdokkaista Harri Holkeri päätti uransa YK:n yleiskokouksen puheenjohtajana ja Pohjois-Irlannin rauhanvälittäjänä 2000-luvulla ja julkisista esiintymisistään päätellen kompensoi sillä kotimaan politiikan vastoinkäymisiään.

Ei siis ole yllättävää, jos Sauli Niinistöönkin on tarttunut tämä viimeisten presidenttiemme ammattitauti. Parhaimmillaan se voisi vahvistaa Suomen tunnettavuutta ja asemaa puolueettomana maana – jos Suomi olisi yhä suurvaltapolitiikassa puolueeton. Se mielikuva elää yhä varsinkin oppositiopuolueissa Keskustassa ja Perussuomalaisissa, joilta tulikin lämmintä tukea Niinistön yllättävälle Sotshin-matkalle. On myös mahdollista, että Niinistö haluaa lähinnä asemoida itseään Suomen sisäpolitiikan keskiöön, jotta hän voisi aikanaan suostutella kansan enemmistön Natojäsenyyden kannalle. Onhan pitkään väitetty, että enemmistö seuraisi “ulkopoliittista johtoa”, mutta gallupeista päätellen siirtymät ovat olleet toistaiseksi pieniä koska “ulkopoliittisella johdolla” lienee ajateltu presidentin ja pääministerin ohella ulkoministeriäkin tai presidentiltä on muuten vain puuttunut se arvovalta, joka hänelle mielellään uskottaisiin.

*****

Jo Kekkonen julisti että Suomen on toimittava lääkärin eikä tuomarin roolissa. Tämä oppi istuu tiukassa niin rivikansalaisissa kuin ylimmässä ulkopoliittisessa eliitissämmekin. Mistä esikuvat?

76 vuotta sitten Neville Chamberlain teki syyskuussa 1938 Saksaan peräti kolme vierailua, joista ensimmäinen Berchtesgadeniin 15.-16.9. Tämän jälkeen hän painosti Tshekkoslovakiaa hyväksymään Sudeettialueen irroittamisen, mikä viimeisteltiin pahamaineisessa Münchenin kokouksessa kahta viikkoa myöhemmin.

Historia ei toista itseään. Ukrainan tilannekaan ei toistaiseksi ole ollut aivan vastaava kuin Tshekkoslovakian, sillä Hitler miehitti Sudeettialueen vasta Tshekkoslovakian hallituksen alistuttua sen menetykseen, mutta Vladimir Putin liitti Krimin osaksi Venäjää ilman Ukrainan minkäänlaista suostumusta. Krimin liittämisen härskiydelle on vaikea löytää vertaa kansainvälisestä oikeudesta. Sitä voisi vertailla Itä-Jerusalemin liittämiseen Israeliin kesällä 1980 tai Länsi-Saharan kohtaloon 1975, mutta Palestiina ja Länsi-Sahara eivät olleet silloin kansainvälisesti tunnustettuja itsenäisiä valtioita. Parempi rinnastuskohde olisi Kuriilit, joiden eteläiset saaret Neuvostoliitto liitti itseensä pian niiden valloituksen (29.8.-4.9.) jälkeen 20.9.1945 (perustuslakiin tehtiin muutos vasta 25.2.1947). Japani oli antautunut jo 21.8.1945 ja Stalin oli juhlinut voittoaan Japanista kaksi päivää myöhemmin, mutta Kuriilien kiistanalaiset eteläiset saaret se siis valtasi vasta rauhan aikana. Tätä Japani ei ole vieläkään tunnustanut, joten Krim saattaa pysyä Kuriilien tapaan 69 vuotta Venäjän osana ilman rauhansopimusta tai uutta Münchenin sopimusta.

75 vuotta sitten Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat salaisella sopimuksella itäistä Eurooppaa. Neville Chamberlainin kuuluisasta julistuksesta; Rauha meidän ajallemme, oli kulunut vain vuosi. Pian koko maailma olisi sodassa.

Jos Saksa nyt, 75 vuotta myöhemmin, osaltaan Niinistön julistaman toiveikkuuden varjolla, tunnustaa Krimin ennenaikaisen pakkoliitoksen Venäjään, se toistaa 75 vuoden takaisen Molotovin-Ribbentropin sopimuksen rikollisuuden ja nokittaa vielä 76 vuoden takaisella Münchenin sopimuksella.

Luultavampaa on, että Saksa ja muut maat pyrkivät unohtamaan Krimin aivan kuten Kuriilitkin. Se olisi kuitenkin sikäli väärin, että Japani sentään kävi toista maailmansotaa ja antauduttuaan joutui kärsimään kaikkien häviäjien kohtalon – joutumisen vihollisen armoille. Tätä palestiinalaiset eivät ole vieläkään hyväksyneet. Ukraina ei kuitenkaan ollut sodassa Venäjää vastaan päivääkään, eikä ansaitse kohtelua häviäjänä, vaikka Putinin mielenmaisemassa Ukraina taisikin 2014 olla Japanin 1945 tavoin antautunut Yhdysvalloille, minkä jälkeen venäläisillä oli saalistajan oikeus ryöstää itselleen minkä kykeni. Että jenkkien vikaa siis tämäkin, niin kuin moni tuntuu Suomessakin uskovan.

Suomen ei ole tarvinnut ottaa kantaa Kuriilien asemaan eikä Niinistö erehtyne matkustamaan Jaltalle, mutta Krimiä olisi vaikea pitää 69 vuotta ei-kenenkään-maana, vai olisiko?

Jos kansainvälinen yhteisö kuitenkin suostuttelee Ukrainan tunnustamaan menetyksensä Tshekkoslovakian lailla, jonossa ovat Israel ja Marokko vaateineen sekä itsenäisiksi julistautuneet Pohjois-Kypros ja Somalimaa, ehkä Taiwankin.

Suomalaisen rauhanvälityksen rahkeet tuskin riittävät pakettiratkaisuun, jolla kansainvälinen järjestelmä päivitettäisiin. Suomen tuskin kannattaa myöskään sotkeutua yhtään syvemmälle Ukrainan kriisiin omatoimisesti. Turvallisinta olisi vanhan perinteen mukaisesti pysytellä suurvaltakiistojen ulkopuolella ja piiloutua EU:n sankkaan joukkoon, jonnekin Puolan ja Baltian maiden taakse. Samalla olisi kuitenkin EU:n sisällä vastustettava Saksan syntien toistamista ja toisen valtion rajojen uhraamista näennäisen liennytyksen nimissä. Venäjä ei voi palauttaa ulkomaista luottamusta viimevuotiselle tasolle niin kauan kuin Putin pysyy vallassa, eikä Putin tule luopumaan Krimistä.

Mutta mitäköhän Putin jupisi Niinistön korviin kun sai tämän toiveikkaaksi? Ehkäpä jotakin sellaista kuin että “Näin meidän kesken, enhän minä tätä kriisiä halunnut, mutta minulla oli sisäpoliittisia paineita, ymmärräthän, ja jos tätä vielä jatketaan, minun tilalleni voivat tulla vaarallisemmat voimat…” Ei olisi ensimmäinen kerta kun Venäjän johto tarkoituksellisesti levittää länteen kuvitelmaa sisäisestä valtataistelusta, jossa presidentti (1800-luvulla keisari) edustaa kaikessa sotaisuudessaan turvallisempaa vaihtoehtoa kuin salaperäiset toiset voimat. Venäjä tai venäläiset eivät nimittäin ole sen mystisempiä kuin muutkaan ihmiset ja kansat. He vain pitävät yllä taitavasti myyttiä omasta salaperäisyydestään.

Gorbatshovin aikaan salaperäisten pahisten rooli annettiin vanhoillisille, jotka materialisoituvat vallankaappausyrityksessä täsmälleen 23 vuotta sitten. Boris Jeltsinin aikaan haamuna esiintyivät kommunistit ja KGB-eversti Vladimir Zhirinovski. Ihme olisi, ellei Putinkin nostaisi rinnalleen “luottamuksellisissa” keskusteluissa kummituksia, joiden hän väittäisi touhuavan Ukrainassa ilman “virallisen” Venäjän suostumusta.

Tulemme ehkä piankin kuulemaan lisää huhuja, joiden mukaan Putinia pitää tukea sallimalla hänelle uhrilahjana Krim, koska muuten hänet syrjäyttäisivät paljon vaarallisemmat voimat. Samaa sanottiin myös Hitleristä 1938.

Jos Suomen esitys Ukrainassa oli pelkkä kesäloman hiljaiseen kauteen osunut, huomaamattomaksi jäänyt pyrähdys sisäpoliittisilla motiiveilla, hyvä niin. Jos se uhkaa jatkua osallistumisena Putinin venäläiseen rulettiin, olisi parempi tulla pois tieltä ja äkkiä, siellä on kisat, semmoset ihan oikeet, joissa ei pikkutekijät pärjää.

Teksti: SalainenAsiamies

Avainsanat: , , ,

Share This