Sveitsin malli

Maahanmuuton määrän sijasta olisi kiinnitettävä huomiota laatuun. Voisi olla viisasta vastata turvapaikanhakijoiden vyöryyn lisäämällä työperäistä maahanmuuttoa, kiintiöpakolaisten valintaa ja perheenyhdistämistä, jotta maahanmuuttajien kansallisuus- ja sukupuolirakenne saisi paremman tasapainon.

Sveitsin väestöstä 35 % on ”maahanmuuttotaustaisia”. Tilanne ei ole kovinkaan paljon muuttunut 50 vuoteen, italialaiset ovat vain vaihtuneet kaukaisempiin kansallisuuksiin. Sveitsi on silti pysynyt vapaana, vakaana, vauraana, turvallisena, demokraattisena ja itsenäisenä valtiona. Suomessakin nuorsuomalaisten kansanedustajaehdokas Sem Schubak ehdotti 20 vuotta sitten vaalikirjassaan ”Me maksamme – mutta minne rahat häviävät?” miljoonan ulkomaalaisen maahantuontia korvaamaan väestömme ikärakenteesta johtuvaa huoltotaseen heikkenemistä. Työvoimapulaa ennustettiin jo 1970-luvun alussa, mutta samanaikainen työttömyys ja ajoittaiset taantumat ovat tukahduttaneet keskustelun proaktiivisen ulkomaalaispolitiikan hyödyistä.

Schubakin malli olisi toteutunut, jos maahamme olisi värvätty määrätietoisesti ja omilla ehdoillamme vuosittain 50 000 ulkomaalaista tekemään töitä ahkerasti, maksamaan veroja tunnollisesti ja elämään muutenkin nuhteetonta elämää, jota kutsumme sopeutumiseksi tai nykyisin kotoutumiseksi. Suomi olisi silloinkin vasta samalla tasolla kuin Sveitsi 50 vuotta sitten. Väestönkasvun ansiosta olisimme säästyneet säästöiltä, eikä olisi tarvinnut sulkea kouluja, kasarmeja, syrjäseudun kauppoja, kaupunkikonttoreita, postitoimistoja, poliisiasemia, synnytysosastoja…

Suomi ei kuitenkaan aloittanut 20 vuotta sitä, mikä oli joka tapauksessa edessä. Niinpä nyt Suomeen tulee kenties 50 000 maahanmuuttajaa vuodessa, mutta heidän omilla valinnoillaan, koska heidän silmissään Suomi on Ruotsia anteliaampi. Suomeen ei edes tule TV-kuvista tuttuja sotaa pakenevia, kaiken omaisuutensa menettäneitä syyrialaisperheitä, vaan viime viikkojen turvapaikanhakijoista 85 % on ollut irakilaisia, valtaosaltaan terveitä nuoria miehiä. Suomessa ennestään oleskelleiden irakilaisten työttömyys on lähes 60 %, suurempi kuin minkään muun maan kansalaisten, ja 25-29 -vuotiaista irakilaistaustaisista 72 % on ollut miehiä, jotka ovat olleet muita alttiimpia huumausaine- ja väkivaltarikoksille. Ei se ole rasismia, jos osa suomalaisista hyväksyisi perheelliset sotapakolaiset Syyriasta, mutta ei sotilaskarkureita Irakista, jossa hallitus on valittu Lähi-idän olosuhteisiin nähden vapailla vaaleilla ja tarvitsisi nuoria miehiä taistelemaan terrorismia vastaan. Suomen kunnat olisivat mielellään ottaneet vastaan enemmänkin kiintiöpakolaisia sellaisista kansallisuuksista kuin burmalaisista ja bhutanilaisista, joiden kotoutumisesta on saatu parempia tai ei vielä lainkaan kokemusta, mutta nyt niitä kuormitetaan ongelmallisiksi osoittautuneilla yksinäisillä miehillä ja miesporukoilla. Sellaisia on toki Suomestakin lähtenyt Amerikkaan, minkä vuoksi Länsi sai villin maineen.

Suomessa ulkomaalaistaustaisia on ollut 300 000, vain 5 % väestöstä. Vaikka 50 000 lisää vuodessa ei ole absoluuttisesti paljon, se on suhteellisesti paljon kun verrataan Suomen aiempaan ulkomaalaisväestöön ja toissa vuoden vaihteessa Suomessa asuneiden 12 000 irakilaistaustaisen määrään. Erityisen suuri muutos tulee suomen irakilaisten kielelliseen ja uskonnolliseen koostumukseen, sillä aiemmin he olivat enimmäkseen kurdeja tai shiialaisia. Näillä luvuilla irakilaiset kiilaavat tilastoissa virolaistenkin ohi ja arabia saattaa ohittaa venäjän Suomen puhutuimpana vieraana kielenä. Suomen muslimien profiilia eivät enää määrittele somalit tai varsin vapaamieliset kurdit, albaanit, turkkilaiset ja hazarat, vaan uudet tulijat, joiden tavat tulemme oppimaan vasta lähivuosina.

Vilkkaampaa kansainvälistä vuorovaikutusta kaivanneiden toiveet ovat toteutumassa sikäli, että Suomi saa uutta verta, mutta heidän kannattaisi miettiä, onko ulkomaalaisväestön sisäinen homogeenisyys sittenkään omiaan edistämään kaivattua monikulttuurisuutta.

Maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat voivat toivoa, että osa turvapaikanhakijoista pelästyisi mielenosoittajia ja kaamosta, mutta heidän kannattaisi miettiä, onko enää mahdollista saati millään tavoin mielekästä pitää Suomea ”puhtaana”.

Maahanmuuton määrän sijasta olisi kiinnitettävä huomiota laatuun. Voisi olla viisasta vastata turvapaikanhakijoiden vyöryyn lisäämällä työperäistä maahanmuuttoa, kiintiöpakolaisten valintaa ja perheenyhdistämistä, jotta maahanmuuttajien kansallisuus- ja sukupuolirakenne saisi paremman tasapainon. Haittaako se, jos Suomi vastaanottaisi vuosittain sosiaaliturvan varaan jäävien 50 000 irakilaismiehen lisäksi 50 000 irakilaisnaista, 100 000 pakolaista muista maista ja 200 000 perheensä rehellisellä työllä elättävää ulkomaalaista veronmaksajaa?

Suomi on jakautumassa jyrkästi sen mukaan, miten suhtaudutaan maahanmuuton määrälliseen lisääntymiseen. Sovittelevampi suhtautuminen voisi löytyä, jos kumpikin osapuoli siirtäisi huomiotaan laatukysymyksiin. Miten hyvin meillä riittää rahaa, töitä ja asuntoja kunnolliseen kotoutumiseen, joka välttää syrjäytymisen tai ghettoistumisen vaarat? Onko yhtään vähemmän humanitaarista keskittää apua niihin ihmisiin, jotka eivät pääse sotaa tai vainoa pakoon Eurooppaan tai jotka avoimesti tunnustavat pakenevansa pikemminkin köyhyyttä ja uhkakuvia kuin välitöntä vaaraa hengelleen ja terveydelleen?

Senhän me jo tiedämme, mikä on huonoin vaihtoehto: tähän saakka noudatettu haasteiden lykkäämisen politiikka ja hurskastelu, jolla ensin tiivistetään ulkorajat, jotta kukaan ei saisi viisumia eikä pääsisi Turkin kautta tai meren yli Eurooppaan, mutta sitten julistetaan linnoituksemme korkeimmasta tornista ihmisoikeudet kaikille maailman kansoille ja kuinka Euroopasta ketään rikollistakaan ei palauteta viheliäiseen synnyinmaahansa – kunhan ensin pääsevät tänne hakemaan turvapaikkaa, minkä yritämme estää. Skitsofreenistako?

Ja kyllä, huonosti hoidettu maahanmuuttopolitiikka on turvallisuuskysymys.

Share This