Syntipukkitehdas

Iivi Masso

MUISTAN VUODEN SOTILAAKSI 2017 nimitetyn Alpo Rusin nimen ajalta, kun hänestä tehtiin ”pahis”. Kirjoitin silloin englanniksi väitöskirjaa deliberatiivisesta demokratiasta ja olin juuri palannut tutkijavierailulta New Yorkista; en ollut kovin kiinnostunut paikallisista vakoilujutuista enkä Venäjän vaikutusagenteista. Rusin nimeen yhdistynyt mielikuva muodostui valtavirtauutisista mieleen painuneen mutu-tuntuman perusteella. Siihen liittyi jotain hämärää, epämiellyttävää, pahaa.

Perehtymättömälle, vaikkakin mielestään muuten valistuneelle tarkkailijalle onnistuneesti välitetty mielikuva on paras osoitus siitä, miten mielikuvien tuotantotehdas toimii. Vielä vuosia myöhemmin, kun Rusin syyttömyys on toistuvasti osoitettu sekä julkisuudessa että oikeudessa, hyvät ja fiksutkin ihmiset silti yhä kuiskaillen kysyvät: ”No mitä luulette, onko hän sittenkin syyllinen?”

Rusin ja Jarmo Korhosen syksyllä ilmestynyt kirja Kremlin jalanjäljet sai hienon lähtölaukauksen mediassa, paljon hyviä arvosteluja – toki tietyin poikkeuksin, medioista löytyy niitäkin, jotka antavat edelleen mustamaalaukselle tekohengitystä. Julkaisua seuranneiden kuukausien hiljaisuus kuitenkin hieman ihmetyttää.

Jarmo Korhosen ja Alpo Rusin kirja Kremlin jalanjäljet ilmestyi marraskuussa 2017

Kirjan kirjoittajat pitävät Rusiin kohdistuneen mustamaalauskampanjan varsinaisina päämäärinä Martti Ahtisaaren presidenttiyden rajoittamista yhteen kauteen ja epäsuorasti Suomen ulkopoliittisen johdon kielteisen Nato-kannan varmistamista. Kirjassa viitataan melko suoraan vieläkin aktiivisten ja arvostettujen poliitikkojen, kuten Erkki Tuomiojan ja Paavo Lipposen, rooliin mustamaalauskampanjassa. Siitä roolista ei ole juuri syntynyt keskustelua. Ei, vaikka tapaus antaa aihetta keskustella valtataistelun rajoista, kulissientakaisen myyräntyön etiikasta. Onko juonittelu, asiattomat vihjailut, laittomat vuodot medialle ja vallan käyttäjille niin normaali osa politiikkaa, ettei sellaisen paljastuminen vaikuta syyllisten maineeseen?

Ehkä vielä kiusallisempaa jatkokeskustelun kannalta on se, että kirja ei myöskään anna imartelevaa kuvaa presidentti Ahtisaaren toiminnasta suhteessa vainottuun avustajaansa. Ahtisaari ei tukenut Rusia tämän joutuessa hyökkäyksen kohteeksi, vaikka presidentti oli itse ilmeisesti hyökkäyksen varsinainen kohde. Kirjassa kuvataan Ahtisaaren käyttäytymistä järkytyksenä Rusille. Presidentin valmiudesta tapahtuneen tarkasteluun jälkeenpäin kertoo kirjan haastattelulistalla mainittu haastattelupyyntö presidentti Ahtisaarelle. Haastattelua ei saatu. Mikä on päättäjien vastuu vieraan vallan ”aktiivisten toimenpiteiden” kohdistuessa lähelle heitä itseään?

Onko aikana, jolloin puhutaan loputtomiin hyvästä johtajuudesta, väliä, miten korkeimmat johtajat suhtautuvat alaisiinsa? Kansainvälinen me too -kampanja on osoittanut, että ihan mitä tahansa kohtelua ei korkeiltakaan tahoilta enää hyväksytä. Mutta missä kulkevat hyväksyttävyyden rajat? Onko johtajille sallittua syöttää alaisensa susille yrittäessään pelastaa itsensä? Nyt tuntuu, että on.

Kirja herättää myös kysymyksiä valmiudestamme reagoida hybridiuhkiin. Julkisuudessa on kiinnitetty vähän huomiota infiltraatioon, vaikuttaja-agenttien toimintaan valtion instituutioissa ja valtavirtamediassa. Julkiset puheet informaatiosodasta keskittyvät kapeakatseisesti kiroileviin internet-trolleihin ja joihinkin ei-vakavasti otettaviin julkaisuihin, kuten MV-lehteen. Vaikeammin havaittavissa olevien ja juuri sen takia vaarallisempien vaikutuskeinojen käyttö jää näiden puheiden varjoon.

Tällainen vaikuttaminen kuitenkin toimii. Rusin ja Korhosen kirjan tärkeä ansio on, että se osoittaa yksityiskohtaisesti, miten se tapahtuu.

VAIKUTTAMISELLA on saavutettu tuloksia. Jos Rusin mustamaalaajien päämääränä on ollut, kuten kirjassa esitetään, Ahtisaaren syrjäyttäminen ensimmäisen valtakauden jälkeen, se ainakin onnistui. Jos laajempi päämäärä oli Nato-keskustelun ohjaaminen varmemmin kielteiseksi, tämäkin on onnistunut melko hyvin. Kevään presidentinvaalikampanjoissa kahdeksasta presidenttiehdokkaasta Natoon hakeutumista kannatti selkeästi vain yksi. Aihe on pyyhitty tehokkaasti pois ajankohtaisen poliittisen keskustelun pöydältä.

Pohdittavaa jää myös medioiden roolista. Pelkkä Rusiin kohdistunut tutkinta ei olisi tehnyt hänestä julkista syntipukkia, ellei siitä olisi vuodettu tietoja mediaan, joka puolestaan esitteli asiaa ohjailevasti ja syyttelevästi. Media teki siis myös myyräntyötä mustamaalaajien ja vaikutusagenttien hyväksi tietoisesti tai silkkaa laiskuuttaan.

Keskustelun tästä kaikesta tulisi jatkua, vaikka itse Rusin tapaus on jo melko hyvin selvitetty. Kirjan kirjoittajat ansaitsevat kiitoksen työstä totuuden esiintulon puolesta ”antaa menneisyyden olla” -profeettojen kiusaksi ja seuraavien potentiaalisten mustamaalaajien riesaksi. Mediateloitus vaikutuskeinona ei ole mihinkään kadonnut. Näinä valeuutisten kulta-aikoina ammattimaisesti järjestettyjä komprimat-operaatioita, joista Rusin tapaus oli tavattoman räikeä esimerkki, ja tunnettujen yhteiskunnallisten vaikuttajien roolia niissä on yhä syytä tutkia erityisen huolellisesti.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Avainsanat: , , , , , , ,

Share This