Torjuntavoittajien puuttuva tilinpäätös

“Häviäjiä emme ole, voittajiksi emme halua, olkaamme siis torjuntavoittajia.”

Kenties näin voisi muotoilla uudelleen vanhan suomalaisen sanonnan. Tunnetuin torjuntavoitto oli tietenkin kesällä 1944, mutta periaatteessa sama malli on pätenyt useampaan muuhunkin Suomen historian tilanteeseen. Ja se on näkynyt myös liike-elämässä ja näkyy tämänkin päivän ajattelussa. Onko se suomalaisten pelastus vai kahle? Olisiko aika oikeasti tutkia niiden vaikutukset kansakunnan ja yksilöiden ajatteluun?

Kirjoitin aiemmin siitä, miten kesän 1944 tilanteessa ja Nokian kännykkäbisneksen loppuvaiheissa on paljon samaa (lue artikkeli http://www.suomensotilas.fi/nokia-ja-kesa-1944-eli-kun-ylpeys-kavi-lankeemuksen-edella/).

Yhteistä tarinoissa oli se, että kun asiat olivat menneet hyvin, laiskistuttiin, tultiin ylimieliseksi. Pantiin röökiksi ja unohdettiin se poteron kaivuu. Kilpailijat ja vihollinen pääsi yllättämään. Mielenkiintoista tässä on se, että yleensä suomalaiseksi vahvuudeksi väitetään realismia ja jalat maassa asennetta. Näitä torjuntavoittoja edelsi selvästi aika, jolloin realismi ei ollut vallalla.

On vaikea sanoa, mistä torjuntavoittojen historia Suomessa alkujaan alkaa. Mutta voidaan varmasti sanoa, että etenkin viimeiset vuosikymmenet Venäjän vallan aikana olivat jatkuvaa elämää torjuntavoittojen kanssa. Etenkin voi väittää, että vanhasuomalainen passiivinen vastarinta oli nimenomaan torjuntavoittoihin pyrkimistä. Nämä myöntyväisyyspoliitikot, kuten Paasikivi, eivät edes vakavasti haaveilleet itsenäisyydestä, heidän tavoite oli taistella asetus asetukselta venäläistämistä vastaan ja saavuttaa torjuntavoittoja.

Toki tästä historian ajasta on erilaisia tulkintoja. Osan mielestä kyse oli realismista ja Suomen ei kannattanut haaveilla itsenäistymisestä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa. Vieläkin näiden aikojen tulkinta tuntuu jakavan suomalaisia, tai ainakin historiaan perehtyneitä suomalaisia. Nykyajan ”vanhasuomalaiset” (jotka toki joku voisi sotkea suomettuneisiin) katsovat, että se juuri oli viisasta politiikkaa suomalaisilta, ettei tavoiteltu itsenäisyyttä, ennen kuin oltiin siihen valmiita. Toki vastakysymys on, olisiko Suomi koskaan itsenäistynyt näiden vanhasuomalaisten johdolla.

Yhtenä torjuntavoittona voidaan pitää 1940-luvun loppua. Silloin oli todellinen tai ainakin hyvin todelliselta vaikuttanut uhka joutumisesta samalle tielle Itä-Euroopan kanssa. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut kommunistien vallankaappausta. Tässä kehityksessä saavutettiin torjuntavoitto. Suomi teki monia myönnytyksiä Neuvostoliitolle, mukaan lukien YYA-sopimukset, mutta kommunistit eivät koskaan nousseet valtaan. Tässä tietenkin Paasikivellä ja Kekkosella oli oma aktiivinen rooli.

Kekkosen ajan voi sitten sanoa olevan jatkuvia torjuntavoittoja. Toki sitten on kysymys siitä, moniko niistä oli voittoja oikeaa uhkaa vastaan, ja moniko lavastettuja, joilla pönkitettiin Kekkosen valtaa. Mutta en tässä ole nyt tekemässä historian tutkimusta, enkä siihen edes kykene, mutta oleellista tässä yhteydessä on, että ihmiset tunsivat, että Suomen piti jatkuvasti taistella uhkia vastaan, niitä ei koskaan voitettu, mutta niitä saatiin torjuttua ja vaikutuksia minimoitua.

Kysyin kerran suomalaiselta liikemieheltä ulkomaanmatkan jälkeen ”miten meni”. Hänen vastaus oli ”selvittiin kaikki kokoukset kunnialla.” Jatkoin hieman ”tuliko uusia kauppoja,” ja vastaus oli ”saa nyt nähdä tilaako ne jotain, mutta ei sieltä mitään erityisen negatiivista palautetta tullut.” Minulle tuli mieleen, että tässä on taas torjuntavoittoasennetta, ei sinne suuria voittoja lähdetty hakemaan, vaan selviämään kokoukset läpi ja torjumaan mahdollinen asiakkaan arvostelu tuotteesta.

Sama tuli mieleen tämän vuoden Mobile World Congress –tapahtumassa. Siellä oli Team Finlandilla, Suomen vienninedistämisorganisaatiolla, ja mukaan valituilla suomalaisyrityksillä osasto, jossa yritykset myös pitivät markkinointiesityksiä. Tunnelma oli kuin suoraan Aki Kaurismäen elokuvasta, paitsi että olisi varmasti ollut hauskempaa, jos esitykset olisi vetäneet Sakari Kuosmanen ja Kati Outinen. Suurin osa esittäjistä ei todellakaan ollut siellä sillä asenteella, että nyt ollaan näyttävästi esillä ja voitetaan kauppoja. Se oli enemmän asennetta, koitetaan selvitä tämä esitys läpi.

Toki jokaisella kansakunnalla on oma taakkansa historiasta. Saksalaisilla on omat häpeänsä ja estonsa maailmansodista. Britit toivovat brittiläisen kansanyhteisön paluuta. Ranskalaiset uskovat edelleen olevansa maailmanvalta. Ja venäläiset pelkäävät olevansa nurkkaan ahdistettu peto, jonka kimppuun jokainen haluaa hyökätä. Ja amerikkalaiset…, no, ehkä presidentinvaalit kertoi siitä, mitä he haluavat olla…

Voidaan varmasti loputtomasti väitellä siitä, oliko myöntyväisyyspolitiikka, suomettuminen ja Kekkosen kausi järkevää politiikkaa. Oli miten oli, sillä oli joka tapauksessa vaikutusta, miten ihmiset kokivat asiat, ja millainen kansakunnan yhteinen muisti kehittyi. Ja sen jäljet näkyvät tänäkin päivänä. Olisi hyvä ja ehkä tervehdyttävää, jos näitä historian asioita tutkittaisiin nimenomaan siitä näkökulmista, miten ihmiset kokivat ne ja miten ne vaikuttavat edelleen niin kansakuntaan kuin yksilöihin.

Suomalaiset ovat tottuneet olemaan alamaisia ja näkevät itsensä enemmän objektina kuin subjektina. Tähän sopii hyvin, että niin politiikassa kuin liike-elämässä olleen usein enemmän reaktiivisia kuin eturintamassa muuttamassa maailmaa. Inhorealismia arvostetaan enemmän kuin kunnianhimoa. Toki yksilötasolla tähän on aina poikkeuksia ja monet nuoret näyttävät lähtevän maailmalle ilman tätä taakkaa. Kuitenkin moni muu maa on tutkinut historiaansa ja tehnyt itsetutkiskelua sen kanssa. Suomelle olisi tervehdyttävää tehdä arvio ja tilinpäätös torjuntavoittojen historiasta ja ainakin tiedostaa sen henkiset vaikutukset, eikä vain kuitata kaikkea sanomalla ”se oli reaalipolitiikkaa ja lopulta selviydyimme.” Ja nimenomaan ei saisi juuttua väittelemään, oliko politiikka oikeaa, vaan rehellisesti arvioida sen henkiset vaikutukset.

Kirjoittaja on Suomen Sotilaan blogisti

Share This