Totta vai tarua?

Iivi Masso

Iivi Masso

MAAILMAN vaikutusvaltaisimman valtion presidentti ilmoittaa juuri ennen virkavalansa vannomista isolle uutistoimistolle CNN:lle: ”Te olette valeuutiset!” (You are fake news!) Tämäkin sitaatti piti tarkistaa, ennen kuin sitä pystyi uskomaan aidoksi. Donald Trumpin 11.1.2017 lehdistötilaisuuden video vahvisti asian, mutta myös avasi syytöksen taustaa: tuleva presidentti hiljensi kyseisellä lausahduksella toimittajan, joka huuteli kysymyksiään kovaäänisesti ja aggressiivisesti, antamatta kollegansa esittää omiaan loppuun.

OLEN KIRJOITTANUT informaatiovaikuttamisesta pian jo kymmenen vuoden ajan, tässäkin lehdessä lähes vuosi sitten. Silti aihe valloittaa tiedotusvälineitä ja keskustelukanavia yhä uudestaan. Nyt aika, jolloin lähes kaikki epäilyttävä informaatio näytti tulevan helposti tunnistettavien epädemokraattisten valtioiden trollitehtaista, tuntuu jo vanhalta hyvältä ajalta, sitä tulee melkein ikävä. Yhä vaikeampi on tietää mistään tahosta, milloin se puhuu totta, milloin erehtyy, milloin erehdyttää tietoisesti.

KOIN HENKILÖKOHTAISESTI valheellisen median voiman pari vuotta sitten, kun työskentelin määräaikaisesti Viron valtion virkamiehenä. Yhtäkkiä monet virolaislehdet alkoivat levittää minusta perättömiä juoruja, jotka vaikuttivat maineeseeni, työhöni ja elämääni niin tuhoisasti, että jonkun ajan pahenevaa tilannetta hiljaa siedettyäni päätin selvittää, mistä juorut päätyivät lehtiin. Uteliaisuuteni seurauksena virkani lakkautettiin äkillisesti ja selityksittä. Minulle jäi vaikutelma, että työnantajani ei halunnut, että juorujen taustat selviävät.

VALHEIDEN VOIMA on valtava. Henkilöön kohdistuvan herjauskampanjan vaikutus voi olla elinikäinen. Tärkein oppitunti tapahtuneesta oli kuitenkin se, että myös maailmanpolitiikan ”hyvikset” trollaavat, myös vapaa lehdistö valehtelee. Informaatiosota ei ole ainoastaan Kremlin trollien ja ääriliikkeiden valtakunta.

LAAJASSA MITTAKAAVASSA valeuutiset tunkeutuvat maailmanpolitiikkaankin. Ne voivat oikeasti vaikuttaa päätöksiin ja äänestyskäyttäytymiseen. Ja siihen, minkälaisia kansoja, kansanryhmiä, järjestöjä tai poliittisia liikkeitä pidetään suojelun tai yhteistyön arvoisena. Uskottujen valheiden ja salaisen tiedon vuotojen vaikutus voi olla niin suuri, että sen rinnalla se, mikä meillä tuomitaan vihapuheena, tuntuu lasten leikiltä. Siksi nykyinen yhä ahkerampi vihapuheen jahtaaminen askarruttaa.

HENKILÖIDEN tai ryhmien stereotyyppinen tai vihamielinen kuvailu kertoo usein enemmän puhujasta kuin puheen kohteesta. Leimaavat adjektiivit tunnistetaan mielipiteen ilmaisuna, eivätkä ne yritä olla muuta. Median ja sosiaalisen median kuluttajan pitäisi olla riittävän valistunut ymmärtääkseenarviotsubjektiivisiksi.

KOKEMUKSENI taustalla tarinat informaatiosodista, joissa informaatiovaikuttamisesta syytetään ainoastaan Kremliä, vaikuttavat yksipuolisilta. Venäjän jo neuvostoajalta periytynyt informaatiovaikuttamisen taito on omaa luokkaansa, mutta kyllä muutkin sen osaavat. Tähän viittaa myös hiljattain puhjennut ”valeuutissota”, joka leviää Yhdysvalloista maailmalle sikäläisten presidentinvaalien vanavedessä. Jos tosiaan CNN:kin on ”fake news”, kertooko mikään mediakanava enää totuutta mistään?

TOSIASIOIDEN löytäminen informaatiovirroista on tullut vaikeammaksi kuin koskaan neuvostoajan jälkeen. Valtamediat liian usein toistavat laiskasti epäilyttävistä kanavista lähteneitä valeuutisia – riittää, että lähteen nimessä lukee jotain uutistoimistoon viittaavaa, kuten vaikkapa ”Donetskin uutistoimisto”. Välillä faktojen onkiminen asenteellisten arvioiden seasta on vaikeaa – tämäkin on nähty Yhdysvaltain medioissa.

MITÄ KAUEMPANA uutisjutun kohde on itsestään, sitä vaikeampaa on tietää, kuinka totuudenmukaisia mediassa esitetyt väitteet ovat. Kun sitten poliittiset vastapuolet syyttelevät toisiaan valeuutisten tehtailusta, vaikka oikeasti kysymys on vain ideologisista mielipide-eroista, sekasorto on täydellinen. Valeuutisia tehtaillaan, mutta yhä vaikeampi on saada selvää, milloin ja missä. Tunnetuista laatulehdistä tulee ennen kaikkea uutisten vahvistajia: riittävän luotettavasta lähteestä kerrotun jutun voi olettaa olevan totta. Mutta kuten olemme nähneet, siihenkään ei aina voi luottaa.

YRITYKSET SELKEYTTÄÄ sekasortoa lainsäädännön avullaovat ymmärrettäviä: tietoa on vaikea löytää, kun informaatiokenttiä hallitsee täydellinen anarkia. Vihapuheen kriminalisointi on kuitenkin liukas polku, joka johtaa helposti sensurointiin. Kunnianloukkauksen rikosnimike suojaa jo periaatteessa yksityishenkilöä herjauksilta (vaikkei aina ja kaikkialla), ja yllytys rikokseen eli väkivaltaan on jo rikollista. Loukkaavan puheen tuomitseminen on väistämättä subjektiivista. Jos siihen vielä lisätään syytökset valeuutisoinnista, rajoituksista saattaa tulla vallanpitäjien keino vaientaa poliittisia vastustajiaan, myös länsimaissa. Siksi sananvapauden puolustaminen, tietyin poikkeuksin selkeästi tunnistettavan vahingon osalta, on valeuutisten ja informaatiosotien aikakautena tärkempää kuin koskaan ennen.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Juttu on julkaistu alunperin Suomen Sotilas-lehden numerossa 1/2017

Avainsanat: , , , , ,

Share This