Tulivoima kasvaa

Epäsuoratuli uudessa taistelutavassa

Suomen Sotilaassa on käsitelty useassa artikkelissa Maavoimien uutta taistelutapaa, joka on viralliselta nimeltään Maavoimien taistelutapa 2015. Siihen liittyy olennaisesti, kuten kaikkeen maasotaan, epäsuoran tulen käyttö. Vaan mitä uutta on luvassa putkien ja murkuloiden maailmaan?

Julkisuudessa on päällimmäiseksi jäänyt tykistön ja heittimistön osalta joukkojen hajaryhmitys. Tosiasiassa muutakin on tulollaan, kuten uutta välineistöä johtamiseen, ammunnanhallintaan ja maalin paikantamiseen. Olennaisin uusi asia on kuitenkin epäsuoran tulen yksiköiden määrän kasvaminen suhteessa jalkaväkiyksiköihin. Tykistöä ja heittimistöä on nyt suhteellisesti enemmän kuin koskaan ennen.

Lisää putkia

Maavoimien supistaminen on kohdistunut voimakkaammin jalkaväkiyksiköihin kuin tykistöön ja heittimistöön. Uudessa tilanteessa noin taisteluosaston noin pataljoonan vahvuista jalkaväkijoukkoa tukee 18-putkinen kevyt kenttätykistöpatteristo ja 12-putkinen kranaatinheitinkomppania. Edellisen kalustona on 122 mm:n venäläisiä haupitseja ja jälkimmäisen 120 mm:n kotimaisia raskaita kranaatinheittimiä, kummatkin meillä pitkään käytössä olleita luotettavia aseita. Lisäksi taisteluosaston jääkärikomppanioissa on tuttu kolmiputkinen kevyt kranaatinheitinjoukkue, jonka heittimet ovat niin ikään kotimaisia, pitkän kehityskaaren tuloksena tehtyjä aseita. Kenttätykistöpatteriston kasvaminen 18 putkeen ei ole ihan uusi asia, mutta neljä kolmiputkista tulijoukkuetta käsittävä kranaatinheitinkomppania on.

Jalkaväen ja epäsuoran tulen yksiköiden suhde on siis olennaisesti muuttunut, ja tulta on käytettävissä aikaisempaa enemmän. Näin edullista tilannetta meillä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Kun siihen yhdistyy raskaiden aseiden jo taannoin tapahtunut tyyppikirjavuuden poistuminen viime sodan käyneen kaluston häivyttyä terästehtaan kitaan, on kalustotilanne näiltä osin sangen valoisa. Taistelussa merkittävin osa tappioista aiheutuu epäsuorasta tulesta eli tykistön ja heittimistön kranaattien sirpaleista. Rynnäkkökiväärimies on näitä vaarattomampi, mutta toki tarpeellinen. Epäsuoran tulen voiman kasvattaminen on siis erittäin positiivinen asia.

Aseet hajalleen

Selkeimmin julkisuudessa esiin nostettu ominaisuus uuden taistelutavan osalta on hajaryhmitys. Niin etäisyydet aseesta toiseen kuin tuliyksikön osien etäisyydet toisistaan ovat kasvaneet moninkertaisiksi. Tällä tavoitellaan taistelukestävyyttä eli suomeksi sanottuna henkilöstön ja aseen eloonjäämistä. Kun aikaisemmassa tiheämmässä ryhmityksessä kolmiputkinen krh-tulijoukkue oli vastapuolelle käytännössä yksi maali, nyt jokainen heitin on oma maalinsa, joka siis pitää ensin löytää, jotta siihen voi vaikuttaa. Kun hajaryhmityksessä samalla rikotaan kaavamaiset kuviot ryhmityksen osalta, ei yhden putken löytäminen vielä auta löytämään naapuriheittimiä.

Hajaryhmitys on heittimistölle uudempi asia kuin tykistölle, jossa sen juuret ovat jo vuosia sitten tehdyissä johtopäätöksissä. Aikaisemmin alkanut kehityskulku osuu nyt yksiin Maavoimien uuden taistelutavan vaatimusten kanssa.

Hajaryhmitys ei ole kuitenkaan yksiselitteisen hyvä asia vaan aiheuttaa uusia, aikaisemmasta poikkeavia ongelmia johtamiselle, ammunnanhallinnalle, viestitoiminnalle ja huollolle. Kaukana toisistaan olevat tykit ja heittimet ovat ongelmia kohdatessaan yksin. Seuraava esimiestaso on langan päässä tai radiolla tavoitettavissa, mutta harvoin läsnä ja pääsee paikalle aikaisempaa hitaammin.

Esimerkiksi kolmiputkisen raskaan krh-tulijoukkueen johtaja, tyypillisesti vänrikki, näki tulitoiminnan aikana periaatteessa kaikkien putkiensa toiminnan ja pystyi valvomaan niitä, nyt jokainen putki ja heitinryhmä on yksin ja sitä johtava alikersantti tai kersantti oman osaamisensa varassa, varsinkin jos yhteys helpdeskiin katkeaa. Jatkossa heitinryhmä on myös lähipuolustuksensa osalta aikaisempaa haavoittuvampi. Aiemmin kranaatinheitinkomppanian osista pystyttiin, kun vastapuoli uhkasi sen tuliasema-aluetta, kasaamaan nopeastikin kiväärijalkaväen tapaan taisteleva torjuntaosasto. Hajaryhmityksen myötä se on jatkossa huomattavasti hitaampaa ja vaikeampaa.

Haasteita johtamiselle

Kaiken kaikkiaan johtaminen uudessa taistelutavassa on epäsuoralle tulelle suuri uusi haaste. Esimies ja alainen eivät kohtaa henkilökohtaisesti niin usein kuin aikaisemmin vaan ovat viestivälineen kautta toimivan kontaktin varassa. Itsenäisen päätöksenteon tarve kasvaa jokaisessa johtamisportaassa, ja kun tähän lisätään taistelun ja tulitoiminnan tekninen monimutkaistuminen, niin erityisesti johtajien osaamiselta vaaditaan huomattavasti aikaisempaa enemmän. Suomen Sotilaan toimituksen saamien tietojen mukaan tähän vastataan muuttamalla opetussuunnitelmia ja harjoituksia vastaamaan taistelutapaa.

Näyttää siltä, että näköpiirissä ei kuitenkaan ole reserviin koulutettavien johtajien osalta koulutuksen laajentamista tai esimerkiksi reservin upseerien tiputtamista pykälää alemmaksi aikaisemmin aliupseerin hoitamaan johtajapostiin. Myöskään kantahenkilökunnan ja reserviläisjohtajien rajapinta ei putoa alemmaksi, koska tykistön tai heittimistön asiat osaavia ammattisotilaita on vain tietty määrä, eikä heitä riitä sen alemmaksi kuin ennenkään.

Reserviupseerikoulu ja aliupseerikoulut tuottavat siis jatkossakin lukumääräisesti merkittävimmän osan tykistön johtajista, mutta koulutuksessa lienee tehostamisen tarvetta. Uusi taistelutapa vaatii merkittävästi koulutusta niin kantahenkilökunnan kuin varusmiesten ja kertausharjoituksiin kutsuttujen reserviläistenkin osalta. Kantahenkilökunnan ja varusmiesten osalta tämä näyttää jo alkaneen.

Jatkossa johtajien on siis kyettävä vaativampiin tehtäviin kuin aikaisemmin. Tälle ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa, vaan tehtävistä on tavalla tai toisella selvittävä.

Lue koko juttu epäsuorasta tulesta Maavoimien uudessa taistelutavassa Suomen Sotilas 3/2014 -lehdestä. Lehti on saatavana hyvinvarustetuista lehtipisteistä tai tilaamalla suoraan kotiisi!

Teksti: Petri Välkki

Avainsanat: , , ,

Share This